Aihearkisto: 2015

Innovaatioita yrityksiin – ja takaisin

Yleinen käsitys tällä hetkellä tuntuu olevan, että Suomella menee todella huonosti. Niinpä lähes jokaista asiaa ”tehostetaan ja halpuutetaan”, myös meidän akateemisten ihmisten työtä. Siitä huolimatta meidän pitäisi tutkia entistä enemmän, opettaa entistä paremmin. Uutena ”todella tärkeänä” asiana on innovaatioiden ja keksintöjen tuottaminen, jotta Suomi saadaan uuteen nousuun.

Labrassa näen innovaatioita ja keksintöjä jatkuvasti, jos ei nyt ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Ideoita, asioiden ymmärtämistä uudella tavalla, uusia ratkaisutapoja, uusia sovelluskohteita jne. pulpahtelee tutkijoilta erilaisissa keskusteluissa ja sähköposteissa. Toki monet näistä osoittautuvat huonoiksi tai jo aiemmin keksityiksi, mutta joukossa on monia, joista kirjoitamme kiitettyjä artikkeleita. Miksi näitä tutkimustuloksia, innovaatioita ja keksintöjä ei sitten saada tukemaan suomalaisten yritysten toimintaa ja kasvua?

Itse tunnen lähinnä insinöörialoja, joiden yritykset Suomessa ovat pääosin pk-yrityksiä. Heillä ei ole resursseja lukea meillä ja maailmalla kirjoitettuja artikkeleita, saati implementoida uusia tutkimustuloksia omiin järjestelmiinsä ja rutiineihinsa. Mikä olisi se keino, jolla tutkimustulokset saataisiin nopeasti ja tehokkaasti näihin pk-yrityksiin, jotta he pystyisivät kasvamaan ja valloittamaan maailmaa?

Lääketieteissä professorit ja dosentit jakavat työaikansa usein tutkimuksen ja praktiikan kesken. He ottavat potilaita vastaan päivän tai pari viikossa ja näkevät minkälaisia ongelmia potilailla on ja pystyvät viemään uusia menetelmiä ja analyysejä heti käytäntöön. Minunkin hampaani on 1980-luvulla oiottu jollain kokeellisella menetelmällä, josta joku teki lisensiaattityötä (silloin en toki ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti).

Voisiko tätä mallia soveltaa myös muilla aloilla, esim. insinöörialoilla? Tutkijat ja miksei jopa professorit voisivat välillä olla pari kuukautta töissä yrityksessä, jossa he voisivat viedä omia tutkimustuloksiaan heti käytäntöön ja testikäyttöön? Samalla tutkijat näkisivät minkälaisia ongelmia insinöörit ratkovat haastavissa projekteissa ja näin voisi hyvin syntyä uusia relevantteja tutkimusaiheita. Uskon, että hyöty olisi molemminpuolista. Pitäisikö SA:n rahoitushakemuksissa arvostaa mobiliteettia teollisuuteen kuten liikkuvuutta ulkomaille?

Entä jos tutkimustulos tai uusi idea on niin hyvä, että professori päättää perustaa start-upin? Voisiko hän silloin saada vaikka kahdeksi vuodeksi virkavapaata, jolloin olisi mahdollisuus palata akateemiseen maailmaan jos start-up epäonnistuu? Tämä varmasti vauhdittaisi uusien yritysten perustamista. Tai voisiko meillä toimia malli, joka on monessa yliopistossa Yhdysvalloissa; professorit viettävät 3kk vuodessa omassa yrityksessään?

Professori startup-yrittäjänä

Yrittäjyydestä puhutaan maailman turuilla ja toreilla päivittäin. Erityisesti Suomeen haluttaisiin paljon lisää nuoria kasvuyrityksiä eli ns. startup-yrityksiä. Yliopistojenkin pitäisi tuottaa kasvuyrityksiä, vaikka perinteisesti yliopistojen tehtävä halki vuosisatojen on ollut koulutus, perustutkimus ja kansan sivistäminen. Monelle tutkijalle ajatus yrittäjyydestä voikin tuntua vieraalta.

Startupin toiminta alkaa ideasta, jolla muutetaan maailmaa. Jos idea tuntuu vielä seuraavanakin päivänä hyvältä niin yrittäjän arjen täyttää hyvin nopeasti tiimin kasaaminen, rahoituksen hankkiminen, idean jalostaminen tuotteeksi tai palveluksi ja markkinointi. Työtunteja ei lasketa kun omaa ideaa jalostetaan ja liiketoimintasuunnitelmia hiotaan. Jos kovan työn tuloksena saadaan edes osa edellä mainituista tehtyä niin sitten ideaa/tuotetta/palvelua on markkinoitava ja myytävä ankarasti, jotta yritys voisi elää tulorahoituksella. Jos myynti onnistuu niin yritys voi kasvaa, vanhojen hyvien työntekijöiden lisäksi palkataan uutta väkeä ja parhaassa tapauksessa mammonaa jää vielä sukanvarteenkin. Yritys jatkaa kasvuaan ja pääomaa kertyy pahan päivän varalle. Toisaalta usein markkinointi ei tuota tulosta ja edessä on uuden riskirahoituksen etsiminen ja pahimmillaan yrityksen lopettaminen.

Mutta onko tuollainen kasvuyrittäminen nyt niin vierasta akateemiselle väelle? Minusta ei, mehän olemme kaikki kasvuyrittäjiä! Professorina pyöritän tutkimusryhmää, jota voisi aivan hyvin kutsua startup-yritykseksi. Tehtäväni on keksiä ideoita, joilla muutetaan maailmaa. Uuden luomiseksi käytän lukemattoman määrän tunteja rahoituksen hankintaan ja yritän haalia parhaat mahdolliset opiskelijat toteuttamaan ideoita ohjauksessani. Rahaa tarvitaan paljon, jotta saan riittävän kokoisen ryhmän kasaan. Pureudumme yhä syvemmälle ongelmien ratkaisemiseksi ja tuotamme uutta tieteellistä tietoa. Parhaat tulokset raportoidaan artikkeleissa, joita tarjotaan julkaistavaksi tieteellisiin lehtiin. Open Access –maksut ja konferenssimatkat ovat pakollisia markkinointikuluja, jotta maailmalla edes joku huomaisi artikkelimme. Työn hedelmiä pitää myös markkinoida sosiaalisessa mediassa ja julkisuudessa.

Entä sitten kun vasta osa ideoista on tutkittu, mutta tutkimusprojekti ja rahat ovat lopussa? Tutkijat ovat saaneet tutkintonsa valmiiksi ja artikkeleissa on potentiaalisia maailmaa mullistavia tuloksia? Mitä yrittäjäprofessori silloin tekee? Aika harvoin hän palkkaa lisää väkeä ja kasvattaa yritystä, koska sukanvarresta ei löydy muuta kuin pohjelihas. Hienoista artikkeleista ei kukaan maksa mitään ja tutkimustulosten kaupallistaminen on aivan erilaista työtä kuin tutkimus, johon tiimin toiminta on viritetty. Vaikka pääkopasta löytyisi monta hyvää jatkotutkimusideaa niin niihin on turha hakea lisärahoitusta, inkrementaalista tutkimusta ei yleensä rahoiteta. Eli uusia ideoita on keksittävä ja rahoituksen hankkiminen on yhtä työlästä kuin edelliselläkin kerralla. Tehdystä kovasta työstä on uuden rahan hankinnassa aika vähän hyötyä. Myös tutkimustiimi on kasattava hyvin usein uudestaan, koska yliopisto kehottaa vahvasti potkimaan juuri valmistuneet nuoret tohtorit maailmalle. Joku voisi ajatella, että hyvin tehty tutkimustyö palkitaan osoittamalla reitti lähtöruutuun.

Yrittäjyys ei siis olekaan meille professoreille aivan vierasta, pikemminkin päinvastoin. Erona vapaiden markkinoiden yrittäjyyteen on kuitenkin siinä, että yrityksen pitkäjänteinen kehittäminen ja maallisen pääoman kasvattaminen ovat huomattavasti vaikeampia. Akateeminen yrittäminen on pitkälti rahoitushakemusten kirjoittamista ja usein hyväkin hakemus hylätään, koska kilpailu on erittäin kovaa. Prof. Hannu H. Kari määritteli osuvasti runsas kymmenen vuotta, että professorin työ on 50% opetusta, 50% hallintoa ja 50% tutkimusta. Pitäisiköhän tuota määritelmää päivittää lisäämällä vielä 50% yrittäjyyttä?