Jälkimietteitä

Vauhdikkaan ja teemoiltaan synkähkön syksyn jälkeen on tullut aika koota hieman ajatuksia kurssista ja omasta suoriutumisesta suunnittelutehtävässä. Tiesin jo alussa, että tehtävästä tulisi vaikea. Tähän vaikuttivat ennen kaikkea hankalasti käsiteltävä teema sekä rajallinen käytettävissä oleva aika.

Suunnittelutehtävän antoisin vaihe sijoittuu tällä kertaa lähtötietojen koontiin sekä muistomerkkien problematiikan käsittelyyyn yleisellä tasolla. Aihe vei mukanaan, ja etenkin Berliinin kiehtovat esimerkit toisenlaisista muistomerkeistä saivat pohtimaan muistamisen tematiikkaa ja merkitystä itselleni uudenlaisista näkökulmista.

Sisällissodan tapahtumat etenkin pääkaupunkiseudulla ja koko levottoman ajanjakson vaikutus arkielämään veivät aikamatkalle Helsinkiin, jonka fyysiset puitteet ovat monilta osin säilyneet katutilassa. Aivan toisenlaisen maailman sijoittuminen nykypäivästä tuttuun arjen ympäristöön on mielestäni hyvin kiehtovaa. Vanhat rakennukset ovat nähneet nykyihmisen näkökulmasta uskomattomia tapahtumia ja koko yhteiskunnan kehityskulun nälänhädästä yltäkylläisyyden aikaan. Surrealistinen kokemus oli etenkin nähdä video Saksalaisten saapumisesta Helsinkiin, jossa sotilasparaatit ja ammuskelut Esplanadin puistossa tuntuivat hyvin toismaailmallisilta tapahtumilta.

Päätin sijoittaa työni lopulta Kauppatorin alueelle, jonka kiehtovuus suunnittelukohteena liittyi juuri osaltaan tapahtumapaikkojen näennäiseen muuttumattomuuteen. Haaste oli suuri, ja koen onnistuneeni ainakin siltä osin, että työ tuli valmiiksi. Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin kokeneeni työn positiivisena haasteena. Lähtötietojen koonti ja alun pohdiskelut sitä vielä olivatkin, mutta luova vaihe oli poikkeuksellisenkin hankala. Konseptin hahmottelu ja etenkin kohdevalinnassa pitäytyminen kuitenkin helpottivat prosessia joiltain osin.

Pidin alusta saakka tärkeänä muistomerkin kaupunkikuvallista kontekstia. Jälkikäteen ajatellen se on ehkä jopa tärkeämpi kuin itse työ. Pyrin toteutuksessa ohjailemaan kokijaa tarkastelemaan myös ympäristöä, kokemaan sen kerrostuneisuuden ja ymmärtämään jotakin tähän päivään johtaneesta pitkästä kehityspolusta. Lopputuloksen fyysinen olemus ja jonkinasteinen monumentaalisuus (jota kuitenkin yritin välttää) on näin jälkikäteen analysoituna hieman ristiriidassa tavoitteideni kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että usein suunnittelutehtävien opettavaisuus ilmentää itsensä vasta kun työstä on päästänyt lopullisesti irti ja lopputulosta pystyy siitä johtuen tarkastelemaan ikään kuin  ulkopuolisesta näkökulmasta. Siinä mielessä olen tyytyväinen prosessiin – koen oppineeni jotakin sekä maamme menneisyydestä että itsestäni suunnittelijana.

Esiteltävään suunnittelutyöhön liittyy aina myös sosiaalisia paineita. Koska työ esitellään kanssakurssilaisille ja vieraille, täytyy lopputuloksen takan pystyä seisomaan ainakin olennaisilta osin. Studiokurssien kuormittavauus ainakin itselleni henkilökohtaisesti liittyy juuri tähän; perussuoritus ei tunnu riittävältä koska luova työ henkilöityy aina tekijäänsä jotenkin syvemmällä tasolla.

Loppukritiikkitilaisuudessa tajusin, miten monelta kannalta tehtävää on mahdollista lähestyä. Esiteltyjen töiden joukossa oli lukuisia hienoja oivalluksia ja toteutuksia. Oma työni alkoi tuntua tässä joukossa jotenkin turhankin hartaasti veistetyltä; vaikuttavaan lopputulokseen olisi ollut mahdollista päästä myös luonnosmaisemman lähestymistavan kautta. Toisaalta tiesin omat taipumukseni jo tähän koitokseen lähtiessä, ja ehkäpä tulevaisuudessa onnistun monipuolistamaan suunnitteluprosessiani.

Sain positiivista palautetta työn visuaalisesta viimeistelystä ja hankalaan kohdevalintaan nähden onnistuneesta toteutuksesta. Kriittisesti suhtauduttiin työn kieltämättä hieman karnevalistiseen valaistukseen. Tätä kyllä itsekin pohdin, ja toteutusta olisi voinut vielä hieman miettiä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *