Maisema-arkkitehtuuri 2020-luvulla
Kun pohdin kysymystä maisema-arkkitehtuurista 2020-luvulla, en voi välttyä sinnikkäältä käsitykseltä, joka myönnettäköön, saattaa olla hyvinkin työvuosieni ja nykyisen työelämäni stigmatisoima, että tämän päivän maisema-arkkitehtuuria määrittää voimakkaasti sana ongelmanratkaisu. Ryhdymme työhön, kiskomme hihat kyynärpäihin ja tartumme asiaan. Meillä on ongelma, joka huutaa ja vaatimalla vaatii ratkaisua. Ainoa, joka vaihtuu, on ongelman mittakaava; ratkaistava ongelma voi olla ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, pyöräverkoston kehittäminen ja runttaaminen valmiiseen kaupunki-infraan, alikapasiteettinen sadevesiviemäriverkko tai yksittäisen liito-oravien kulkupuureitistön heikkeneminen. Maailman maisemasuunnittelijat ja -arkkitehdit hikoilevat taakkansa alla; miten käsittelemme kaikki nämä ongelmat, joita niin hanakasti ammattimme niskaan kaadetaan ja vielä siten, että ongelmien toinen toistaan innovatiivisemmat ratkaisut ’naamioidaan’ viihtyisäksi, taiteellisilta saavutuksiltaan ansiokkaiksi ja hallituiksi kokonaisuuksiksi. Nostakoon käden pystyyn se suunnittelija, joka voi valehtelun synnistä rankaisua pelkäämättä, puhtain sieluin ja sydämin väittää, että kaiken lähtökohta olisikin esteettinen tai filosofinen tai jonkin ismin mukainen eikä suinkaan tuo kaikkea tekemistämme kuvaava sana, ongelmanratkaisu.
Toki voidaan sanoa, että kautta aikain maisema-arkkitehtuuri on ollutkin ongelmanratkaisua. Ongelma vain on ollut esim. ihmisen ja luonnon vääristynyt, tieteen ja mekaniikan turmelema suhde, jota vastaan romantiikka nousi taiteen keskiöön. Ongelmat olivat enemmän henkisesti ja filosofisesti painottuneita eivätkä niin pragmaattisia kuin tässä ajassa. Ja mitä pragmaattisuuteen tulee, sitä on myös aina tarvittu; henkeäsalpaavat renessanssipuutarhojen suihkulähteet tai maisemapuistojen maastonmuotoilut ovat kaikki vaatineet toteutuakseen erityisen taitavaa ongelmanratkaisukykyä. Kuitenkin jään pohtimaan, kumpi on ensin, muna vai kana…
Tämän ongelmanratkaisun ja käytännön saneleman lähtöasetelman maisema-arkkitehtuurin kentässä tunnistaa ja hyvin kuvaa myös John Dixon Hunt kirjassaan World of Gardens. Hän ilmaisee asian maisema-arkkitehtuurin kahtiajakautuneisuutena; elämme maailmassa, joka jakaantuu käytännön vaatimuksiin ja rajattomiin mahdollisuuksiin – elämämme proosan ja runouden välimaastoon. Suunnittelijaa kiskoo toisaalla tilaajien, lakien ja määräysten, budjettien ja säännösten vaatimukset ja toisaalla suunnittelijan omat luovuuden synnyttämät intohimot. Hunt mainitsee kirjoituksessaan myös yhden aikaamme leimaavan piirteen, jonka koura kahmii kapasiteettia yhtälailla maisema-arkkitehdin kuin kenen tahansa maailmankuvassa, nimittäin tyydyttymättömän egomme. Hän ilmaisee asian suunnittelijan tarpeena tehdä vaikutus, joskus jopa makaaberein keinoin, mutta egostahan siinä on kyse. Länsimainen maailmankuva rakentuu egolle ja sen toiveiden ja vaatimusten täyttämiselle jokaisessa hengen- ja viivanvedossa, oli sitten työkaluna sanallinen arkku tai AutoCad. Tätä egon turmelusta haastamaan on kuitenkin saapuneet toisenlaiset tuulet. Ja tähän tuuleen hetkellisen, melko voimakkaan puuskan on aiheuttanut aikamme vitsaus, covid 19. Kun pyristelemme pandemian kourissa, olemme ravistetut arvioimaan uudelleen, mikä on merkityksellistä. Elämä on lyhyt kuin polvihame vain. Onko sen aikana oleellista rakentaa uraa ja liihotella Balille lasten syyslomalla vai olisiko sittenkin yhteys itseen, yhteys toisiin ihmisiin ja yhteys luontoon. Palata siihen samaan kaiken ykseyteen, jota aikanaan romantikotkin kaipasivat ja yrittivät maisema-asetelmiinsa sisäänrakennetuin symbolein puistoissa samoilijoissa herättää henkiin. Samaa romantiikan hengen mukaista kaiken yhteyttä ja rakkauden voiman vaikutuksia tavoitellaan omalla tavallaan myös tämän päivän maisema-arkkitehtuurissa. Oletko kohdannut yhtäkään piha-, puisto- tai katusuunnitelmaa, johon ei olisi sijoitettu yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen kohtaamiseen kannustavaa elementtiä? Vimma maisema-arkkitehtuurin keinon tuoda ihmisiä yhteen, sosiaalisiin kontakteihin ja yhteisölliseen puuhaamiseen sen eri muodoissa, on käsinkosketeltavaa. Toki kyseiset elementit ovat eläneet ammattikuntamme tuotoksissa jossain muodossa kautta aikain, mutta erona tässä ajassa on niiden selkeämpi nimeäminen ja konkretisoiminen, se ilmiselvä tahtotila.
Esimerkkinä aikamme merkittävästä maisema-arkkitehtuurikohteesta nostan Bjarke Ingels Groupin New Yorkiin suunnitteleman The Big U:n. Se toimikoon edellä esittämieni argumenttien tukena ja todisteena. Lähtökohtana kaupunkirakenteeseen nousevat tulvavedet ja ratkaisuna insinööritieteiden huikeat saavutukset taitavasti maisema-arkkitehtuurin keinoin naamioituina (tai ehkä paremminkin toisinpäin) ja lopputulemana taiteellisesti ansiokas, osallistamisen kautta syntynyt yhteisöä tukeva ja yhteisöllinen tila tai nauha tiloja. Avot.
Vaikuttaa siltä, että alati jatkamme sykliä, jonka pompahduksissa hetkittäin kadotamme itsemme, milloin teollisuuden ja milloin yksilökeskeisyyden syövereihin, kunnes jälleen taiteen eri muotojen taustalla olevan ajattelun kautta syöksähdämme kohti sitä, jota alitajuntamme iäti kaipaa; yhteyttä toisiimme ja yhteyttä luontoon. Tässä ajassa tehtävämme näyttäisi olevan pelastaa se luonto, joka pelastettavissa on ja samalla pelastaa itsemme, se mitä meistä on jäljellä. Keinot lienevät monet, otetaan osa niistä ammattikuntamme harteille.
Responses