Monumentin kuolemasta (ja jälleensyntymästä?)

Ote Jamie Waxterin antimonumentteja koskevasta tutkielmasta: https://cargocollective.com/jbwaxter/Wallenberg-An-Anti-Monument-Taxonomy

The material of a conventional monument is normally chosen to withstand the physical ravages of time, the assumption being that its memory will remain as everlasting as its form. But as Mumford has already suggested, the actual consequence of a memorial’s unyielding fixedness in space is also its death over time: a fixed image created in one time and carried over into a new time suddenly appears archaic, strange, or irrelevant altogether. For in its linear progression, time drags old meaning into new contexts, estranging a monument’s memory from both past and present, holding past truths up to ridicule in present moments. Time mocks the rigidity of monuments, the presumptuous claim that in its materiality, a monument can be regarded as eternally true, a fixed star in the constellation of collective memory.

– James E. Young, The German Counter-Monument, Critical Inquiry, Vol. 18, No. 2. (Winter, 1992),s. 279.

Yllä olevaan lainaukseen kiteytyy mielestäni paljon siitä ongelmallisuudesta, joka liittyy perinteiseen käsitykseen muistomerkeistä kivisinä paaseina, jotka itsessään eivät muista tapahtumia vaan lataavat merkityksensä ympäröivän yhteisönsä kollektiivisesta muistista. Mutta mistä tuo muisti tulee ja kuka määrittää sen sisällön?

Usein tuntuu käyvän siten, että kansallinen narratiivi asettuu määrittämään tulkintaa yksilöllisen kokemuksen kustannuksella. Kuten olemme Suomen sisällisodan muistelun kulttuurista huomanneet, korostuu tällaisessa tarinassa helposti juuri ennalta määritelty, tässä tapauksessa virallisen tahon syöttämä sodan voittaneen osapuolen näkökulma. Myös inhimillisestä tarpeesta vastavoimaksi noussut punaisten muistokulttuuri on elänyt suhteessa valkoisten sankarimyyttiin – uhrin ja uhrauksen rooli korostuu kiveen hakatuissa muistomerkeissä.

Voisi myös ajatella, että muistomerkki itse asiassa olemassaolollaan mitätöi henkilökohtaista kokemusta viestimällä eräänlaista prosessin päätepistettä: jotakin on tapahtunut, velvollisuutemme on ikuistaa tapahtunut kiveen – siten saamme luvan unohtaa ja jatkaa elämää. Ilmeistä onkin, että tällainen muistomerkki jo olemassaolollaan saattaa vaikeuttaa muistelun aiheesta käytävää keskustelua määrittämällä sen ikään kuin loppuunkäsitellyksi.

Tämä kaikki tuntuu erityisen relevantilta, kun suunnitelmana on sijoittaa muistomerkki urbaaniin ympäristöön. Kaupungit elävät ja kerrostuvat; muistavat ja unohtavat. Jotta muistomerkki olisi tulevaisuudessa muutakin kuin pateettisen hölmö kasa kiviä – joka kaiken lisäksi potentiaalisesti tukahduttaa muistelun kohteena olevaan tapahtumaan liittyvää näkökulmien runsautta – täytyisi muisteluun löytää muoto, joka resonoi kulloisessakin nykyhetkessä.

Millainen sitten muistomerkin pitäisi olla, jotta se voisi elää mukana ajan virrassa säilyttäen silti merkityksellisyytensä?

Miten muistomerkki voisi kietoa itsensä kulloisenkin nykyhetken kontekstiin tavalla, joka säilyttää mahdollisuuden henkilökohtaiseen tulkintaan sortumatta silti hankalasti hahmotettavaan abstraktioon?

Itse uskon, että suunnittelijalle on mahdotonta ohjata kokemusta tarkasti. Jokainen yksilö kuljettaa paikkoihin omat muistonsa. Tärkeämpää onkin ehkä se, mitä voimme tehdä. Voimme pyrkiä olemaan toistamatta historiankirjoituksen etäännyttävää narratiivia – tai ainakin olemaan luottamatta pelkästään siihen.

Itse tiedän sisällissodasta vain sen, minkä olen saanut kirjoitetusta historiasta lukea. Suhde tapahtumiin on siten etäinen. Paljon mahdollisempaa on sen sijaan tutkia nykyisessä todellisuudessa vallitsevia jakolinjoja –  aivan erityisesti sitä, miltä tämä kaikki tuntuu. Jakolinjoista ja viholliskuvan luomisesta kuitenkin oli sisällissodassakin kyse. Muistomerkin yhteys historialliseen tapahtumaan voi tästä johtuen mielestäni olla alaviitteenomainen huomio, joka tuo kokijalle tulkintaan uuden tason, muttei ole edellytys teoksen emotionaalisen sisällön kokemiselle.

Käydessäni läpi muistomerkkejä koskevaa keskustelua törmäsin ns. antimonumentin (counter-monument, anti-monument) käsitteeseen. Taidefilosofian suuntaukseksi antimonumentalismi kehittyi sotienjälkeisessä Saksassa tarpeesta muistaa holokaustin uhreja tavalla, joka ei olisi ideologisesti sävyttynyt ja toisaalta ylläpitäisi aiheesta käytävää keskustelua asettamatta sille kiveen ikuistettua päätepistettä. Fasismin sävyttämästä menneisyydestä johtuen valtaapitävien pystyttämillä monumenteilla on luonnollisesti ollut Saksassa huono kaiku.

Mielestäni eräs kiinnostava näkökulma aiheeseen on se, että oikeasta muistamisen tavasta käytävä diskurssi voidaan itsessään nähdä eräänlaisena muistomerkkinä; staattisten patsaiden pystyttämisen sijasta julkinen keskustelu ylläpitää aktiivisesti muistoa eikä anna sen vaipua unohdukseen. Keskustelua herättävät muistomerkit voivatkin toimia tässä muistoa ylläpitävänä voimana.

Antimonumentit pyrkivät siis yllä mainituin keinoin vastaamaan perinteisten, kiveen hakattujen muistopaasien kohtaamaan kritiikkiin. Tiesin heti, että tässä on nyt sellainen näkökulma, jota haluan omassa suunnittelutyössäni korostaa. Mitä tämä sitten tarkoittaa konkretian tasolla? Löysin lukuisia äärimmäisen inspiroivia esimerkkejä muistomerkeistä, jotka osallistavat kokijaansa mitä moninaisimmilla tavoilla. Seuraavassa pari esimerkkiä.

1. Fasisminvastainen muistomerkki (1986, Hampuri, Saksa. Suunitellut Jochen Gerz ja Esther Shalev)

Lyijypäällysteinen pylväs, johon kävijä voi kirjoittaa nimensä vastustaakseen fasismia. Kun pylväs täyttyy kirjoituksista, voidaan sitä laskea alaspäin mekanismin avulla. Ajatus on siinä, että muistomerkki katoaa kokonaan maan alle kun se on täyttynyt nimistä.

With audacious simplicity, the Gerzes’ countermonument flouted any number of cherished memorial conventions: its aim was not to console but to provoke, not to remain fixed but to change, not to be everlasting but to disappear, not to be ignored by its passerby but to demand interaction, not to remain pristine but to invite its own violation and desanctification, not to accept graciously the burden of memory but to throw it back at the town’s feet.

– James E. Young 2000

2. Homage to Raoul Wallenberg (2002) (Tukholma, Ruotsi. Suunnitellut Kerstin Ortwed ja toteuttanut Aleksander Wolodarski ja Gabriel Herdevall)

Näinkin sen voi kokea. Kuva: Thomas Hagström, lähde https://flic.kr/p/6oH5g1

Raoul Wallenberg oli ruotsalainen diplomaatti, joka pelasti kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia holokaustilta toisen maailmansodan aikana heinä–joulukuussa 1944 työskennellessään lähetystösihteerinä Budapestissa. Hän järjesti juutalaisille suojapasseja ja pääsyn Ruotsiin.

Nybrohamnissa, Tukholman keskustassa sijaitseva muistomerkki Homage to Raoul Wallenberg käyttää toteutuksessaan juuri niitä antimonumenteille oleellisia piirteitä. Muistomerkki koostuu kolmesta erillään olevasta osasta, joten sen tulkinta edellyttää kokijalta aktiivista roolia. Oheinen blogikirjoitus kuvaa mielestäni erityisen hyvin, millä tavoin tällainen perinteisestä poikkeava muistomerkki voi kokijaansa vaikuttaa – ja nimenomaan omakohtaisen reflektion kautta:

For me, this special day, the memory of that unexpected discovery in Stockholm and thoughts about the discrimination against gays and lesbians in Russia and in so many countries around the world reminded me how fragile our human rights are and how important it is to remember the past and not allow it to be repeated.

– Sue Harper blogimerkinnässään 18.1.2014


***

Loppuun vielä ajatuksia herättävä lainaus Lewis Mumfordin alun perin jo vuonna 1938 julkaistusta teoksesta Kaupunkikulttuuri (The Culture of Cities). Löysin kirjan sattumalta vanhempieni kellarikomerosta tietämättä yhtään mistä on kyse – kirja näytti vanhalta ja hienolta joten otin sen itselleni. Sanoisin, että kannatti.

Moderni muistomerkki on itse asiassa itsensä kanssa ristiriitainen käsite: jos se on muistomerkki, se ei ole moderni, ja jos se on moderni, se ei saata olla muistomerkki. Tämä ei merkitse sitä, etteikö sairaalaa, voima-asemaa tai ilmamajakkaa voitaisi pitää jonkun henkilön tai tapahtuman muistomerkkinä; ei ole myöskään tarkoitus kieltää, etteikö nykyaikainen rakennelma kestäisi kahtasataa vuotta tai vaikkapa kahta tuhatta: asian ydin ei ole tässä. Sairaalasta tai ilmamajakasta tekee hyvän muistomerkin se, onko se hyvin suunniteltu sairaiden auttamiseksi tai ohjaamaan lentäjiä ilmassa – eikä se, onko se saanut alkunsa metafyysillisestä uskosta muuttumattomuuteen tai kuolemattomuuteen tai kuoleman positiiviseen kunnioittamiseen. Näiden kahden maailmankatsomuksen välinen kuilu on suunnaton. Ken uskoo vilpittömästi yhteen maailmaan, ei  saata rehellisesti käsittää toista.

– Lewis Mumford: Monumentin kuolema, teoksesta Kaupunkikulttuuri, s. 365

Lähteet

Punaisella (*) merkityt erityisen kiinnostavia, konkreettisia suunnittelukohteita esitteleviä tekstejä.

* Callaghan, Mark. (2010). Invisible Past, Invisible Future: A German’s alternative response to the Holocaust
https://www.arttimesjournal.com/speakout/Nov_Dec_10_Callaghan%20/Nov_Dec_10_Callaghan.html

* Krzyzanowska, Natalia. (2015) The discourse of counter-monuments: semiotics of material commemoration in contemporary urban spaces. Social Semiotics, : 1-21
https://oru.diva-portal.org/smash/get/diva2:881651/FULLTEXT01.pdf

Young, James E. The Counter-Monument: Memory against Itself in Germany Today
http://www.janetzweig.com/RISD/RISD_BROWN/Young_CounterMonument.pdf

Young, James E. Memory and Counter-Memory: The End of the Monument in Germany. Harvard Design Magazine, Fall 1999, Number 9.
http://partizaning.org/wp-content/uploads/2014/01/Memory-and-Counter-Memory.pdf

* Waxter, Jamie. An Anti-Monument Taxonomy.
https://cargocollective.com/jbwaxter/Wallenberg-An-Anti-Monument-Taxonomy

Artikkelikokoelma monumentteihin ja muistamiseen liittyen

* Constructions of Memory: On Monuments Old and New, No. 9, Syksy 1999
http://www.harvarddesignmagazine.org/issues/9

Takaisin konkretiaan

Huomasin innostuneeni aiheesta sen verran, että itse suunnittelutehtävä on edistynyt hieman hitaanlaisesti. Ajatuksia kuitenkin on, ja luonnoksia pitäisi ehtiä tekemään. Tällä hetkellä Kauppatorin ympäristössä kiehtoo sen erityinen vuorokausirytmi: illalla tilapäisten rakennelmien poistuttua on avaruuden tuntu aivan erilainen kuin päivällä. Haluan jotenkin ottaa tämän huomioon suunnittelussa. Tässä joitakin ajatuksia jotka ovat vielä vailla tarkempaa konkretiaa:

  • Valaistuksen ja heijastuksien käyttö
  • Varjojen käyttö
  • Toisistaan erillään olevat osa-alueet (kuten Tukholman Raoul Wallenberg -muistomerkissä)
  • Ajalliset fragmentit: vuoden 1918 kiveyksen osittainen palautus (tulkittavissa valokuvista)
  • Vuodenaikojen huomioiminen
  • Teosta selittävä tekstiosa / laatta; syventää kokemusta mutta ei ole pääosassa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *