Monumentin kuolemasta (ja jälleensyntymästä?)

Ote Jamie Waxterin antimonumentteja koskevasta tutkielmasta: https://cargocollective.com/jbwaxter/Wallenberg-An-Anti-Monument-Taxonomy

The material of a conventional monument is normally chosen to withstand the physical ravages of time, the assumption being that its memory will remain as everlasting as its form. But as Mumford has already suggested, the actual consequence of a memorial’s unyielding fixedness in space is also its death over time: a fixed image created in one time and carried over into a new time suddenly appears archaic, strange, or irrelevant altogether. For in its linear progression, time drags old meaning into new contexts, estranging a monument’s memory from both past and present, holding past truths up to ridicule in present moments. Time mocks the rigidity of monuments, the presumptuous claim that in its materiality, a monument can be regarded as eternally true, a fixed star in the constellation of collective memory.

– James E. Young, The German Counter-Monument, Critical Inquiry, Vol. 18, No. 2. (Winter, 1992),s. 279.

Yllä olevaan lainaukseen kiteytyy mielestäni paljon siitä ongelmallisuudesta, joka liittyy perinteiseen käsitykseen muistomerkeistä kivisinä paaseina, jotka itsessään eivät muista tapahtumia vaan lataavat merkityksensä ympäröivän yhteisönsä kollektiivisesta muistista. Mutta mistä tuo muisti tulee ja kuka määrittää sen sisällön?

Usein tuntuu käyvän siten, että kansallinen narratiivi asettuu määrittämään tulkintaa yksilöllisen kokemuksen kustannuksella. Kuten olemme Suomen sisällisodan muistelun kulttuurista huomanneet, korostuu tällaisessa tarinassa helposti juuri ennalta määritelty, tässä tapauksessa vriallisen tahon syöttämä sodan voittaneen osapuolen näkökulma. Myös inhimillisestä tarpeesta vastavoimaksi noussut punaisten muistokulttuuri on elänyt suhteessa valkoisten sankarimyyttiin – uhrin ja uhrauksen rooli korostuu kiveen hakatuissa muistomerkeissä.

Voisi myös ajatella, että muistomerkki itse asiassa olemassaolollaan mitätöi henkilökohtaista kokemusta viestimällä eräänlaista prosessin päätepistettä: jotakin on tapahtunut, velvollisuutemme on ikuistaa tapahtunut kiveen – siten saamme luvan unohtaa ja jatkaa elämää. Ilmeistä onkin, että tällainen muistomerkki jo olemassaolollaan saattaa vaikeuttaa muistelun aiheesta käytävää keskustelua määrittämällä sen ikään kuin loppuunkäsitellyksi.

Tämä kaikki tuntuu erityisen relevantilta, kun suunnitelmana on sijoittaa muistomerkki urbaaniin ympäristöön. Kaupungit elävät ja kerrostuvat; muistavat ja unohtavat. Jotta muistomerkki olisi tulevaisuudessa muutakin kuin pateettisen hölmö kasa kiviä – joka kaiken lisäksi potentiaalisesti tukahduttaa muistelun kohteena olevaan tapahtumaan liittyvää näkökulmien runsautta – täytyisi muisteluun löytää muoto, joka resonoi kulloisessakin nykyhetkessä.

Millainen sitten muistomerkin pitäisi olla, jotta se voisi elää mukana ajan virrassa säilyttäen silti merkityksellisyytensä?

Miten muistomerkki voisi kietoa itsensä kulloisenkin nykyhetken kontekstiin tavalla, joka säilyttää mahdollisuuden henkilökohtaiseen tulkintaan sortumatta silti hankalasti hahmotettavaan abstraktioon?

Itse uskon, että suunnittelijalle on mahdotonta ohjata kokemusta tarkasti. Jokainen yksilö kuljettaa paikkoihin omat muistonsa. Tärkeämpää onkin ehkä se, mitä voimme tehdä. Voimme pyrkiä olemaan toistamatta historiankirjoituksen etäännyttävää narratiivia – tai ainakin olemaan luottamatta pelkästään siihen.

Itse tiedän sisällissodasta vain sen, minkä olen saanut kirjoitetusta historiasta lukea. Suhde tapahtumiin on siten etäinen. Paljon mahdollisempaa on sen sijaan tutkia nykyisessä todellisuudessa vallitsevia jakolinjoja –  aivan erityisesti sitä, miltä tämä kaikki tuntuu. Jakolinjoista ja viholliskuvan luomisesta kuitenkin oli sisällissodassakin kyse. Muistomerkin yhteys historialliseen tapahtumaan voi tästä johtuen mielestäni olla alaviitteenomainen huomio, joka tuo kokijalle tulkintaan uuden tason, muttei ole edellytys teoksen emotionaalisen sisällön kokemiselle.

Käydessäni läpi muistomerkkejä koskevaa keskustelua törmäsin ns. antimonumentin (counter-monument, anti-monument) käsitteeseen. Taidefilosofian suuntaukseksi antimonumentalismi kehittyi sotienjälkeisessä Saksassa tarpeesta muistaa holokaustin uhreja tavalla, joka ei olisi ideologisesti sävyttynyt ja toisaalta ylläpitäisi aiheesta käytävää keskustelua asettamatta sille kiveen ikuistettua päätepistettä. Fasismin sävyttämästä menneisyydestä johtuen valtaapitävien pystyttämillä monumenteilla on luonnollisesti ollut Saksassa huono kaiku.

Mielestäni eräs kiinnostava näkökulma aiheeseen on se, että oikeasta muistamisen tavasta käytävä diskurssi voidaan itsessään nähdä eräänlaisena muistomerkkinä; staattisten patsaiden pystyttämisen sijasta julkinen keskustelu ylläpitää aktiivisesti muistoa eikä anna sen vaipua unohdukseen. Keskustelua herättävät muistomerkit voivatkin toimia tässä muistoa ylläpitävänä voimana.

Antimonumentit pyrkivät siis yllä mainituin keinoin vastaamaan perinteisten, kiveen hakattujen muistopaasien kohtaamaan kritiikkiin. Tiesin heti, että tässä on nyt sellainen näkökulma, jota haluan omassa suunnittelutyössäni korostaa. Mitä tämä sitten tarkoittaa konkretian tasolla? Löysin lukuisia äärimmäisen inspiroivia esimerkkejä muistomerkeistä, jotka osallistavat kokijaansa mitä moninaisimmilla tavoilla. Seuraavassa pari esimerkkiä.

1. Fasisminvastainen muistomerkki (1986, Hampuri, Saksa. Suunitellut Jochen Gerz ja Esther Shalev)

Lyijypäällysteinen pylväs, johon kävijä voi kirjoittaa nimensä vastustaakseen fasismia. Kun pylväs täyttyy kirjoituksista, voidaan sitä laskea alaspäin mekanismin avulla. Ajatus on siinä, että muistomerkki katoaa kokonaan maan alle kun se on täyttynyt nimistä.

With audacious simplicity, the Gerzes’ countermonument flouted any number of cherished memorial conventions: its aim was not to console but to provoke, not to remain fixed but to change, not to be everlasting but to disappear, not to be ignored by its passerby but to demand interaction, not to remain pristine but to invite its own violation and desanctification, not to accept graciously the burden of memory but to throw it back at the town’s feet.

– James E. Young 2000

2. Homage to Raoul Wallenberg (2002) (Tukholma, Ruotsi. Suunnitellut Kerstin Ortwed ja toteuttanut Aleksander Wolodarski ja Gabriel Herdevall)

Näinkin sen voi kokea. Kuva: Thomas Hagström, lähde https://flic.kr/p/6oH5g1

Raoul Wallenberg oli ruotsalainen diplomaatti, joka pelasti kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia holokaustilta toisen maailmansodan aikana heinä–joulukuussa 1944 työskennellessään lähetystösihteerinä Budapestissa. Hän järjesti juutalaisille suojapasseja ja pääsyn Ruotsiin.

Nybrohamnissa, Tukholman keskustassa sijaitseva muistomerkki Homage to Raoul Wallenberg käyttää toteutuksessaan juuri niitä antimonumenteille oleellisia piirteitä. Muistomerkki koostuu kolmesta erillään olevasta osasta, joten sen tulkinta edellyttää kokijalta aktiivista roolia. Oheinen blogikirjoitus kuvaa mielestäni erityisen hyvin, millä tavoin tällainen perinteisestä poikkeava muistomerkki voi kokijaansa vaikuttaa – ja nimenomaan omakohtaisen reflektion kautta:

For me, this special day, the memory of that unexpected discovery in Stockholm and thoughts about the discrimination against gays and lesbians in Russia and in so many countries around the world reminded me how fragile our human rights are and how important it is to remember the past and not allow it to be repeated.

– Sue Harper blogimerkinnässään 18.1.2014


***

Loppuun vielä ajatuksia herättävä lainaus Lewis Mumfordin alun perin jo vuonna 1938 julkaistusta teoksesta Kaupunkikulttuuri (The Culture of Cities). Löysin kirjan sattumalta vanhempieni kellarikomerosta tietämättä yhtään mistä on kyse – kirja näytti vanhalta ja hienolta joten otin sen itselleni. Sanoisin, että kannatti.

Moderni muistomerkki on itse asiassa itsensä kanssa ristiriitainen käsite: jos se on muistomerkki, se ei ole moderni, ja jos se on moderni, se ei saata olla muistomerkki. Tämä ei merkitse sitä, etteikö sairaalaa, voima-asemaa tai ilmamajakkaa voitaisi pitää jonkun henkilön tai tapahtuman muistomerkkinä; ei ole myöskään tarkoitus kieltää, etteikö nykyaikainen rakennelma kestäisi kahtasataa vuotta tai vaikkapa kahta tuhatta: asian ydin ei ole tässä. Sairaalasta tai ilmamajakasta tekee hyvän muistomerkin se, onko se hyvin suunniteltu sairaiden auttamiseksi tai ohjaamaan lentäjiä ilmassa – eikä se, onko se saanut alkunsa metafyysillisestä uskosta muuttumattomuuteen tai kuolemattomuuteen tai kuoleman positiiviseen kunnioittamiseen. Näiden kahden maailmankatsomuksen välinen kuilu on suunnaton. Ken uskoo vilpittömästi yhteen maailmaan, ei  saata rehellisesti käsittää toista.

– Lewis Mumford: Monumentin kuolema, teoksesta Kaupunkikulttuuri, s. 365

Lähteet

Punaisella (*) merkityt erityisen kiinnostavia, konkreettisia suunnittelukohteita esitteleviä tekstejä.

* Callaghan, Mark. (2010). Invisible Past, Invisible Future: A German’s alternative response to the Holocaust
https://www.arttimesjournal.com/speakout/Nov_Dec_10_Callaghan%20/Nov_Dec_10_Callaghan.html

* Krzyzanowska, Natalia. (2015) The discourse of counter-monuments: semiotics of material commemoration in contemporary urban spaces. Social Semiotics, : 1-21
https://oru.diva-portal.org/smash/get/diva2:881651/FULLTEXT01.pdf

Young, James E. The Counter-Monument: Memory against Itself in Germany Today
http://www.janetzweig.com/RISD/RISD_BROWN/Young_CounterMonument.pdf

Young, James E. Memory and Counter-Memory: The End of the Monument in Germany. Harvard Design Magazine, Fall 1999, Number 9.
http://partizaning.org/wp-content/uploads/2014/01/Memory-and-Counter-Memory.pdf

* Waxter, Jamie. An Anti-Monument Taxonomy.
https://cargocollective.com/jbwaxter/Wallenberg-An-Anti-Monument-Taxonomy

Artikkelikokoelma monumentteihin ja muistamiseen liittyen

* Constructions of Memory: On Monuments Old and New, No. 9, Syksy 1999
http://www.harvarddesignmagazine.org/issues/9

Takaisin konkretiaan

Huomasin innostuneeni aiheesta sen verran, että itse suunnittelutehtävä on edistynyt hieman hitaanlaisesti. Ajatuksia kuitenkin on, ja luonnoksia pitäisi ehtiä tekemään. Tällä hetkellä Kauppatorin ympäristössä kiehtoo sen erityinen vuorokausirytmi: illalla tilapäisten rakennelmien poistuttua on avaruuden tuntu aivan erilainen kuin päivällä. Haluan jotenkin ottaa tämän huomioon suunnittelussa. Tässä joitakin ajatuksia jotka ovat vielä vailla tarkempaa konkretiaa:

  • Valaistuksen ja heijastuksien käyttö
  • Varjojen käyttö
  • Toisistaan erillään olevat osa-alueet (kuten Tukholman Raoul Wallenberg -muistomerkissä)
  • Ajalliset fragmentit: vuoden 1918 kiveyksen osittainen palautus (tulkittavissa valokuvista)
  • Vuodenaikojen huomioiminen
  • Teosta selittävä tekstiosa / laatta; syventää kokemusta mutta ei ole pääosassa

Tausta-ajatusten hahmottelua suunnitelman tueksi

1918 . Kansalaissota. Joesuussa vangittuja venäläisiä vankeja Kauppatorilla odottamassa siirtoa pakkotyöhön Melkkiin.

Viimeisen viikon aikana olen pyrkinyt laajentamaan käsitystäni sisällisodasta erityisesti tapahtumien muistamisen kulttuurissa ajan myötä tapahtuneista muutoksista. Erikoistutkija Ulla-Maija Peltonen totetaa artikkelissaan Muistaa vai unohtaa? Vuoden 1918 vaikea historia sisällissodan kokeneiden aikalaisten korostaneen kahta seikkaa: ensiksi sitä, että sodan kokemusta ei voi koskaan unohtaa, ja toiseksi: sota ei saa koskaan toistua. 

Sotatapahtumista kulunut aika on katkaissut oman sukupolveni siteen tähän merkilliseen ajanjaksoon. Kuolleet ovat minulle numeroita; väkivallantekoja konkreettisesti dokumentoineet valokuvat puolestaan näyttäytyvät jotenkin epätodellisina, toiseen todellisuuteen ja toisenlaiseen ihmisyyteen kuuluvina. Suomenlinna on minulle paratiisi ja kauppatorilla ärsyttää kiinalaisvalmisteisen rihkaman kauppaaminen. Ruokaa on saatavilla ja jopa poliisiin voi luottaa.

Kosketuspinta on häviämässä. Tämän myötä kollektiivinen muistimme on vaarassa kadottaa ymmärryksen siitä, että ajan kulusta huolimatta ihminen on pohjimmiltaan samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vaikka nykyinen, vahvoihin instituutioihin nojaava yhteiskuntamme kestänee rakenteeellisesti paremmin eri luontoisia heilahteluita kuin sadan vuoden takainen virallisen säätyläisyyden juuri taakseen jättänyt kansakunta, niin emme silti saisi unohtaa, että elävät, joka hetki valintoja tekevät ihmiset muovaavat päätöksillään huomispäivän todellisuudeksi avautuvaa kehityspolkua.

Hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneiden sukupolvien tulevaisuususkon taustalla toistuivat varmaankin vaikeiden aikojen henkilökohtaisesta kokemisesta kummunneet sanat ei koskaan enää. Nämä sanat motivoivat työskentelemään paremman huomisen puolesta ja ymmärtämään omasta kannasta poikkeavia mielipiteitä. Mitä meidän sukupolvemme ja jälkeemme tulevat ajattelevat näistä asioista, vai onko kaikki itsestään selvää?

Sisällissodan toimiessa allegoriana kahtiajakautuneesta kansasta voisi suunnitelmani muodonannon perusteena olla pyrkimys saada pohtimaan vaikeiden aikojen perintönä syntynyttä nykyisyyttä; sekä erityisesti myös sitä, miltä tulevaisuus näyttää. Vankileirien olemassaolo oli konkreettinen osoitus siitä, miten olosuhteiden myötä kehittynyt toinen toistamme kohtaan tuntema etäisyys johtaa pahuuden kierteeseen.

Se, voiko maisema-arkkitehtuurin keinoin kommunikoida väkevästi näin vaikeaa asiaa, jää nähtäväksi. Tallinnassa sijaitseva kommunismin uhrien muistomerkki on kummitellut inspiraationa mielessä tehtävää ajatellessani. Haluaisin kuitenkin lähestyä aihetta jotenkin pienimuotoisemmin.

***

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen huomioin sen, että näkökulman sitominen johonkin yksittäiseen tapahtumapaikkaan on hieman ongelmallista. Alun perin halusin korostaa yksilöllistä kokemusta; nyt pohdintani on viemässä toisaalle hyvinkin yleispiirteiseen suuntaan.

En oikein osaa sanoa, miksi Kauppatori kohteena kiehtoo niin paljon. Kenties kyse on tuttuudesta sekä siitä, että nykyisellään alueen potentiaali on vielä valjastamatta. Toisaalta sijainnin kaupunkikuvallinen merkittävyys tukisi ajatusta siitä, että mahdollisimman moni voisi pysähtyä pohtimaan aiemmin esiteltyjä teemoja. Toisaalta sijainti osaltaan korostaa ainakin historiaa tunteville valkoisen terrorin osuutta ja siten kohdentaa huomion jälleen kerran sotatoimiin ja niitä seuranneisiin tapahtumiin.

Suuri kysymys onkin se, kuinka yleispiirteisen sovinnon ja rauhan tematiikan saisi yhdistettyä juuri tähän paikkaan. Toinen merkittävä huomioni onkin se, että sisällissodan tutkimuksessa ja kerrontatavoissa ovat itse sotatoimet saaneet jokseenkin ylikorostuneen aseman. Huomio on kiinnittynyt intensiivisiin väkivaltatilanteisiin, merkittäviin poliittisiin tapahtumiin ja vankileirien kurjuuteen. Sen sijaan siihen, miten yksittäiset ihmiset ovat luovineet poikkeusolosuhteissa arkipäivän keskellä on kiinnitetty vähemmän huomiota ainakin mitä muistomerkkien ja -paikkojen tematiikoista on tulkittavissa.

Suuri osa kansasta yritti pysytellä puolueettomana ja lähimmäistä myös autettiin ideologiset ristiriidat unohtaen. Mitäpä jos kurjuuden korostamisen sijasta yrittäisimme kerrankin muistaa myös hyviä tekoja?

Lähtöajatuksia kauppatorin alueen suunnitteluun:

  • Vankileirit mantereesta erottava meri: etäisyys sodan osapuolten välillä
  • Nykyisyys rakentuu menneisyyden kautta
  • Miltä huominen näyttää?

 

 

Ehdokkaani suunnittelualueiksi

Suunnittelualueen pohdinta on vähemmän yllättäen toistaiseksi kietoutunut kotikaupunkiini Helsinkiin sijoittuvien kohteiden ympärille. Yritin miettiä, kuinka voisin lähestyä aihetta glorifioimatta yksittäisiä taistelutantereita – tarkoituksena olisi ennemminkin korostaa yksilöllistä ja jaettua kokemusta toisaalta surusta ja menetyksestä, mutta yhtä lailla myös toivosta ja rauhan pohjimmiltaan hauraasta luonteesta. Koska yleisellä tasolla osapuolten välinen sovinto on jo luettavissa nykyisin vallitsevan yhteiskuntarauhamme olemassaolosta, olisi tästä juontuen tärkeää korostaa suunnitelmassa henkilökohtaisia ulottuvuuksia.

Rakkaiden menettämiseen liittynyt luopumisen suru ja toisaalta katkeruudesta kumpuavan uuden väkivallan pelko ovat kantaneet monen sukupolven yli vaihettuen toiminnan tuloksena muodostuneeseen nykyisyyteemme, jossa rauhanomaisesti neuvotellut kompromissit ovat mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen ja vakaan yhteiselon. Nyt, kun suorien tunnesiteiden katkeaminen sisällissodan tapahtumiin on ajankohtaista, tulee mielestäni tärkeäksi korostaa sisällissodan perintöä tästä näkökulmasta. 

Pohdintojen myötä päädyin valitsemaan kolme mahdollista aluetta tai lähestymistapaa aiheeseen.

Kauppatori

Kauppatorin ranta, jossa sadat saaristoon vankileireille kuljetetut punavangit viimeisen kerran jättivät taakseen historiallisen Helsingin siluetin tarjoaisi mahdollisuuden ulottaa vankileirien kipeä muisto etäällä sijaitsevilta saariryhmiltä osaksi valkoisten voittajien maaperää. Tässä lähestymistavassa tosin piilee riski vastakkainasettelun korostamiselle, joten olisi tärkeää löytää tragedian jaettua luonnetta korostava symboliikka. Sijainti olisi kaupunkikuvallisesti erityisen merkittävä ja nykyisen parkkipaikkaluonteensakin johdosta otollinen kehityskohde.

Vankien kuljetus lähdössä Kauppatorilta Suomenlinnaan. Kuvaaja tuntematon.

Pitkäsilta

Pitkäsillan symbolinen merkitys työläiskaupunginosien ja porvarillisen Helsingin henkisenä erottajana säilyi pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Sisällissodan jäljet ovat myös nähtävissä graniittisillan rakenteissa, vaikka minkäänlaista virallista muistomerkkiä ei paikalta löydykään. Ensimmäiset  punaiset antautuivat Siltasaaressa 13.4.1918. Sijainti olisi historiallisesti perusteltu, mutta toteutustapa herättää toistaiseksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Helsingin valtaus: Ampumisen jälkiä Pitkälläsillalla.

Vesilinnanmäki / Diakonissalaitos

Käydessäni läpi sisällissodan kannalta merkityksellisiä paikkoja Helsingissä kiinnitin huomiota Vesilinnanmäen ja sitä vastapäätä Helsinginkadun toisella puolella sijaitsevan Diakonissalaitoksen tapahtumiin. Vesilinnanmäen kalliolla, joiden laella sijaitsee nykyään Linnanmäen huvipuisto, murtui punaisten viimeinen rintamalinja. Naiskaartit oli lähetetty paikalle tulittamaan kohden Saksalaisten joukkojen valtaamaa  Diakonissalaitosta.

Mielenkiintoiseksi tämän kohteen tekee se, että tehtävää voisi myös lähestyä kolmannen osapuolen, siis Diakonissalaitoksen näkökulmasta. Toiminnassaan se pyrki myös sota-aikaan yllläpitämään neutraalia linjaa hoitamalla sodan kummankin osapuolen haavoittuneita. Pro gradu -tutkielmassaan Osapuolten välissä – Helsingin Diakonissalaitoksen sisaret vuoden 1918 sisällissodassa Vilma Lempiäinen tuo esiin, kuinka laitoksen sisällä suhtauduttiin vuoden 1918 tapahtumiin.

Diakonissalaitos nähtynä Eläintarhan huvila 8:n katolta. Savu tupruaa piipusta.

Lähteet: 

Näre, Sari: Helsinki veressä – Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa Tammi, 2018.

Lempiäinen, Vilma: Osapuolten välissä – Helsingin Diakonissalaitoksen sisaret vuoden 1918 sisällissodassa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. 2016. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/163353

Sodan muuttuvat muistot

Suomenlinnan vankileirin vuonna 2004 valmistunut muistomerkki oli minulle entuudestaan tuttu. Hienovaraisen, tarkoituksellisen hankalasti löydettävän teoksen symboliikka ei kuitenkaan vielä aiemmin ollut avautunut samalla tavoin kuin nyt aiheeseen liittyvän pohjatiedon kartuttua. Muistomerkki haastaakin käsityksen perinteisestä, voittaneen osapuolen uhoa tai hävinneen katkeruutta ja kostonjanoa viestivästä kerronnasta. Ajan kuluminen on katkaissut siteen näihin hankalasti käsiteltäviin tunteisiin ja tehnyt mahdolliseksi muistella kansakuntaamme syvästi traumatisoineiden tapahtumien kulkua ulkopuolisesta, surua ja myötätuntoa viestivästä katsontakulmasta.

Suomenlinnan vankileirin muistomerkki tuntuu kuitenkin edustavan harvalukuista uuden sukupolven näkemystä sisällissodan muistopaikkojen yleiskuvassa. On myös havaittavissa, että sodan muistelukulttuurin kahtiajakautuneisuus on säilynyt tähän päivään saakka, vaikka sodasta on kulunut jo sata vuotta. Siinä missä voittaneen osapuolen muistopaikat ovat esimerkiksi Helsingissä kaupungin paraatipaikoille sijoitettuja useimmiten komean militaristisia pronssiveistoksia, ovat punaisten metsiin kätketyt, lähes merkitsemättömät haudat synnyttäneet vastakkaisen, hiljaisen ja kätketyn muistamisen kulttuurin. Punaisten tunnuksettomat metsähautausmaat, huhut salamyhkäisistä muistotilaisuuksista punalippuineen toistuvat monissa aikalaiskertomuksissa (Nieminen, 2015).

***

Henkilökohtaisesti olen hieman yllättynyt siitä, kuinka pitkään jakolinjat sodan osapuolten välillä ovat vaikuttaneet muistamisen tapoihin. Vasta hiljattain on alettu keskustella laajemmin punaisten ja valkoisten yhteisen muistomerkin tarpeellisuudesta; silti esimerkiksi Kotkaan suuunniteltu yhteismuistomerkki on herättänyt voimakkaita tunteita, eikä sitä lopulta edes toteutettu (https://yle.fi/uutiset/3-9897911).

Ylisukupolvinen katkeruus ja viha sodan osapuolten välillä on jättänyt jälkeensä syvän haavan, jonka parantamiseen ensiapua tarjosivat jakautuneen kansakunnan yhdistänyt talvisodan henki ja sitä seurannut yhteinen ponnistus yhteiskuntarauhan rakentamiseksi. Onkin nähtävissä, että Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja konsensuspolitiikka periytyvät osaltaan sisällissodan jälkeensä jättämästä traumasta. Pahasta on siten seurannut jotakin hyvää. Tässä ajatuksessa piilee nähdäkseni mahdollisuus lähestyä suunnittelutehtävää tavalla, joka sitoisi sisällissodan perinnön tiiviimmin omaan aikakauteemme. Näin ollen sotatapahtumat eivät näyttäytyisi pelkästään omaan aikaansa sidoksissa olevina traagisten tapahtumien jatkumoina, vaan eräänä avaintekijänä tapahtumaketjussa, jonka vuoksi yhteiskuntamme on kehittynyt sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.

Edellä mainitusta seuraa se, että sisällissodan muisto kietoutuu monisyisesti ympäröivään todellisuuteemme. Muistomerkki tapahtumille muodostaa näin katsottuna eräänlaisen tihentymäpisteen – konkreettisen paikan, jossa mennyt linkittyy tähän päivään. Sisällissota on opettanut meille yhteiskunnallisen vakauden vääjäämättömän haurauden. Tämän vuoksi onkin tarpeen löytää suunnittelutyöhön näkökulma, joka koskettaa nykyistä sukupolveamme, jonka tunnesiteet vuoden 1918 tapahtumiin ovat jo haalenneet.

“Pohtiessani yhä uuudestaan ja uudestaan, miksi ikäluokkien ajatukset eroavat toisistaan, palaan muistomerkin symboliikkaan, josta löydän vastauksen. Pieni poika kokee isänsä tuskan hänen kuolinvuoteellaan. Poika kertoo varttuessaan saman omille jälkeläisilleen ja elämänsä ehtoossa ehkä lapsenlapsilleen. Tarvitaan vähintään kolme sukupolvea, ennen kuin tällaisen valtavan kansallisen tragedian miesmuisti hiipuu. Sama koskee niin silloista voittajaa kuin hävinnyttäkin. Nyt Suomessa eletään tällaista aikaa.”

– Jarmo Nieminen: Santahaminan punavankihautausmaan muistaminen 1918-2015

Lähteet: 

  • Nieminen, Jarmo (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917-1918. Helsinki: Gummerus, 2015.

Mietteitä kurssin alkuun

Maisema-arkkitehtuurin Erityisympäristöjen suunnittelu -studiokurssin aiheena on tänä syksynä paikat ja maisemat, jotka liittyvät vuoden 1918 sisällissotaan. Kurssi tarkastelee vuoden 1918 tapahtumiin liittyviä paikkoja rakennetussa ympäristössä ja maisemassa. Aihe on samanaikaisesti kiinnostava ja suunnittelutehtävänä poikkeuksellisen haastava. Uskoisin, että itse tulen pyrkimään lähestymistavassani korostamaan hienovaraisesti useampaan aistiin kerrallaan vaikuttavaa tilakokemusta. Ajatuksissani kyseessä tulisi olemaan ennemmin muistelun paikka kuin varsinainen muistomerkki.

Pohjatietoni sisällissodasta ovat osin vajavaiset, vaikka tapahtumien suurpiirteinen kulku ja sodan juurisyyt ovatkin tiedossa. Olenkin kokenut hyödylliseksi kahlata lävitse Yleisradion aiheeseen liittyvää runsasta materiaalia. Esimerkiksi Kalle Haatasen puheohjelmat ovat valottaneet mitä moninaisempia näkökulmia aikakauden tapahtumiin. Historiantutkija Samu Nyströmin haastattelu (https://areena.yle.fi/1-1941692) oli erityisen mielenkiintoinen, koska siinä käsiteltiin sota-ajan arkea Helsingissä, jonne olen jo mielessäni ollut sijoittamassa muistomaisemaani. Toki lopullinen paikan määräytyminen vaatii vielä huolellista tarkastelua ja hyviä perusteluita. Sijainnin saattaa tulla määritttelemään jokin yksittäinen puhutteleva ihmiskohtalo joka liittyisi tiettyyn paikkaan. Taustatyötä on vielä ennen ratkaisua tehtävä antaumuksella.

Tiedän kuitenkin jo, että haluan luoda paikan, jolla on merkitys myös historiaa tuntemattomalle. Universaali puhuttelevuus tulisi siten olemaan yksi suunnitelmani ylevistä tavoitteista, mutta jäänee nähtäväksi miten ideointiprosessi lähtee tästä elämään. Minua kiehtoo ajatus, että muistomaiseman esiin kannustama tunnetila voisi synkkyyden tai raskauden asemasta ollakin jotain ihan muuta. Tärkeintä kuitenkin olisi, että tiedostaisimme yhteiskunnallisen vakauden olevan lopulta hauras rakennelma joka on altis säröilemään, ellemme pidä toisistamme – ihan kaikista – huolta.