Sodan muuttuvat muistot

Suomenlinnan vankileirin vuonna 2004 valmistunut muistomerkki oli minulle entuudestaan tuttu. Hienovaraisen, tarkoituksellisen hankalasti löydettävän teoksen symboliikka ei kuitenkaan vielä aiemmin ollut avautunut samalla tavoin kuin nyt aiheeseen liittyvän pohjatiedon kartuttua. Muistomerkki haastaakin käsityksen perinteisestä, voittaneen osapuolen uhoa tai hävinneen katkeruutta ja kostonjanoa viestivästä kerronnasta. Ajan kuluminen on katkaissut siteen näihin hankalasti käsiteltäviin tunteisiin ja tehnyt mahdolliseksi muistella kansakuntaamme syvästi traumatisoineiden tapahtumien kulkua ulkopuolisesta, surua ja myötätuntoa viestivästä katsontakulmasta.

Suomenlinnan vankileirin muistomerkki tuntuu kuitenkin edustavan harvalukuista uuden sukupolven näkemystä sisällissodan muistopaikkojen yleiskuvassa. On myös havaittavissa, että sodan muistelukulttuurin kahtiajakautuneisuus on säilynyt tähän päivään saakka, vaikka sodasta on kulunut jo sata vuotta. Siinä missä voittaneen osapuolen muistopaikat ovat esimerkiksi Helsingissä kaupungin paraatipaikoille sijoitettuja useimmiten komean militaristisia pronssiveistoksia, ovat punaisten metsiin kätketyt, lähes merkitsemättömät haudat synnyttäneet vastakkaisen, hiljaisen ja kätketyn muistamisen kulttuurin. Punaisten tunnuksettomat metsähautausmaat, huhut salamyhkäisistä muistotilaisuuksista punalippuineen toistuvat monissa aikalaiskertomuksissa (Nieminen, 2015).

***

Henkilökohtaisesti olen hieman yllättynyt siitä, kuinka pitkään jakolinjat sodan osapuolten välillä ovat vaikuttaneet muistamisen tapoihin. Vasta hiljattain on alettu keskustella laajemmin punaisten ja valkoisten yhteisen muistomerkin tarpeellisuudesta; silti esimerkiksi Kotkaan suuunniteltu yhteismuistomerkki on herättänyt voimakkaita tunteita, eikä sitä lopulta edes toteutettu (https://yle.fi/uutiset/3-9897911).

Ylisukupolvinen katkeruus ja viha sodan osapuolten välillä on jättänyt jälkeensä syvän haavan, jonka parantamiseen ensiapua tarjosivat jakautuneen kansakunnan yhdistänyt talvisodan henki ja sitä seurannut yhteinen ponnistus yhteiskuntarauhan rakentamiseksi. Onkin nähtävissä, että Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja konsensuspolitiikka periytyvät osaltaan sisällissodan jälkeensä jättämästä traumasta. Pahasta on siten seurannut jotakin hyvää. Tässä ajatuksessa piilee nähdäkseni mahdollisuus lähestyä suunnittelutehtävää tavalla, joka sitoisi sisällissodan perinnön tiiviimmin omaan aikakauteemme. Näin ollen sotatapahtumat eivät näyttäytyisi pelkästään omaan aikaansa sidoksissa olevina traagisten tapahtumien jatkumoina, vaan eräänä avaintekijänä tapahtumaketjussa, jonka vuoksi yhteiskuntamme on kehittynyt sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.

Edellä mainitusta seuraa se, että sisällissodan muisto kietoutuu monisyisesti ympäröivään todellisuuteemme. Muistomerkki tapahtumille muodostaa näin katsottuna eräänlaisen tihentymäpisteen – konkreettisen paikan, jossa mennyt linkittyy tähän päivään. Sisällissota on opettanut meille yhteiskunnallisen vakauden vääjäämättömän haurauden. Tämän vuoksi onkin tarpeen löytää suunnittelutyöhön näkökulma, joka koskettaa nykyistä sukupolveamme, jonka tunnesiteet vuoden 1918 tapahtumiin ovat jo haalenneet.

“Pohtiessani yhä uuudestaan ja uudestaan, miksi ikäluokkien ajatukset eroavat toisistaan, palaan muistomerkin symboliikkaan, josta löydän vastauksen. Pieni poika kokee isänsä tuskan hänen kuolinvuoteellaan. Poika kertoo varttuessaan saman omille jälkeläisilleen ja elämänsä ehtoossa ehkä lapsenlapsilleen. Tarvitaan vähintään kolme sukupolvea, ennen kuin tällaisen valtavan kansallisen tragedian miesmuisti hiipuu. Sama koskee niin silloista voittajaa kuin hävinnyttäkin. Nyt Suomessa eletään tällaista aikaa.”

– Jarmo Nieminen: Santahaminan punavankihautausmaan muistaminen 1918-2015

Lähteet: 

  • Nieminen, Jarmo (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917-1918. Helsinki: Gummerus, 2015.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *