Välikritiikkimietteistä kohti synteesiä

Ote konseptin esittelystä

Välikritiikissä saamani palaute oli suurelta osin linjassa sen kanssa, mitä olin itsekin pohtinut juuri ennen palautusta. Materiaalia ja aihioita on siis kenties jopa hieman liikaa, ja synteesin luomiseksi olisi kenties syytä suorittaa jonkinlaista karsintaa. Eräs kiinnostava kommentti liittyi muistomerkin yhdistämiseen jo olemassa olevan Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkkiin. Siinäkin on elementtinä virtaava vesi kiveä vasten. Yritän tutkia tätä tematiikkaa lisää – se voisi synnyttää teosten välille kiinnostavan vuoropuhelun.

Elementtien runsauden ohella kiinnostusta tuntui herättävän ajatukseni tulevaisuudelle omistetusta tilasta. Kieltämättä ajatukset ovat tämän suhteen edelleen hieman hahmottomia, mutta ehdottomasti haluaisin pitää tämän elementin mukana oleellisena osana suunnitelman ajatusta. Ehdotankin itselleni, että pidän mukana kaksi konkreettista elementtiä: lasin ja veden. Lisäksi tulevaisuudelle omistettu voisi pitää sisällään jonkin pehmentävän ykistyiskohdan – kenties kasvillisuutta. Epäsovinnaisen hauskana inspiraationa tässä voisi toimia vastarannalla sijaitseva Allas-meriuimala, jonka sisäpiha kätkee sisäänsä vaistonvaraisesti entiselle tavarasatama-alueelle vieraita nurmikenttiä. Tätä on ehkä vielä syytä pohtia kriittisesti, mutta toisaalta…

Kritiikin jälkeen kirkastui myös se tosiasia, että olen suunnittelemassa ennen kaikkea julkista tilaa, jonka käyttötarkoitusta en voi liiaksi lukita mielihalujeni mukaan. Suunnitelmassani on siten merkittävissä määrin kyse tasapainottelusta. Syrjäisempään sijaintiin toteutettuna työ voisi olla tavallaan enemmän itseensä ja omaan erinomaiseen vaikuttavuuteensa käpertyvä, mutta ihmisvilinän ja merenrantaterassien keskelle tuotuna muistutus vankileirien todellisuudesta kaipaa mielestäni otetta, joka ottaa nöyrästi huomioon julkisen tilan mitä moninaisimmat kokemis- ja käyttötavat. Tämä ei tietenkään saa tarkoittaa taiteellista kompromissia, jossa suunnitelma ikään kuin kätkee sanomansa vältelläkseen mielipahan aiheuttamista.

Tästä pääsenkin tärkeään ajatukseen, joka on kulkenut ikään kuin taustalla olevana punaisena lankana suunnittelutyötä pohtiessani: Onko välttämätöntä muistaa ikäviä asioita ikävällä tavalla? Onko negatiivisten tuntemusten aiheuttaminen maisemataiteen avulla tarpeellista, kun tarkoituksena on pyrkiä herättämään ihmisiä toimimaan nykypäivässä tavalla joka ehkäisisi sotatapahtumienkin taustalla olevien yhteiskunnallisten jakolinjojen syventymistä?

Vastaus on varmaankin kyllä ja ei. Väkivaltakuvastolla mässäilyn ja ikävien fyysisten tuntemusten tuottaminen ei kuitenkaan mielestäni sovellu ainakaan omaan suunnittelukohteeseeni. Itse ajattelen, että taiteen keinoin olisi pyrittävä välittämään ennemmin viestiä elämän kauneudesta ja vääjäämättömästä hauraudesta – sekä sitä, kuinka menneiden sukupolvien elämänlangat ovat tavallaan yhä näennäisestä katkeamisestaan huolimatta vaikuttamassa tälläkin hetkellä kokemaamme nykyisyyteen. Kaikesta tästä on syntynyt kollektiivinen kertomuksemme, jossa vuoden 1918 vankileirikatastrofiin kulminoituneella sisällisodalla on ollut oma, kauaskantoinen vaikutuksensa.

Kun katson yhteiskuntaamme tänään, on moni asia nykypäivänä todella hyvin. Tästä huolimatta olisi vaarallista olettaa, että voisimme kansanyhteisönä tuudittautua välinpitämättömyyteen. Eräs sisällissodankin tapahtumien kannalta merkittävä hahmo, Suomen puolustusministerinäkin vuosina 1946-1948 toiminut poliitikko ja vakaumuksellinen pasifisti, Yrjö Kallinen, on todennut seuraavasti:

Vapautuminen aikakausien ajatusvirroista ja ympäristön ajatustottumuksista on vaikein ponnistus, mikä ihmisen osalle voi tulla. Sekä pelottavassa että nöyryyttävässä määrässä pitää paikkansa sana: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä.

– Sanat kuin valo – Yrjö Kallisen ajatuksia, toim. Harri Markkula, WSOY 1995.

Yrjö Kallisen henkilöhistoria linkittyy myös kiinnostavalla tavalla suunnittelutyöni aiheeseen. Kallinen joutui työväenliikkeen luottamustoimensa vuoksi vastentahtoisesti mukaan sisällissotaan päätyen lopulta teloitettavien riviin Suomenlinnan vankileirille. Hänet tuomittiin kuolemaan kenttätuomioistuimessa, mutta tuomiota ei koskaan pantu täytäntöön. Tarinan mukaan Kallinen pelastui varmalta kuolemalta teloituskompanian edessä pitämänsä puheen vuoksi.

Aionkin pitää Kallisen kyseenalaistavan elämänasenteen taustalla suunnittelutyössä käytettäviä vaikutuskeinoja pohtiessani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *