Kaupunkiajelehtimista merellisessä Helsingissä

Leikisti-studiokurssi vei itsenäiselle maastokäynnille vapaavalintaisiin kohteisiin. Maastokäynnin arkoituksena oli tutkia ympäristöä lapsen silmin ja löytää paikkoja, jotka voisivat taipua leikin ympäristöiksi. Tutkimuskohteiksini valikoituivat Katajanokka ja Merihaka.

Katajanokka

Katajanokalla huomion kiinnittivät autiot, avarat nurmimatot. Niillä mahtuisi pelaamaan useampikin jalkapallojoukkue samaan aikaan, mutta siitäkin huolimatta nurmet vaikuttavat vain tyhjän tilan varaukselta. Katajanokan avarat kentät olisivat otollisia paikkoja leikittävämmän kaupungin näyttämöiksi. Kesäisin nurmet ovat valkoposkihanhien laidunmaata, mikä ilmeisesti vaikuttaa nurmikenttien käytettävyyteen.

Katajanokan erikoisin paikka on asfalttikenttä, joka näyttää sekä rauniolta että keskeneräiseltä puistolta. Pienen kukkulan päällä oleva mystinen raunio olisi mielenkiintoinen lähtökohta leikin ympäristön suunnitteluun. Kivijalkoja ja seinänkappaleita muistuttavat rakenteet tarjoaisivat esim parkouraajille tutkittavia ympäristöjä. Mikäli paikka valikoituisi suunnittelukohteeksi, voisi sen historian tutkiminen ohjata suunnitelman kulkua.

Katajanokan rannat ovat kaupunginosan tunnusomaisimpia maisemia. Rantojen kivipenkereet päästävät vain rohkeimmat meren äärelle, eivätkä varsinaisesti kutsu kulkijoita rantaan leikkimään. Meri on läsnä tuoksun, äänen, ja näköaistin kautta, mutta kosketus ja muu kehollisuus jäävät puuttumaan vuorovaikutuksesta. Rantapenkereiden kivet taipuvat oman elämänsä ympäristötaiteilijoiden käsissä toisinaan myös  painovoimaa uhmaaviksi kivistä ladotuiksi veistoksiksi. Katajanokalla aivan meren ääreen ei pääse muualla kuin Katajanokan mattolaiturilla, joka on myös keskustan paras uimapaikka. Voisiko ranta tarjota enemmän turvallisia mahdollisuuksia leikkiin?

Merihaka

Merihaka on tuttu kohde jo aikaisemmalta Maisema ja kaupunki -suunnittelukurssilta. Merihaasta paljastui lisää kiehtovia yksityiskohtia, vaikka olenkin tehnyt kaupunginosaan jo yhden suunnitelmatan. Tutustuin tällä kertaa etenkin kannen ja Merihaan merenrantojen maailmaan.

Pyöräilen Merihaan aidattujen rantojen ohi lähes päivittäin. Pyörä- ja kävelytielle rauhoitettu ranta on läpikulkupaikka, huolimatta kahdesta istuinryhmästä rannan varrella. Kulttuurisauna on rannan ehdoton kiintopiste, mutta ranta voisi mielestäni tarjota lisää kohtaamisen ja ihmettelyn paikkoja. Veden liikkeet, jälkiteollisen Helsingin maisema ja merituuli tekevät rannasta mielenkiintoisen. Mielessäni hahmottelen pienten interventioiden yhteenkietoutunutta sarjaa.

Kannelta löytyy betonisten istutusaltaiden rajaamia raameja, jotka ovat kuin tyhjäksi jääneitä kehyksiä. Betonialtaat ja kasvillisuus piilottavat sisäänsä poukamia, jotka tarjoavat otolliset lähtökohdat suunnittelun aloittamiselle. Voisiko Merihaan leikkisyyttä kehittää mitään poistamatta ja suuria linjoja?

Ajelehtimisen jälkeen totesin, että havainnointiani olisi voinut hyödyttää ennestään tuntemattoman kohteen valitseminen. Katajanokka ja Merihaka ovat minulle ennestään tuttuja ja sitä kautta erilaisille arvoilla latautuneita paikkoja. Leikin näkökulmaan asennoituminen avasi toisaalta uuden lähestymistavan, jonka myötä tuttua maisemaa pystyi katsomaan hieman uudella tavalla.

Ääni ajelehtimisen ohjaajana

Pyyryn tekstissä visuaaliset johtolangat ja ärsykkeet johtavat kaupunkiajelehtijaa. Olen harrastanut matkoillani kameran kanssa ajelehtimista, mutta olen huomannut että välineeksi kelpaa myös äänitin. Kiinnostus kenttä-äänittämiseen syntyi lyhytelokuvakurssilla Thonesissa, Ranskassa, johon päädyin sattumalta ilman aikaisempia elokuvaopintoja. Pestiksini valikoitui äänimiehen rooli, jonka myötä pääsin kokeilemaan erilaisia äänityslaitteita. Äänitysvälineiden kanssa liikkuminen viikon ajan oli niin mieleenpainuva kokemus, että olen harrastanut kenttä-äänityksiä myös sekä kotona Helsingissä että matkoilla maailmalla. Kenttä-äänittäminen vaikuttaa kokemusteni mukaan etenkin kuulon, läsnäolon ja havainnointikyvyn tarkentamiseen sekä usein aistikokemuksiamme dominoivan näköaistin toiseuttamiseen.

Innoittajien joukkoon on päässyt japanilainen säveltäjä Ryuichi Sakamoto, jonka suhtautuminen ääneen on tutkiva ja leikkimielinen. Säveltäjästä kertovassa CODA (2017) dokumentissa ääntä etsitään jäätikön alta, japanilaisesta metsästä, tsunamin kohdanneesta pianosta ja takapihalle ropisevasta sadekuurosta. Havainnot ohjaavat sekä taiteilijan sävellysprosessia ja maailmassaoloa. Image for post

Ryuichi Sakamotosta inspiroituneena voisin ottaa seuraavalle ajelehdintakierrokselle jälleen kompassiksi äänittimen.

Ryuichi Sakamoto seisoo selin kameraan metsän edessä. Kuva dokumenttielokuvasta Coda.

Metsän äänet inspiroivat säveltäjää.

Ryuichi Sakamoto selin ämpäri päässä. Kuva dokumenttielokuvasta Coda.

Sakamoto kuuntelee sadetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *