Aihearkisto: 2016

Sähköpostitetris

Moni meistä tutkijoista ja professoreista tuskailee jatkuvan aikapulan kanssa. Laskennallinen 1600 tuntia tuli täyteen jo lokakuun puolella, mutta silti on vielä aika paljon töitä jäljellä ennen kuin voi avata uudenvuoden shamppanjat. Aikaa ei millään tunnu riittävän kaikkeen ja valitettavasti usein pitkäjänteistä keskittymistä vaativa syvällinen tutkimustyö jää päivittäisten velvoitteiden jalkoihin, tai ainakin sellainen olo minulla on aivan liian usein.

Yksi viheliäisimmistä asioista on sähköposti ja ennen kaikkea sen käyttökulttuuri. Sähköpostin inbox täytyy hurjaa vauhtia ja kollegani prof. Lauri Savioja vertasikin postitulvaa loistavasti tetriksen peluuseen. Viestejä tippuu tasaisen tappavaa tahtia ja juuri kun saa homman haltuun ja tärkeät viestit käsiteltyä tulee yksi hankala, jonka seurauksena inbox-laatikko jälleen täyttyy ääriään myöten. Me käytämme päivästämme usein leijonanosan sähköpostin ääressä ja se ei todellakaan ole luovaa ja tehokasta työtä. Sähköpostin lähettäminen, varsinkin suurelle joukolle, on aivan liian helppoa. Lyhyt viesti isolle joukolle voi tuhota yhteensä päiväkausia työaikaa.

Yliopistojen tehostamisen ja YT-neuvotteluiden myötä palvelu- ja tukihenkilöstöä vähennettiin ja palveluja keskitettiin. Tämä voi näyttää paperilla hyvältä ja toimivalta ratkaisulta, mutta lisää edelleen sähköpostitulvaa. Ennen käveltiin laitoksen sihteerin luokse kysymään neuvoa, joka yleensä tuli hetkessä. Nyt lähetetään ”tiketti” jonnekin sopivaan palveluosoitteeseen ja odotellaan, että joku reagoi. Joskus saa odotella päiviä. Sitten tulee vastaus henkilöltä, jota ei ole koskaan tavannut. Entisistä työkavereista tukipalveluissa on tullut kasvottomia tikettejä. Ja juuri kun oppii yhdet kasvot tiketin takana, niin hän siirtyy tai hänet siirretään toisiin tehtäviin.

Kolmas aikasyöppö on jatkuva kehittäminen ja organisaatioiden myllääminen, josta on tullut myös akateemisessa maailmassa pysyvä olotila. Meidän laitoksella listattiin työryhmiä ja komiteoita, joissa joku laitoksen professoreista istuu. Listan pituus oli suunnilleen samanpituinen kuin vanhan matriisiprintterin riisin paksuinen jatkuva paperiliuska. Ei ihme, että professoreilla on jatkuva kiire palaverista toiseen. Jostain syystä yliopistolakiuudistuksen jälkeen yliopistoihin tuli todella moniportaiset ja -syiset organisaatiot, joita nyt sitten yritetään muokata paremmiksi. Oikea suunta olisi mielestäni pyrkiä hävittämään organisaatiohimmelit ja allekirjoitusmatriisit, miksi aiemmin selvittiin loistavasti ilman niitä?

Insinöörinä tietenkin yritän miettiä, että miten nämä ongelmat voisi poistaa, jotta aikaa jäisi enemmän opetukseen ja tutkimustyöhön. Sähköiset järjestelmät eivät ainakaan ole ratkaisu, niitä on jo nyt kymmeniä. Kun niitä käyttää harvoin niin ne vain hidastavat asioiden hoitamista. Myöskään sähköpostin korvaaminen muilla viestipalveluilla ei toimi, koska silloin pitäisi jatkuvasti olla monta sähköistä kanavaa auki ja keskittyminen olisi entistä hankalampaa. Ratkaisua en sitten keksinyt, pitäisiköhän ratkaisun löytämiseksi perustaa työryhmä? 😉

Rahan metsästys, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Yliopistolla on perinteisesti ollut kolme tehtävää: tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tätä toistetaan säännöllisin väliajoin ja kontekstista riippuen painotetaan jotain erityisesti. Kun professoreita valitaan, painotus on pääsääntöisesti tutkimuksessa ja karrikoiden riittää, että osaa myös opettaa ja toimia asiantuntijana yhteiskunnassa. Todellinen professorin työnkuva onkin sitten aivan muuta kuin hakiessa painotetaan. Itse näen professorin roolin ryhmänjohtajana, valmentajana, opettajana, mentorina, asiantuntijana sekä hallintoihmisen. Tehtäväni on kasvattaa ihmisistä uteliaita sekä kriittisiä tutkijoita ja potkia heidät lopulta teollisuuteen tai akateemiseen maailmaan ulkomaille. Omaan tutkimukseeni jää valitettavan vähän aikaa ja sekin kuluu pääsääntöisesti rahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Yleensä tätä faktaa ei sanota ääneen, mutta huhtikuussa näin kävi, kun Tampereen yliopistossa oli avoinna kolme yliopistotutkijan paikkaa. Hakuilmoituksessa ei pyydetty tutkimussuunnitelmaa, ainoastaan suunnitelma tutkimusrahoituksen hankkimiseksi. Eli olemmeko jo tulleet siihen pisteeseen, että on aivan sama mitä tutkii, kunhan hankkii rahaa taloon – ja mielellään mahdollisimman paljon?

Kilpaillun tutkimusrahoituksen määrä ei viime aikoina ole juuri lisääntynyt, ei ainakaan suhteessa jyrkästi kasvavaan hakijoiden määrään. Lähes kaikissa hauissa läpimenoprosentti painuu alle kahdenkymmenen, välillä jopa alle kymmenen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että keskimäärin pitää kirjoittaa 5-10 hyvää hakemusta, jotta yksi menisi läpi. Jos haluaa pitää edes kohtuullisen kokoista tutkimusryhmää, pitää vuoden aikana kirjoittaa aika monta hakemusta.

Kilpailun kovenemista ei ollenkaan helpota rahoittajien asettamat monet reunaehdot. Kaikki rahoitustahot tuntuvat rakastavan temaattisia hakuja, koska päättäjät ovat ilmeisesti meitä tutkijoita paremmin perillä siitä mitä kannattaisi tutkia. Joskus oman tutkimuksen puristaminen teemaan sopivaksi avaa uusia näkökulmia. Mutta väittäisin, että useammin hakemukseen päätyy tutkimusaihe, johon ei ole sitä suurinta tieteen paloa ja parasta mahdollista osaamista. Lopputulos on käytännössä se, että tutkitaan sitä mihin satutaan saamaan rahaa, mutta ne kaikkein mielenkiintoisimmat ongelmat ja intohimon kohteet jäävät selvittämättä.

Ja reunaehtoja tulee koko ajan lisää. Mielestäni Akatemian päätös tutkijatohtoreiden ja akatemiatutkijoiden pakollisesta liikkuvuudesta on lähes tasa-arvolain vastainen. Jos pätkätöillä elänyt tutkija on perustanut perheen, on liikkuvuuden vaatiminen aika rajua. Puolisolla saattaa olla pysyvä työpaikka (luultavasti myös parempi palkka), jolloin muutto uudelle paikkakunnalle ei ole perheen kannalta toivottavaa. Pakollinen liikkuvuus saattaa näin ajaa lahjakkaita tutkijoita tarpeettomasti pois tutkijanuralta. Kun kotiasiat ovat hyvin vailla ylimääräisiä huolia, on tutkija varmasti onnellisempi ja tuloksellisempi tutkija. Itse olen ohjannut viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisia ja ulkomaalaisia väitöskirjantekijöitä ja post-doceja, joista osa on tehnyt tutkimusvierailuja ja osa ei. Tällä kokemuksella voin sanoa, että vierailut eivät korreloi millään tavalla siihen, kuinka hyvä tutkija on verkostoitumaan, kuinka paljon hänellä on omia ideoita tai kuinka pätevä ja itsenäinen tutkija on. Jos näitä ominaisuuksia halutaan jotenkin arvioida rahoitushakemuksen yhteydessä, on pakollinen työ- ja elinympäristön vaihto mielestäni täydellisen väärä mittari.

Mikä olisi ratkaisu, jotta tutkimusryhmät saataisiin kukoistamaan ja saisimme loistavia ja mullistavia tieteellisiä tuloksia? Yksi lääke olisi rahoitushaku vailla mitään rajoitteita, ilman riskianalyysejä, väkisin keksittyjä liikkuvuus- ja hyödyntämissuunnitelmia. Rahoituspäätös perustuisi vain tutkimusidean omaperäisyyteen. Itse olen saanut kokea tämän autuuden kerran saadessani rahoituksen ensimmäisellä ERC:n hakukierroksella vuonna 2007. Sen turvin perustin tutkimusryhmän, joka nousi viidessä vuodessa maailman huipulle saadessamme vapaasti kyseenalaistaa vanhoja tutkimusmenetelmiä ja kehittää uusia entistä parempia. Voisivatko muutkin rahoittajat joskus luottaa sataprosenttisesti tutkijoihin pelkän idean perusteella?