Tänään Aalto-yliopiosto julkasi lehdistötiedotteen, jossa kerrottiin että vanha Otaniemen ostari on tästä eteenpäin sitten A Blanc. Insinööriaivoni yritti heti löytää logiikkaa tuon nimen takana, mutta se ei avautunut minulle, vaikka A-ranskan olenkin koulussa lukenut. ”Aalto valkoinen”? Tavallaan nimi on linjassa joidenkin Otaniemen rakennusten uusien nimien kanssa. Työhuoneeni löytyy rakennuksesta ”A Grid” ja Väreessä sijaiseva ostoskeskus on ”A Bloc”. Mutta Blanc on ranskaa, Grid englantia ja Bloc väärin kirjoitettua englantia…

Tämä iloinen sekamelska sai minut kirjoittamaan ”konversiotaulukon”, jotta osaan suunnistaa oikeaan taloon, kunhan pääsen taas joskus Otaniemeen täältä kotikonttorilta. Aallon nettisivuilta ei edes hakemalla löytynyt kaikille rakennuksille virallisia nimiä. Kartoissa ja teksteissä samalla rakennuksella saattaa olla eri nimet ja osalla rakennuksista on nimi, osalla taas ei, osalla jopa useampi. Niinpä taulukossa on varmasti virheitä, korjausehdotuksia otetaan vastaan.

[The same text in English, click here]

Konserttisalien akustiikan tutkimiseen tarvitaan orkesteri joka soittaa identtisesti joka salissa. Vajaat 15 vuotta sitten keksin miten tuollaisen toteutamme. Idea oli, että rakennamme orkesterin kaiuttimista ja soitamme eri kaiuttimista kaiuttomassa tilassa yksitellen äänitettyjä soittimia. Näin syntyi meidän ”kaiutinorkesterimme”,  33 kaiutinta tarkoin harkituissa paikoissa. Kaiutinorkesteria varten päätimme äänittää soittajat yksitellen kaiuttomassa huoneessa ja kun kyselin tuohon apua muutamilta ammattimuusikoilta ja -miksaajilta niin ideaani pidettiin todella outona; ”ei noin voi sinfoniaorkesteria äänittää”.

Puskimme kuitenkin eteenpäin ja äänityksen tueksi videoitiin kapellimestari, joka johti yhtä pianistia. Itse raitojen äänityksissä soittajat näkivät kapellimestarin pieneltä ruudulta sekä kuulivat pianoraidan avoimista kuulokkeista. Äänitykset onnistuivat loistavasti ja ne ovat edelleen kansainvälisen tiedeyhteisön aktiivisessa käytössä, ilmaiseksi saatavilla akateemiseen käyttöön. Projektin puitteissa pystyimme äänittämään vain yhden soittajan / instrumentti ja varsinkin jousiston kanssa piti keksiä vielä tapa monistaa yhdestä äänityksestä sektio. Tämäkin pulma ratkaistiin, äänitys tehtiin monella mikillä eri suunnista, jokaisen mikrofonin signaalia laitetaan muutama Hertsi epävireeseen ja lopuksi sekä tempoa että soittovoimakkuutta muokataan dynaamisesti. Näin yhdestä jousisoittimesta saadaan täyden sektion kuuloinen.

Itse konserttisalien akustiikka tallennettiin jokaisesta kaiutinorkesterin kaiuttimesta erikseen mittaamalla ns. tilaimpulssivaste. Näin soittimien sijoittelu lavan eri kaiuttimiin voidaan tehdä vapaasti myös myöhemmin ja orkesteriäänitykset voi korvata uusilla, jos joku tekee entistä parempia äänityksiä. Nykyään jopa kaiuttomia oopperamusiikkiäänityksiä on saatavilla.

======

Keväällä 2020 maailma sitten muuttui ja valtiovalta pakotti ihmiset pysymään kotona sekä etätöihin. Orkesterimuusikoille tämä on luonnollisesti melkoinen haaste ja tietoverkkojen viiveet tuhoavat etäyhteissoiton. Monet orkesterit keksivät kuitenkin tehdä saman tempun kuin me aikoinamme ja yhtäkkiä meidän äänitystekniikasta tuli kaikkien ammattiorkestereiden mainstreamia. Suomesta ensimmäisen koko orkesterin demon teki Sinfonia Lahti, jonka Finlandian voi katsoa tästä:

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=Sh1L-8T5hu0[/embedyt]

YouTube näytti voimansa ja vajaassa kolmessa viikossa videolla on yli 115 000 katselukertaa. (Alla linkattuna muitakin projekteja, parhaimmilla yli 2,5 miljoonaa katselukertaa!)  Tuo on klassisen musiikin saralla näin lyhyessä ajassa todella suuri luku! Video on hieno ja on mielenkiintoista kurkistaa soittajien koteihin. Kokonaisuudesta jopa kuulee hieman minkälaisissa akustissa olosuhteissa kukin soittaja on raitansa soittanut, vaikkakin kokoomavaiheessa lopputulokseen on lisätty kaiuntaa. Mutta miltä kuulostaisi Sinfonia Lahden kotisoittajat SIbeliustalossa?

Kehittämällämme konserttisalein tutkimustekniikalla voin siirtää tämän ”kotikonsertin” soittajien työpaikalle Sibeliustaloon. Meillä on Sibeliustalon tilaimpulssivasteet taltioituna ja  Sinfonia Lahden kotikonsertin tuotantotiimin ystävällisellä avustuksella sain raidat itselleni. Laitoin korvakuulolta orkesterin sisäisen balanssin kohdalleen, sijoittelin soittajat kaiutinorkesterin kanaviin alla olevan kuvan mukaan ja valitsin mittauksistamme hyvän paikan permannolta, riviltä 9. Sitten tietokone laskemaan ja yhdistämään ääniraitoja ja konserttisalin akustiikkaa. Lopputuloksen laskin Aallon akustiikanlaboratorion tiloista löytyvään 45 kaiuttimen tilaäänijärjestelmään, jonka sitten virtualisoin kuulokekuunteluun sopivaksi (tässä hieman menetetään tilaäänen laadussa). Näin saadaan soittajat siirrettyä etätöistä omille paikoilleen konserttisalin lavalle ja päästään kuuntelemaan tätä ”kotikonserttia” oikeassa akustiikassa ja nauttimaan konserttielämyksestä. Lopputuloksen voi kuunnella (kuuntele kuulokkeilla!) tästä: (Huom, jostain syystä Safari soittaa vain 2 ensimmäistä minuuttia, mutta ainakin Chromella toimii loppuun asti.)

======

Loppuun vielä  muutamia kotikoronaorkestereita, jotka ovat mielestäni hienoimpia sekä taiteellisesti että tekniseltä toteutukseltaan.

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=jn27pQZnUnc[/embedyt]

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=8FSyeyXpV_Q[/embedyt]

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=Sj4pE_bgRQI[/embedyt]

======

Tähän loppuun on kyllä vielä pakko linkata vielä yksi video, vaikka musiikkigenre on hieman toinen…

To study the acoustics of concert halls, an orchestra is needed that plays identically in each hall. Less than 15 years ago, I figured out how to do that. The idea was to build an orchestra of loudspeakers and play individually recorded instruments from different speakers. This is how our “loudspeaker orchestra,” 33 loudspeakers in carefully considered locations, was born. For the loudspeaker orchestra, we need to record the musicians one by one in an anechoic room and when I asked a few professional musicians and sound engineers for help, my idea was considered really weird; “You can’t just record a symphony orchestra like that”.

However, we pushed forward and we shoot a video in which one conductor was conducting one pianist. In the recordings of individual musicians they saw the conductor on a small screen and heard the piano track through open headphones. The recordings were a great success and are still in active use by the international scientific community, available for free for academic use. As part of the project, we were only able to record one musician / instrument and especially with the strings, we still had to come up with a solution to create a section from one single recording. This problem was solved too , the recording was done with many mics from different directions, each microphone signal is shifted a few Hertz out of tune, and finally both tempo and level are adjusted dynamically. The combination of these tricks makes one string instrument sound like a full section.

The acoustics of the concert halls themselves were recorded separately from each loudspeaker by measuring the so-called spatial impulse response. In this way, the placement of the instruments to locations on the stage can be done freely selected later and the orchestral recordings can be replaced with new ones if someone makes even better recordings. Today, even anechoic opera music recordings are available.

======

In the spring of 2020, the world changed and the government forced people to stay at home as well as work remotely. For orchestral musicians, this is naturally quite a challenge and computer network delays are destroying remote ensemble playing. However, many orchestras came up with the same trick as we did in the past and suddenly our idea of a recording method became the mainstream of many professional orchestras. The first demo in Finland of the whole orchestra playing at home was made by Sinfonia Lahti, who recorded ”Finlandia” one by one:
[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=Sh1L-8T5hu0[/embedyt]

YouTube showed its strength and in less than three weeks the video has more than 115,000 views. (Some other projects have already over 2.5 million views at best!, links after the text) That’s a really big number in the field of classical music in such a short time! The video is great and it is interesting to peek into the homes of mucisians. On the video collection, one can sometimes even hear the acoustic conditions in which each player has played their own track, even though artificial reverberation has been added to the final result by sound engineer. But how would Sinfonia Lahti’s home musicians would sound if they would be playing at their own Sibelius Hall?

With the technology we have developed for concert hall acoustics studies, I can transfer this “home concert” to the musicians’ workplace at Sibelius Hall. We have Sibelius Hall’s spatial impulse responses measured and with the kind help of Sinfonia Lahti’s home concert production team, I got the individual tracks. I tuned the orchestra’s internal balance by ear, placed the players in the loudspeaker orchestra channels as shown below, and chose a good set for our measurements database from the main floor, line 9. Then the computer convolved (=multiplication of tho signals) the soundtracks and spatial impulse responses. The result was calculated into a 45-speaker surround sound system found in the premises of Aalto’s acoustics laboratory. This 45-channel file I then virtualized to be suitable for headphone listening (the process unfortunately deteriorates a bit the quality of spatial sound). The whole process allows the remotely working musicians to be moved to their own seats on the stage of the concert hall and you can listen to this “home concert” in real acoustics and enjoy the concert experience. You can listen to the result ( listen with headphones! ) here: ( Note, for some reason, Safari only plays for the first 2 minutes, but at least Chrome works until the end. )

======

A few more ”home orchestra collections”, which I think are the bests so far in terms of both artistic and technical quality.

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=jn27pQZnUnc[/embedyt]

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=8FSyeyXpV_Q[/embedyt]

[embedyt]https://www.youtube.com/watch?v=Sj4pE_bgRQI[/embedyt]

=====

Finally, I had to link one more video to this end, even though the music genre is a quite different …

Tulin juuri maailman suurimmasta pelkästään konserttisalien akustiikkaan keskittyvästä konferenssista (IOA Auditorium Acoustics 2018). Paikalla oli lähes 200 akustiikan tutkijaa, konsulttia ja harrastajaa. Kokoonnuimme Hampuriin, Elbphilharmonien pieneen saliin, jossa kolme päivää kuunneltiin esitelmiä, joiden sisältö ja tieteellinen taso vaihteli suomalaisen yläasteen ja huipputieteen välillä. Pääsimme myös tämän yli 800 miljoonaa euroa maksaneen taidepalatsin suureen saliin kuuntelemaan yli 100 henkisen orkesterin harjoituksia ja arvioimaan tämän Hampurin uusimman turistirysän akustiikkaa, palaan siihen hieman myöhemmin.

Mitä jäi konferenssista käteen? Akateemisessa mielessä konferenssi oli silkkaa ajanhukkaa, koska tämän konferenssin julkaisuja ei lasketa mihinkään tulospisteisiin tai viittausindekseihin (JuFo 0). Lisäksi tuli taas nähtyä, että edustamallani tieteenalalla on käsittämättömän paljon puuhastelua ja mielipiteitä, joilla on erittäin vähän tieteellistä relevanssia. Esimerkiksi diffusoivien seinien vaikutuksesta äänenlaatuun oli paljon erilaisia mielipiteitä ja spekulaatioita, mutta perusteellisesti tehtyjä tutkimuksia esiteltiin nolla kappaletta. Korostan tässä, että nimenomaan tarkasti ja perusteellisesti tutkittua tietoa on tarjolla erittäin vähän, mutta mielipiteitä, vanhoja uskomuksia, vakiintuneita tapoja ja subjektiivisia arvioita oli erittäin paljon ja käytännön suunnittelua hallitsevat juuri nämä seikat. Kaikesta tästä huolimatta konferenssi oli itselleni ehdottoman tärkeä ja siellä sai loistavan yleiskatsauksen alan tämän hetkisestä tilasta; mitkä ovat akustiikkakonsutteja tällä hetkellä askarruttavat ongelmat, mitä trendejä suunnittelussa on tällä hetkellä, mitkä ovat state-of-the-art mittaus- ja mallinnusmenetelmät jne.

Miksi konserttisalien akustiikasta ei sitten tehdä korkeatasoista tiedettä, vaikka saleja on tutkittu jo toista sataa vuotta? Luultavasti siksi, että tutkimus on äärimmäisen haastavaa. Helpointa on jakaa yleisölle kyselykaavakkeita ja tehdä siten laadullista tutkimusta.  Tuloksiin ei kuitenkaan voi juuri luottaa, koska kuuntelijat ovat sekalainen sakki konserttikävijöitä, jotka saattavat hyvinkin muuttaa mielipidettään kuulohavainnostaan päivittäin. Lisäksi soitettu musiikki, visuaalinen informaatio, mieliala, jne., jne. vaikuttavat lopputulokseen valtavasti. Konserttielämyksen  siirtäminen laboratorioon  kontrolloituihin olosuhteisiin on taas erittäin haastavaa, jo pelkän äänen osalta. Täytyy hallita fysiikkaa, ääniteknologiaa, mittaustekniikkaa, signaalinkäsittelyä, musiikkia, kuuntelukoemenetelmiä, havaintopsykologiaa sekä tilastotiedettä. Lienee selvää, että kukaan ei yksin hallitse näitä kaikkia vaan tarvitaan tutkimusryhmä eri alojen asiantuntijoita. Siinä pääsyy, miksi yksittäinen tutkija tai konsultti ei vain pysty hallitsemaan monimutkaista kokonaisuutta, jota sotkee vielä ihmisten vahvat mielipiteet.

Fysikaalisesti äänen etenemistä (sadasta yksittäisestä soittajasta kuuntelijan korviin) ja äänen heijastelua salin seinistä voidaan toki tutkia, mutta musiikin luomaa kokemusta kuulijalle on todella hankala mitata ja linkata fysiikkaan. Esim. monia äänenlaatua parantava asioita (kuten varhaiset heijastukset sivuseinistä, ympäröivä jälkikaiunta) on aikoinaan löydetty hyvinkin primitiivisillä tutkimusvälineillä (esim. vain pari kaiutinta eri suunnissa). Siihen nähden on oikeastaan hämmentävää, että todella moni aikoinaan esitetty väite pitää hyvin paikkaansa, kuten oma tutkimusryhmäni on viimeisen kymmenen vuoden aikana osoittanut moderneilla tutkimusvälineillä ja -menetelmillä. Mutta monta asiaa on myös arvattu tai päätelty väärin, johdatellen tutkimusta ja käytännön suunnittelua harhapoluille. Yksi tällainen asia on esimerkiksi konserttisalin jälkikaunta, joka on yleensä se yksi luku, joka akustiikasta mainitaan. Puutteellisesta tekniikasta johtuen jälkikaiunta-aikaa on aina mitattu monomikillä ja arvioitu vain keskitaajuuksilla, vaikka matalat ja korkeat taajuudet (eli alimmat bassot ja korkeimmat diskantit) ovat äänen laadun kannalta huomattavasti tärkeämpiä ja ihmisellä on kaksi korvaa. Äänialan ääripäitä ei edelleenkään juuri mitata, koska ”niin ei ole ollut tapana”, eikä kaiunnan spatiaalista jakaumaa tutki kovin moni, vaikka se on havainnon kannalta erittäin tärkeää.

Palataanpa Elbphilharmoniaan. Pääsimme osana konferenssia kuuntelemaan paikallisen kaupunginorkesterin kenraaliharjoituksia tämän ehkä Euroopan kalleimman konserttisalin lehtereille. Vaikka musiikki oli todella kompleksista (Charles Ivesin 4. sinfonia) niin jo alkusoinnuista lähtien oli selvää, että suurin osa meistä akustikoista ei tykännyt salista lainkaan. Sali ei herännyt henkiin, ääni oli etäinen ja musiikki pysyi lavalla eikä ympäröinyt kuulijaa. Maltillinen jälkikaiunta oli hälyisä ja kymmenestä kontrabassosta kuuli hädin tuskin mitään. Pianissimoissa sali toimi kohtuullisesti, mutta fortissimoissa orkesterin voima oli todella heikko ja äänen selkeys kärsi, vaikka me istuimme parhailla paikoilla orkesterin etupuolella, emme suinkaan orkesterin takana/sivulla/yläpuolella, missä on puolet salin paikoista. Orkesteri kyllä näkyi loistavasti joka paikalle ja arkkitehtuuria kehuttiin kiistatta…

Tässä vaiheessa herääkin kysymys, että miten on mahdollista, että tämä uusin, kallein ja hienoin konserttisali on akustisesti näin mitäänsanomaton, vaikka suunnittelussa ei todellakaan ole säästelty? Onko koko ala aivan pihalla, jos kerran näitä saleja ei osata suunnitella palvelemaan musiikkia ja luomaan yleisölle mahtavaa äänielämystä? Maailmassa on samankaltaisia areenoita (orkesteri on keskellä salia ja yleisö ympärillä kuin lätkäkatsomossa ikään) jo useampia (Los Angeles, Helsinki, Kööpenhamina, Shenzhen), lisää on tulossa ja kaikissa on samankaltaisia ongelmia. Yleisölle musiikki välittyy laimeana, dynamiikka latistuu, lämmin basso loistaa poissaolollaan ja musiikki on etäistä. Lavan sivuilla ja takana orkesterin balanssi ei ole optimaalinen ja solistista ei kuule juuri mitään. Miksi edellisistä saleista ei ole opittu mitään? Vaikka alalla on vähän todella relevanttia tutkimusta niin sitä kuitenkin on ja me huippututkijat osaamme selittää mistä nämä ongelmat johtuvat ja miten ne voitaisiin korjata. Salien suunnittelussa täytyy jyrätä muut seikat kuin akustiikka ja näiden areenoiden suunnittelija eivät joko ymmärrä tai piittaa akustiikasta, tai sitten akustiikka suunnitellaan jollekin muille kuin yleisölle.

Konferenssin aikana vakuutuin, että näiden salien suunnittelijat hakevat jotain muuta elämystä kuin musiikillista expressiivistä sointikylpyä. Suunnittelijat puhuivat esityksessään Elbphilhamoniasta visuaalisesta läheisyydestä ja orkesterin ympärille kerääntymisestä, eivätkä he tälläkään kertaa valoittaneet akustisia tavoitteitaan. Suunnittelua tuntuvat ohjaavan arkkitehtuurin muoti, visuaaliset aspektit, hyvä näkyvyys lavalle jokaiselta paikalta jne. Yleisö siis kerääntyy katselemaan orkesteria työssään ja konserttielämystä dominoi visuaalinen informaatio. Myönnän, että nämä seikat ovat tärkeitä kokonaiselämyksen kannalta, mutta eikös saleihin mennä kuuntelemaan musiikkia, ei katselemaan sitä?

Keskusteltuani monen akustiikan tutkijan ja suunnittelijan kanssa konferenssin aikana, oma epäilykseni salien suunnitteluprosessista vahvistui. Prosessin alkuvaiheessa, valittaessa suunnittelijoita, todella suuri vaikutus on muusikoiden ja etenkin kapellimestareiden mielipiteillä, heillehän uutta työpaikkaa rakennetaan. He usein suosittelevat hyväksi kokemiaan lavaolosuhteita, joissa on helppoa tehdä työtään, kuulla toisiaan hyvin ja päästä yleisön keskipisteeseen. Ennen kaikkea monet kapellimestarit rakastavat olla huomion keskipisteenä. Areenan muotoisissa saleissa kapellimestarit myös näkevät yleisöä ja kontaktin ottaminen yleisöön on helpompaa. Edellä mainitut seikat saattavat ehkä johtaa parempaan musiikilliseen lopputulokseen orkesterisoitossa, mutta näiden salien paradoksi on, että musiikillinen riemu jää lavalle sekä salin parhaalle paikalle, jossa kapellimestari seisoo. Tässä on luultavasti se syy, miksi näitä areenoita rakennetaan. Päättäjät kuuntelevat kapellimestareita ja valitsevat suunnittelijat heidän suositusten perusteella. Tässä valossa ei olekaan niin outoa, että näitä Elbphilharmonien ja Musiikkitalon kaltaisia saleja rakennetaan, vaikka yksikään niistä ei ole saavuttanut yleisössä kiistatonta arvostusta, ei edes se ensimmäinen Philharmonie Berliinissä (avattiin 1963). Monia konserttisaleja tehdään visualisuuden ehdoilla ja suunnittelijoiden taika on tuottaa salin paras sointi kapellimestarille ja orkesterille, jotta nämä suunnittelijat saavat jälleen tehdä seuraavankin salin. Suuri yleisö on tässä kärsijä, koska heidän kokonaiselämyksestään haukataan iso pala, kun he joutuvat katselemaan dynamiikaltaan latistettua musiikkia, joka soi lavalla, mutta ei heidän ympärillään.

Päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu Tero Tiitun diplomityöstä ”Suomalainen tiimityö joukkuehuippu-urheilussa ja mitä voimakkaan keskinäisen riippuvuuden tiimit voisivat siitä työelämässä oppia”. Artikkelin mukaan diplomityössä pohditaan, mikä rooli joukkueen jäsenten keskinäisellä riippuvuudella on menestykseen. Eli missä lajeissa on hyötyä, että joukkuekaverit tuntevat erittäin hyvin toisensa, kannustavat toisiaan ja ennen kaikkea yksilöt asettavat joukkueen itsensä edelle. Tiivistäen, jos joukkueessa on keskusteleva, kannustava, avoin ja hyvä ilmapiiri, uskaltavat yksilöt laittaa itsensä likoon joukkueen hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Tiitu on tutkinut tiimityötä sekä urheilussa että yrityksissä. Urheilussa Suomi näyttää menestyvän lajeissa, joissa yksilöiden korkea keskinäinen riippuvuus on tärkeää. Tällaisia lajeja ovat muodostelmaluistelu, joukkuevoimistelu, kori- ja lentopallo, jääkiekko sekä salibandy. Tähän voisin itse lisätä, että joukkuelajeissa, joissa yksilöiden merkitys on suuri (esim. viestit uinnissa ja yleisurheilussa) Suomi ei pärjää, paitsi marginaalilajeissa kuten viestihiihto. Tiitu käyttää amerikkalaista jalkapalloa esimerkkinä lajista, jossa keskinäistä riippuvuutta tarvitaan vain jonkin verran, koska pelaajilla on selkeät roolit, joita he suorittavat tietyissä tilanteissa ja lyhyinä sarjoina. Lisäksi tarvitaan huippuyksilöitä tietyille pelipaikoille. Jalkapallo taitaa kuulua samaan sequential interdependence -kategoriaan ja ilmeisesti siksi Suomi ei pärjää jalkapallossa…

Tiitun nojaa työssään Thompsonin (1967) tiimityön malleihin, joita on kolme:

• Pooled interdependence, jossa työntekijöillä on hyvin samanlaiset roolit, vain vähän yhteistyötä ja ryhmän tulos on yhtä kuin yksittäisten työtekijöiden saavutukset.
• Sequential interdependence, jossa työntekijät tekevät yhteistyötä ja ovat jonkin verran riippuvaisia toisistaan. Toiselta työntekijältä pitää saada silloin tällöin tulos ennen kuin oma työ etenee tai tehtaassa kukin suorittaa omaa työtään, jotka sarjassa luovat valmiin tuotteen. Jokainen voi kehittyä omassa hommassaan ja työn tuttavuus paranee hieman.
• Reciprocal interdependence sisältää paljon kahdensuuntaista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä. Heillä on jokaisella oma rooli, joka voi vaihtua matkalla ja vuorovaikutus on moninaista.

Thompson myös Tiitun mukaan sanoo tällaisten tiimien koordinoinnista ja kommunikoinnista, että pooled vaatii standardirutiineja ja vähän kommunikaatiota, sequential suunnitelmia ja enemmän kommunikaatiota ja reciprocal keskinäistä mukautumista ja paljon kommunikaatiota.

Tiimityö akateemisissa tutkimusryhmissä

Tiitun työstä löytyi mielenkiintoinen kuva, jossa urheilulajeja on sijoiteltu interdependence-jatkumoon, jonka toisessa päässä on joukkueviestit ja toisessa jääkiekko ja salibandy. Samassa kuvassa on sijoiteltu myös tyypillisiä työtiimejä ja tuolla akselilla ”team of basic researchers” on sijoitettu lähes jatkumon alkupäähän, eli pooled ja sequential tiimityön välimaastoon. Tästä voisi päätellä, että tutkimusryhmän työ on katsottu olevan yksittäisten lahjakkaiden tutkijoiden itsenäistä työtä ja heillä on vain jonkin verran yhteistyötä, mutta oma rooli on erittäin tärkeä ja tulokset riippuvat vain vähän muiden tekemästä työstä. Kuulostaako tutulta?

Nykyiset tutkimusryhmät Aallossa (ainakin teknisillä aloilla) koostuvat valtaosin diplomityön- ja väitöskirjantekijöistä, saattaa joukossa olla muutama ulkomainen post-doc. Muuta henkilökuntaa ei ole, palvelut on eriytetty omiksi porukoikseen ja ryhmillä ei ole omaa teknistä tukihenkilökuntaa. Professori vetää ryhmää ja jokaisella työntekijällä on selkeä oma tavoite, diplomityö, väitöskirja tai muutama kova julkaisu, jotka auttavat saamaan seuraavan parivuotisen post-doc-paikan. Näin ollen tiimityö osuu helpostikin noihin pooled tai sequential interdependence -kategoriaan. Onko tämä optimaalista?

Omalla akateemisella urallani voin helposti mainita kaksi isoa projektia, jotka olivat aikaansa edellä ja joiden tulokset tunnetaan maailmalla. Ensimmäinen oli DIVA-projekti (1990-luvun lopussa), jossa rakensimme ”kapellimestarisimulaattorin” ja toinen oman ryhmäni tutkimukset konserttisaliakustiikan parissa (2008 – 2016). Näissä projekteissa tiimityötä voi parhaimmillaan kutsua reciprocal interdependence -yhteistyöksi. Molemmissa meitä oli joukko hyvin erilaisia osaajia ja ihmisiä, jotka kaikki työskentelivät yhteisen päämäärän eteen. Tiimin sisällä oli paljon kahdensuuntaista vuorovaikutusta, asioita tehtiin luontevasti ristiin ja toisia autettiin ja kannustettiin hyvässä hengessä. Todella mielenkiintoista (näin jälkikäteen ajatellen) on huomata, että kun isossa monitieteisessä projektissa oli yhteinen tavoite niin oma diplomityö tai väitöskirja laitettiin taka-alalle. Opinnäytetyö oli välttämätön sivutuote, joka kyllä syntyi, mutta ei ensisijainen tavoite. Näiden ryhmien yksittäiset opinnäytetyöt ovat hyviä töitä, mutta eivät yksittäisiä huippuja. Sen sijaan jokainen ryhmissä mukana ollut oli luomassa jotain uutta,  josta Aalto-yliopisto tunnetaan nyt maailmanlaajuisesti. Tutkijat itse oppivat monenlaisia taitoja myös oman ydinalansa ulkopuolelta ja ovat myöhemmin löytäneet hyvin paikkansa uusissa työtehtävissään.

Vaikka oma kokemukseni on hyvin suppea, vain kaksi loistavasti onnistunutta projektia parin kymmenen vuoden akateemisella uralla, niin uskallan silti väittää, että tieteellisesti mullistavien tulosten saavuttamiseksi tutkimusryhmien pitäisi toimia reciprocal interdependence -mallin mukaan. Niinpä uskallan kriittisesti kysyä, että onko nykyinen tutkimusryhmämalli ja OKM:n (ja sitä kautta myös yliopistojen) tutkintoihin ja julkaisumääriin perustuva malli hyvä. Rahaa ja resursseja jaetaan lähinnä tutkintojen ja julkaisuiden määrien mukaan ja paljon korostetaan nimenomaan yksilön menestystä. Toki professoreilla on vapaat kädet organisoida oma ryhmänsä miten haluaa, mutta on erittäin vaikeaa saada sellainen rahoitus, jossa voisi kerätä monialaisen osaajajoukon, joka voisi ajatella yhteistä etua ja laittaa omat tutkintotavoitteet sivuun, edes hetkeksi.

Kirjoitin viime blogissani yliopistojen byrokratiasta ja raskaista päätöksentekoprosesseita. Otin esimerkiksi oman urapolkuni mukaisen askeleen, jossa pyrin Associate Professor (tenured) -tasolta Full Professor (tenured) -tasolle. Nyt ajattelin kertoa, että miten tuossa hommassa kävi ja nostaa esille yhden ongelmallisen asian nykyisessä akateemisessa yhteisössä.

Paljastettakoon näin alkuunsa, että minut ylennettiin ehdollisesti, kunhan olen suorittanut ”substantial external experience” -rastin. Käytännössä päätös tarkoittaa, että tt-urapolkuni on suoritettu loppuun, mutta Full Professor -titteli astuu voimaan vasta kun olen viettänyt määrittelemättömän ajan Aallon ulkopuolella. Koska olen väitökseni jälkeen ollut vain TKK:lla ja Aallossa (opettavana tutkijana, akatemiatutkijana, ERC-tutkijana ja professorina), katsottiin, että minulla ei ole tarpeeksi laajaa näkemystä maailmanmenosta ja siksi vierailu jonnekin muualle (toinen yliopisto tai tutkimuslaitos) on välttämätön.

Miten tällaiseen ratkaisuun oikein päädyttiin. Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, ansioitani tarkasteli noin 30 professoria, lukuisa määrä muita henkilöitä sekä dekaani, provosti ja rehtori. Kaikki totesivat yksimielisesti, että tutkimus-, opetus- ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen näyttöni ovat erittäin vakuuttavia. Mutta, koska minulta puuttuu vierailukokemus jossain toisessa organisaatiossa, ylimmän tason komitean (n. 10 professoria) mielestä jotain olennaista osaamisestani puuttuu.

Ymmärtäisin päätöksen, jos olisin yksin kammiossani istuva tutkija, mutta näin ei taida olla. Vajaan viiden vuoden professuurini aikana olen ollut mm. kolme vuotta Euroopan akustisten seurojen kattojärjestön pääsihteeri, kirjoittanut 40 JUFO-tasoista julkaisua (joista puolen tusinaa lehtiartikkelia ulkomaisten yliopistojen ihmisten kanssa), opettanut ja ohjannut väitöskirjoja niin Aallossa kuin useissa yliopistoissa ympäri Eurooppaa ja toiminut vastaväittäjänä. Lisäksi olen organisoinut useita kansainvälisiä konferensseja, toiminut kahden lehden associate-editorina, käynyt kolmella eri mantereella pitämässä kutsuttuja keynote- ja plenary-esityksiä jne. Mutta tämä laaja kansainvälinen yhteistyö ei riittänyt, vaan yliopistomaailmassa ”ainoa oikea tapa” tajunnan laajentamiseen sekä kansainvälisyyteen on mennä fyysisesti jonnekin muualle. Karrikoiden, ei arvosteta mitä tekee, tärkeämpää tuntuu olevan missä tekee.

Minulla on nyt siis edessä harkinnan paikka; haluanko uuden tittelin, joka vaatii, että jätän tutkimusryhmäni joksikin ajaksi ja lähden pois, jonnekin muualle. Vastausta pohtiessani asetan ensisijalle perheeni. Pojalleni pitää löytyä hyvä koulu ja sopivat harrastukset sekä vaimolle kiinnostavia ja motivoivia töitä. Itselleni työnantajani ei asettanut rajoitteita eikä tavoitteita, joten vierailupaikalla ei oikeastaan ole väliä. Voisin suosia paikkaa lähellä hyviä lumilautailurinteitä sekä frisbeegolf-ratoja. Toki ei olisi haitaksi, jos vierailuyliopistossa tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta…

Tiedän, että tämän blogin kirjoittaminen ei välttämättä ole itseni kannalta kovin viisasta ja voin edelleen hankaloittaa asemaani. Mutta halusin kirjoittaa tämän tekstin vähintäänkin vertaistukena vastaavissa tilanteessa oleville varttuneimmille tutkijoille. Luonnollisesti toivon myös, että yliopistojen päätöksiä tekevät ihmiset lukevat tämän ja pohtivat, että ovatko kaikki käytäntömme ja sääntömme aivan ajanmukaisia ja mitä niillä halutaan saavuttaa. Nyt tuntuu siltä, että meihin tiukan seulan läpi valittuihin professoreihin ei luoteta. Periaatteessa, meillä on erittäin vapaat kädet toteuttaa opetusta ja tutkimusta oman tahtomme mukaan, mutta valitettavasti on myös näitä sääntöjä, joilla professorit suitsitaan samaan muottiin.

Tämä esimerkkini on yksi yliopiston itse asettama sääntö ja pakollinen toimintatapa. Tiedän myös tapauksen, jossa moneen kertaan opiskelijapalauteen perusteella palkittu opettaja velvoitettiin pedagogiikan alkeiskurssille, koska sellainen pitäisi jokaisen suorittaa. Voisiko näiden jäykkien sääntöjen takana olla, että mitä kauemmaksi päätöksenteko viedään itse asiantuntijoista, sitä suurempi riski on siihen, että päätökset tehdään muotoseikkojen ja sääntöjen perusteella kuin itse sisällön?

Lopuksi haluan vielä korostaa, että tiede on kansainvälistä, ehdottomasti. Mutta nykyaikana korkeatasoisen tieteen teko ei välttämättä vaadi pitkiä vierailuita maailman ääriin. Nuorelle tutkijalle jakso ulkomailla on toki usein hyödyllinen, mutta verkostoja, uusia ideoita ja yhteistyökuvioita voi luoda muillakin tavoilla. Toki matkustelu avartaa, tämäkin tekstin runko syntyi yli 10 000 m korkeudessa Atlantin yllä matkalla edistämään kansainvälisen tiedeyhteisön toimintaa.

Viime vuosina Suomen yliopistokenttää on ”tehostettu” liittämällä yliopistoja yhteen isommiksi kokonaisuuksiksi. Organisaatiorakenteita ei kuitenkaan ole rohkeasti uudistettu, vaan usein yhdistelmäyliopistossa on organisaatiorakenne, jossa vanha organisaatio on säilytetty ja sen yläpuolelle on rakennettu uusi, kaiken kattava taso. Aalto-yliopistossa tämä tarkoittaa, että yliopisto on jaettu kouluihin, koulut laitoksiin ja laitokset edelleen tutkimusryhmiin. Näillä kullakin tasolla on omat HR-, talous-, tutkimuksen tuki-, projektihallinta- sekä opetuspalvelunsa ja lukemattomia muita tukitoimintoja.

Voikin kysyä saavutettiinko haluttuja kustannussäästöjä, koska organisaatiossa on vähintään satoja ihmisiä tukemassa tutkimus- ja opetushenkilökuntaa ja pyörittämässä byrokratian rattaita. Kaikkien näiden tukipalveluiden lisäksi yliopistomme hierarkiassa professoreiden yläpuolella on laitosjohtaja, dekaani, kourallinen vararehtoreita, provosti ja rehtori, jotka kaikki laittavat vähintään 125 % työajastaan johonkin muuhun kuin opetukseen ja tutkimukseen.

Yksittäisen professorin näkökulmasta tämä syvä hierarkia näyttäytyy runsaslukuisina  komiteoina sekä työryhminä organisaatiorajojen ja –tasojen mukaan, ja työllistää hallitsemattomana määränä niin kokouksia kuin viestiliikennettäkin.

Itse olen ollut kohta viisi vuotta professorina, joten on tullut aika hakea siirtoa seuraavalle professoritasolle eli suomalaisten tittelien puuttuessa Associate Professor (tenured) -tasolta  Full Professor (tenured) -tasolle. Virastokielellä tuo tarkoittaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevan professorin tittelin muutosta, jota muualla kutsuttaisiin pieneksi ylennykseksi.

Ylennykseen vaadittavista kriteereistä on erittäin selkeä lista tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta ja päätöksen ylennyksestä tekee yliopistomme rehtori holistisen arvioinnin jälkeen. Mutta ennen kuin rehtori saa tarkkojen ohjeiden mukaan valmistelemani paperit tapahtuu seuraavaa:

1. Korkeakoulumme dekaani nimittää laitosjohtajan pyynnöstä työryhmän (5 professoria + HR-koordinaattori) prosessia varten.
2. Työryhmä lukee paperit ja pyytää neljältä ulkopuoliselta asiantuntijalta (4 professoria) lausunnot. Lisäksi kirjasto tekee julkaisuista bibliometrisen analyysin.
3. Koulumme opetuksen arviointitoimikunta (10 ihmistä) lukee paperit, kuuntelee yhden luennon sekä haastattelee hakijaa. Sen jälkeen he kirjoittavat lausunnon.
4. Laitostyöryhmä kokoontuu ja tutkii lausuntoja (5 kpl) sekä kirjoittaa oman lausuntonsa.
5. Paperipino, joka on kasvanut kasalla lausuntoja matkaa korkeakoulutason työryhmälle (8 professoria + sihteeri), joka tutkii papereita ja arvioi tilanteen. Jos he ovat suopeita, he ehdottavat korkeakoulumme dekaanille asian viemistä eteenpäin.
6. Jos myös dekaani on tutustuttuaan papereihin ja kirjoitettuaan lausunnon suosiollinen, asia siirtyy yliopistotason professorityöryhmälle (12 professoria + provosti). He lukevat paperit, pitävät kokouksen ja jos kaikki on hyvin, provosti saa valtuudet esittää asian rehtorille.
7. Rehtori lukee paperit sekä lausunnot ja päättää joko ”kyllä” (professorin työ jatkuu ennallaan, titteli muuttuu) tai ”ei” (työ jatkuu ennallaan, titteli ei muutu ja asian voi ottaa esille uudelleen aikaisintaan kahden vuoden päästä).

Vaikuttava prosessi, josta kukaan ei voi väittää, että päätökset tehtäisiin heppoisin perustein. Jokainen voi kuitenkin laskea, kuinka monta kokousta, sähköpostia ja työtuntia koko prosessiin kuluu, ja millaiset ovat prosessin kokonaiskustannukset. Veikkaan kuitenkin, että yhdessäkään yrityksessä ylenemisprosessi ei edellytä näin järeitä toimenpiteitä. Esimies vie ehdotuksen toimitusjohtajalle ja päätös tehdään tehokkaasti – etenkin jos kriteerit ovat selkeät ja tarkkaan määritelty.

Tämä on vain yksi, mutta kovin tyypillinen esimerkki uusien yliopistojen päätöksentekoprosesseista. Hyvin monessa asiassa jokaiselta byrokratiatasolta tarvitaan lausunto ja syvä organisaatiorakenne kostautuu. Eikö mistään löytyisi ketterämpää organisaatiomallia yhdistelmäyliopistoille?

Moni meistä tutkijoista ja professoreista tuskailee jatkuvan aikapulan kanssa. Laskennallinen 1600 tuntia tuli täyteen jo lokakuun puolella, mutta silti on vielä aika paljon töitä jäljellä ennen kuin voi avata uudenvuoden shamppanjat. Aikaa ei millään tunnu riittävän kaikkeen ja valitettavasti usein pitkäjänteistä keskittymistä vaativa syvällinen tutkimustyö jää päivittäisten velvoitteiden jalkoihin, tai ainakin sellainen olo minulla on aivan liian usein.

Yksi viheliäisimmistä asioista on sähköposti ja ennen kaikkea sen käyttökulttuuri. Sähköpostin inbox täytyy hurjaa vauhtia ja kollegani prof. Lauri Savioja vertasikin postitulvaa loistavasti tetriksen peluuseen. Viestejä tippuu tasaisen tappavaa tahtia ja juuri kun saa homman haltuun ja tärkeät viestit käsiteltyä tulee yksi hankala, jonka seurauksena inbox-laatikko jälleen täyttyy ääriään myöten. Me käytämme päivästämme usein leijonanosan sähköpostin ääressä ja se ei todellakaan ole luovaa ja tehokasta työtä. Sähköpostin lähettäminen, varsinkin suurelle joukolle, on aivan liian helppoa. Lyhyt viesti isolle joukolle voi tuhota yhteensä päiväkausia työaikaa.

Yliopistojen tehostamisen ja YT-neuvotteluiden myötä palvelu- ja tukihenkilöstöä vähennettiin ja palveluja keskitettiin. Tämä voi näyttää paperilla hyvältä ja toimivalta ratkaisulta, mutta lisää edelleen sähköpostitulvaa. Ennen käveltiin laitoksen sihteerin luokse kysymään neuvoa, joka yleensä tuli hetkessä. Nyt lähetetään ”tiketti” jonnekin sopivaan palveluosoitteeseen ja odotellaan, että joku reagoi. Joskus saa odotella päiviä. Sitten tulee vastaus henkilöltä, jota ei ole koskaan tavannut. Entisistä työkavereista tukipalveluissa on tullut kasvottomia tikettejä. Ja juuri kun oppii yhdet kasvot tiketin takana, niin hän siirtyy tai hänet siirretään toisiin tehtäviin.

Kolmas aikasyöppö on jatkuva kehittäminen ja organisaatioiden myllääminen, josta on tullut myös akateemisessa maailmassa pysyvä olotila. Meidän laitoksella listattiin työryhmiä ja komiteoita, joissa joku laitoksen professoreista istuu. Listan pituus oli suunnilleen samanpituinen kuin vanhan matriisiprintterin riisin paksuinen jatkuva paperiliuska. Ei ihme, että professoreilla on jatkuva kiire palaverista toiseen. Jostain syystä yliopistolakiuudistuksen jälkeen yliopistoihin tuli todella moniportaiset ja -syiset organisaatiot, joita nyt sitten yritetään muokata paremmiksi. Oikea suunta olisi mielestäni pyrkiä hävittämään organisaatiohimmelit ja allekirjoitusmatriisit, miksi aiemmin selvittiin loistavasti ilman niitä?

Insinöörinä tietenkin yritän miettiä, että miten nämä ongelmat voisi poistaa, jotta aikaa jäisi enemmän opetukseen ja tutkimustyöhön. Sähköiset järjestelmät eivät ainakaan ole ratkaisu, niitä on jo nyt kymmeniä. Kun niitä käyttää harvoin niin ne vain hidastavat asioiden hoitamista. Myöskään sähköpostin korvaaminen muilla viestipalveluilla ei toimi, koska silloin pitäisi jatkuvasti olla monta sähköistä kanavaa auki ja keskittyminen olisi entistä hankalampaa. Ratkaisua en sitten keksinyt, pitäisiköhän ratkaisun löytämiseksi perustaa työryhmä? 😉

Yliopistolla on perinteisesti ollut kolme tehtävää: tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tätä toistetaan säännöllisin väliajoin ja kontekstista riippuen painotetaan jotain erityisesti. Kun professoreita valitaan, painotus on pääsääntöisesti tutkimuksessa ja karrikoiden riittää, että osaa myös opettaa ja toimia asiantuntijana yhteiskunnassa. Todellinen professorin työnkuva onkin sitten aivan muuta kuin hakiessa painotetaan. Itse näen professorin roolin ryhmänjohtajana, valmentajana, opettajana, mentorina, asiantuntijana sekä hallintoihmisen. Tehtäväni on kasvattaa ihmisistä uteliaita sekä kriittisiä tutkijoita ja potkia heidät lopulta teollisuuteen tai akateemiseen maailmaan ulkomaille. Omaan tutkimukseeni jää valitettavan vähän aikaa ja sekin kuluu pääsääntöisesti rahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Yleensä tätä faktaa ei sanota ääneen, mutta huhtikuussa näin kävi, kun Tampereen yliopistossa oli avoinna kolme yliopistotutkijan paikkaa. Hakuilmoituksessa ei pyydetty tutkimussuunnitelmaa, ainoastaan suunnitelma tutkimusrahoituksen hankkimiseksi. Eli olemmeko jo tulleet siihen pisteeseen, että on aivan sama mitä tutkii, kunhan hankkii rahaa taloon – ja mielellään mahdollisimman paljon?

Kilpaillun tutkimusrahoituksen määrä ei viime aikoina ole juuri lisääntynyt, ei ainakaan suhteessa jyrkästi kasvavaan hakijoiden määrään. Lähes kaikissa hauissa läpimenoprosentti painuu alle kahdenkymmenen, välillä jopa alle kymmenen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että keskimäärin pitää kirjoittaa 5-10 hyvää hakemusta, jotta yksi menisi läpi. Jos haluaa pitää edes kohtuullisen kokoista tutkimusryhmää, pitää vuoden aikana kirjoittaa aika monta hakemusta.

Kilpailun kovenemista ei ollenkaan helpota rahoittajien asettamat monet reunaehdot. Kaikki rahoitustahot tuntuvat rakastavan temaattisia hakuja, koska päättäjät ovat ilmeisesti meitä tutkijoita paremmin perillä siitä mitä kannattaisi tutkia. Joskus oman tutkimuksen puristaminen teemaan sopivaksi avaa uusia näkökulmia. Mutta väittäisin, että useammin hakemukseen päätyy tutkimusaihe, johon ei ole sitä suurinta tieteen paloa ja parasta mahdollista osaamista. Lopputulos on käytännössä se, että tutkitaan sitä mihin satutaan saamaan rahaa, mutta ne kaikkein mielenkiintoisimmat ongelmat ja intohimon kohteet jäävät selvittämättä.

Ja reunaehtoja tulee koko ajan lisää. Mielestäni Akatemian päätös tutkijatohtoreiden ja akatemiatutkijoiden pakollisesta liikkuvuudesta on lähes tasa-arvolain vastainen. Jos pätkätöillä elänyt tutkija on perustanut perheen, on liikkuvuuden vaatiminen aika rajua. Puolisolla saattaa olla pysyvä työpaikka (luultavasti myös parempi palkka), jolloin muutto uudelle paikkakunnalle ei ole perheen kannalta toivottavaa. Pakollinen liikkuvuus saattaa näin ajaa lahjakkaita tutkijoita tarpeettomasti pois tutkijanuralta. Kun kotiasiat ovat hyvin vailla ylimääräisiä huolia, on tutkija varmasti onnellisempi ja tuloksellisempi tutkija. Itse olen ohjannut viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisia ja ulkomaalaisia väitöskirjantekijöitä ja post-doceja, joista osa on tehnyt tutkimusvierailuja ja osa ei. Tällä kokemuksella voin sanoa, että vierailut eivät korreloi millään tavalla siihen, kuinka hyvä tutkija on verkostoitumaan, kuinka paljon hänellä on omia ideoita tai kuinka pätevä ja itsenäinen tutkija on. Jos näitä ominaisuuksia halutaan jotenkin arvioida rahoitushakemuksen yhteydessä, on pakollinen työ- ja elinympäristön vaihto mielestäni täydellisen väärä mittari.

Mikä olisi ratkaisu, jotta tutkimusryhmät saataisiin kukoistamaan ja saisimme loistavia ja mullistavia tieteellisiä tuloksia? Yksi lääke olisi rahoitushaku vailla mitään rajoitteita, ilman riskianalyysejä, väkisin keksittyjä liikkuvuus- ja hyödyntämissuunnitelmia. Rahoituspäätös perustuisi vain tutkimusidean omaperäisyyteen. Itse olen saanut kokea tämän autuuden kerran saadessani rahoituksen ensimmäisellä ERC:n hakukierroksella vuonna 2007. Sen turvin perustin tutkimusryhmän, joka nousi viidessä vuodessa maailman huipulle saadessamme vapaasti kyseenalaistaa vanhoja tutkimusmenetelmiä ja kehittää uusia entistä parempia. Voisivatko muutkin rahoittajat joskus luottaa sataprosenttisesti tutkijoihin pelkän idean perusteella?

Yleinen käsitys tällä hetkellä tuntuu olevan, että Suomella menee todella huonosti. Niinpä lähes jokaista asiaa ”tehostetaan ja halpuutetaan”, myös meidän akateemisten ihmisten työtä. Siitä huolimatta meidän pitäisi tutkia entistä enemmän, opettaa entistä paremmin. Uutena ”todella tärkeänä” asiana on innovaatioiden ja keksintöjen tuottaminen, jotta Suomi saadaan uuteen nousuun.

Labrassa näen innovaatioita ja keksintöjä jatkuvasti, jos ei nyt ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Ideoita, asioiden ymmärtämistä uudella tavalla, uusia ratkaisutapoja, uusia sovelluskohteita jne. pulpahtelee tutkijoilta erilaisissa keskusteluissa ja sähköposteissa. Toki monet näistä osoittautuvat huonoiksi tai jo aiemmin keksityiksi, mutta joukossa on monia, joista kirjoitamme kiitettyjä artikkeleita. Miksi näitä tutkimustuloksia, innovaatioita ja keksintöjä ei sitten saada tukemaan suomalaisten yritysten toimintaa ja kasvua?

Itse tunnen lähinnä insinöörialoja, joiden yritykset Suomessa ovat pääosin pk-yrityksiä. Heillä ei ole resursseja lukea meillä ja maailmalla kirjoitettuja artikkeleita, saati implementoida uusia tutkimustuloksia omiin järjestelmiinsä ja rutiineihinsa. Mikä olisi se keino, jolla tutkimustulokset saataisiin nopeasti ja tehokkaasti näihin pk-yrityksiin, jotta he pystyisivät kasvamaan ja valloittamaan maailmaa?

Lääketieteissä professorit ja dosentit jakavat työaikansa usein tutkimuksen ja praktiikan kesken. He ottavat potilaita vastaan päivän tai pari viikossa ja näkevät minkälaisia ongelmia potilailla on ja pystyvät viemään uusia menetelmiä ja analyysejä heti käytäntöön. Minunkin hampaani on 1980-luvulla oiottu jollain kokeellisella menetelmällä, josta joku teki lisensiaattityötä (silloin en toki ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti).

Voisiko tätä mallia soveltaa myös muilla aloilla, esim. insinöörialoilla? Tutkijat ja miksei jopa professorit voisivat välillä olla pari kuukautta töissä yrityksessä, jossa he voisivat viedä omia tutkimustuloksiaan heti käytäntöön ja testikäyttöön? Samalla tutkijat näkisivät minkälaisia ongelmia insinöörit ratkovat haastavissa projekteissa ja näin voisi hyvin syntyä uusia relevantteja tutkimusaiheita. Uskon, että hyöty olisi molemminpuolista. Pitäisikö SA:n rahoitushakemuksissa arvostaa mobiliteettia teollisuuteen kuten liikkuvuutta ulkomaille?

Entä jos tutkimustulos tai uusi idea on niin hyvä, että professori päättää perustaa start-upin? Voisiko hän silloin saada vaikka kahdeksi vuodeksi virkavapaata, jolloin olisi mahdollisuus palata akateemiseen maailmaan jos start-up epäonnistuu? Tämä varmasti vauhdittaisi uusien yritysten perustamista. Tai voisiko meillä toimia malli, joka on monessa yliopistossa Yhdysvalloissa; professorit viettävät 3kk vuodessa omassa yrityksessään?