Tausta-ajatusten hahmottelua suunnitelman tueksi

1918 . Kansalaissota. Joesuussa vangittuja venäläisiä vankeja Kauppatorilla odottamassa siirtoa pakkotyöhön Melkkiin.

Viimeisen viikon aikana olen pyrkinyt laajentamaan käsitystäni sisällisodasta erityisesti tapahtumien muistamisen kulttuurissa ajan myötä tapahtuneista muutoksista. Erikoistutkija Ulla-Maija Peltonen totetaa artikkelissaan Muistaa vai unohtaa? Vuoden 1918 vaikea historia sisällissodan kokeneiden aikalaisten korostaneen kahta seikkaa: ensiksi sitä, että sodan kokemusta ei voi koskaan unohtaa, ja toiseksi: sota ei saa koskaan toistua. 

Sotatapahtumista kulunut aika on katkaissut oman sukupolveni siteen tähän merkilliseen ajanjaksoon. Kuolleet ovat minulle numeroita; väkivallantekoja konkreettisesti dokumentoineet valokuvat puolestaan näyttäytyvät jotenkin epätodellisina, toiseen todellisuuteen ja toisenlaiseen ihmisyyteen kuuluvina. Suomenlinna on minulle paratiisi ja kauppatorilla ärsyttää kiinalaisvalmisteisen rihkaman kauppaaminen. Ruokaa on saatavilla ja jopa poliisiin voi luottaa.

Kosketuspinta on häviämässä. Tämän myötä kollektiivinen muistimme on vaarassa kadottaa ymmärryksen siitä, että ajan kulusta huolimatta ihminen on pohjimmiltaan samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vaikka nykyinen, vahvoihin instituutioihin nojaava yhteiskuntamme kestänee rakenteeellisesti paremmin eri luontoisia heilahteluita kuin sadan vuoden takainen virallisen säätyläisyyden juuri taakseen jättänyt kansakunta, niin emme silti saisi unohtaa, että elävät, joka hetki valintoja tekevät ihmiset muovaavat päätöksillään huomispäivän todellisuudeksi avautuvaa kehityspolkua.

Hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneiden sukupolvien tulevaisuususkon taustalla toistuivat varmaankin vaikeiden aikojen henkilökohtaisesta kokemisesta kummunneet sanat ei koskaan enää. Nämä sanat motivoivat työskentelemään paremman huomisen puolesta ja ymmärtämään omasta kannasta poikkeavia mielipiteitä. Mitä meidän sukupolvemme ja jälkeemme tulevat ajattelevat näistä asioista, vai onko kaikki itsestään selvää?

Sisällissodan toimiessa allegoriana kahtiajakautuneesta kansasta voisi suunnitelmani muodonannon perusteena olla pyrkimys saada pohtimaan vaikeiden aikojen perintönä syntynyttä nykyisyyttä; sekä erityisesti myös sitä, miltä tulevaisuus näyttää. Vankileirien olemassaolo oli konkreettinen osoitus siitä, miten olosuhteiden myötä kehittynyt toinen toistamme kohtaan tuntema etäisyys johtaa pahuuden kierteeseen.

Se, voiko maisema-arkkitehtuurin keinoin kommunikoida väkevästi näin vaikeaa asiaa, jää nähtäväksi. Tallinnassa sijaitseva kommunismin uhrien muistomerkki on kummitellut inspiraationa mielessä tehtävää ajatellessani. Haluaisin kuitenkin lähestyä aihetta jotenkin pienimuotoisemmin.

***

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen huomioin sen, että näkökulman sitominen johonkin yksittäiseen tapahtumapaikkaan on hieman ongelmallista. Alun perin halusin korostaa yksilöllistä kokemusta; nyt pohdintani on viemässä toisaalle hyvinkin yleispiirteiseen suuntaan.

En oikein osaa sanoa, miksi Kauppatori kohteena kiehtoo niin paljon. Kenties kyse on tuttuudesta sekä siitä, että nykyisellään alueen potentiaali on vielä valjastamatta. Toisaalta sijainnin kaupunkikuvallinen merkittävyys tukisi ajatusta siitä, että mahdollisimman moni voisi pysähtyä pohtimaan aiemmin esiteltyjä teemoja. Toisaalta sijainti osaltaan korostaa ainakin historiaa tunteville valkoisen terrorin osuutta ja siten kohdentaa huomion jälleen kerran sotatoimiin ja niitä seuranneisiin tapahtumiin.

Suuri kysymys onkin se, kuinka yleispiirteisen sovinnon ja rauhan tematiikan saisi yhdistettyä juuri tähän paikkaan. Toinen merkittävä huomioni onkin se, että sisällissodan tutkimuksessa ja kerrontatavoissa ovat itse sotatoimet saaneet jokseenkin ylikorostuneen aseman. Huomio on kiinnittynyt intensiivisiin väkivaltatilanteisiin, merkittäviin poliittisiin tapahtumiin ja vankileirien kurjuuteen. Sen sijaan siihen, miten yksittäiset ihmiset ovat luovineet poikkeusolosuhteissa arkipäivän keskellä on kiinnitetty vähemmän huomiota ainakin mitä muistomerkkien ja -paikkojen tematiikoista on tulkittavissa.

Suuri osa kansasta yritti pysytellä puolueettomana ja lähimmäistä myös autettiin ideologiset ristiriidat unohtaen. Mitäpä jos kurjuuden korostamisen sijasta yrittäisimme kerrankin muistaa myös hyviä tekoja?

Lähtöajatuksia kauppatorin alueen suunnitteluun:

  • Vankileirit mantereesta erottava meri: etäisyys sodan osapuolten välillä
  • Nykyisyys rakentuu menneisyyden kautta
  • Miltä huominen näyttää?

 

 

2 thoughts on “Tausta-ajatusten hahmottelua suunnitelman tueksi

  1. Hei, hyvä ja hyvin jäsennelty teksti! Oli kiinnostavaa, mitä sanoit kosketuspintojen vähenemisestä. Olet löytänyt muistamiselle myös tarkan tarpeesta kumpuavan motivaation, joka liittyy siihen että tavoitteena on välttää tapahtumien toistuminen ja säilyttää yhteiskuntarauha. Muita motivaattoreita muistomerkkien suunnittelussa on ollut esim. Ulla-Maija Pekkasen mukaan, että perinteisen ajattelun mukaan kaatuneiden nimiä ei tulisi koskaan unohtaa.

    Kommentoinkin jo Elinan blogiin sovinnosta. Esitän sinulle osittain samat kysymykset. Kuka sopii nyt kun vuonna 1918 eläneitä ei enää ole paljoa? Mitä se näille ihmisille merkitsee? Löysin myös Tiedekulmassa järjestettävän tapahtuman sovintoon ja sovitukseen liittyen, jos sinua kiinnostaa. https://www.facebook.com/events/172358420355538/

  2. Hei, kiitos! Olen huomannut että pohdinta on lähtenyt viemään tosiaan hieman yleispiirteiseen suuntaan, jossa sisällissodan tapahtumat ovat oikeastaan vain alkusytykkeenä yhteiskunnallisten jakolinjojen muodostumista tutkivan tematiikan laajemmalle pohdiskelulle.

    Tuohon kysymykseesi vastaisin, että henkilökohtaisen kosketuksen vuoden 1918 tapahtumiin omaaville kokemus oikeudenmukaisuuden toteutumisesta on varmaankin tässä se ydinkysymys – ovatko ihmisten tarinat tulleet kuulluiksi ja sitä kautta puretuiksi?
    Oleellista on kokemus näiden tukahdutettujen muistojen hyväksynnästä osaksi kansallista sisällissotaa koskevaa narratiivia. Muistelemisen maisemat varmaankin osaltaan auttavat tässä prosessissa, mutta mielestäni on aiheellista pohtia menneisyyden asemasta myös tulevaisuutta. Mikä tahansa muistomerkki, joka sitoutuu tiukasti muistelemaan ainoastaan jotakin tiettyä historiallista tapahtumaa, on auttamatta vaarassa menettää merkityksensä sen symboliikkaan kietoutuvien ylisukupolvisten tunnesiteiden haaletessa.

    Hyvä kysymys on toki se, missä määrin suunnittelija voi ohjailla teoksesta syntyvää tunnekokemusta. Oma lähtökohtani tässä voisi olla samastuminen siihen, miten tapahtumista mitään tietämätön henkilö voisi teoksen kokea; toisaalta pitäisi huomioida myös tiedon vaikutus kokemukseen.

    Kuten huomaat, aihe herättää melkoisesti ajatuksia jotka kirjoittamalla ainakin hieman tuntuvat selkenevän 🙂 Siksi oon koittanut pohtia aihetta kirjoitetussa muodossa eri puolilta; tuloksena toistaiseksi hämmentävä sekasotku joka ei enää tunnu liittyvän kuin löyhästi alkuperäiseen ajatukseen vankileirien muistelemisesta. Mutta ehkä tämä vielä selkenee!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *