Interaktiiviset maisemat

Tähän postaukseen olen koonnut esimerkkejä, joissa keskeistä on ympäristön ja kokijan vuorovaikutus. Kohteet hyödyntävät sekä esineiden materiaalisista ominaisuuksista syntyvää ääntä sekä uudempaa teknologiaa.

Suomussalmen Soiva Metsä (1996)

Suomussalmella sijaitseva soiva metsä löytyi etsiessäni tietoa puistoista ja leikkivälineistä, joilla olisi yhteys musiikkiin ja soittamiseen. Metsään sijoitellut veistokselliset instrumentit ovat soitinten ja leikkivälineiden hybridejä. Soitinten suunnittelusta on vastannut mainosgraafikko Markku Penttilä ja niiden rakentamisesta sekä pystyttämisestä soitinrakentajat Pekka Westerholm ja Olli Penttilä. Soittimiin lukeutuu mm. ukkospeltejä, valtava sadeputki sekä erilaisia tuulikelloja ja xylofoneja. Metsässä sijaitseviin keinuihin on lisätty kelloja joita voi soittaa keinumalla. Veistokselliset instrumentit ovat mielestäni vähäeleisiä ja jotenkin ajattomia. Niiden toimintaperiaate perustuu ihmisen aktiivisuuteen, metsässä vierailijasta tulee muusikko. Mietin millainen orkesteri soittimista syntyisi, mikäli niitä kaikkia soitettaisiin yhtä aikaa?

Dune (2010), Studio Roosegaarde

Hieman erilaista lähestymistapaa edustaa Studio Roosegaarden teos Dune. Teos perustuu ääneen, liikkeeseen ja kosketukselle reagoivalle tekniikalle. Teoksen valot ja äänet elävät ihmisen liikkeen mukana. Daan Roosegaarden mukaan teoksessa kiteytyy idea tekno-runoudesta (eng. techno-poetics) ja teknologia-avusteisesta vuorovaikutteisesta maisemasta (eng. interactive landscape). Teoksen vahvuus on myös sen kyky valaista ja parantaa pimeää maisemaa. Tämä ominaisuus olisi hyödyllinen myös Suomeen sijoittuvassa suunnittelussa.

Light Shadow, MLK (2016), Cristopher Janney

Arkkitehtuuria, musiikkia, valoa ja oppimista yhdistelee yhdysvaltalainen arkkitehti Cristopher Janney. Janneyn teos Light Shadow (2016) perustuu edellisen teosesimerkin tavoin vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle. Koulun pääkäytävään rakennettu seinä soi oppilaiden liikeen tahdissa ja säilyttää harmoniansa siihen koodatun pentatonisen asteikon ansiosta. Teosta esittelevän videon perusteella koulun opiskelijat leikittelevät vuorovaikutukseen ja liikkeeseen kutsuvalla seinällä. Teokseen kuuluu myös opiskelijoiden mahdollisuus muuttaa seinän toistamia audiovisuaalisia parametreja koodaamalla siihen omia ääni- ja valomaisemia. Janney kutsuu teostaan (vapaasti suomennettuna) ”urbaaniksi soittimeksi” (eng. urban musical instrument). Janneyn ajatuksissa yhdistää taide, tiede ja oppiminen on jotain hyvin kiehtovaa ja innostavaa.

Teoksiin integroitu vuorovaikutteisuus on ajatus jota aion hyödyntää myös omassa suunnitelmassani. Suunnittelun edetessä joudun luultavasti valitsemaan millaista teknologiaa hyödynnän omassa suunnitelmassani. Pohjautuuko äänen tuottaminen käytettyjen materiaalien akustiikkaan vai hyödynnänkö elektroniikka – toisin sanoen tarvitseeko maisemasuunnitelmani sähkövirtaa?

Japanilaisen temppelipuutarhan äänimaisemasuunnittelua

Studiokurssin taustatutkimusta tehdessäni olen saanut ilokseni huomata että maisema-arkkitehtuurista, äänimaisemista ja auditiivisesta arkkitehtuurista löytyy runsaasti taustatietoa, tutkimusta ja käytännön esimerkkejä. Äänenkäyttöä maisemasuunnittelussa on tutkinut varsinkin ruotsalainen maisema-arkkitehti Gunnar Cerwén. Cerwén on kartoittanut joukon suunnittelutyökaluja, joiden avulla valittuja äänimaisemia voi kehittää.

Cerwénin tutkimusaineisto perustuu suurilta osin japanilaisissa temppelipuutarhoissa tehtyihin havaintoihin. Temppelipuutarhoissa käytetään Cerwénin mukaan useita äänimaisemasuunnittelun keinoja. Äänimaisemasuunnittelulla voidaan päästä eroon häiritsevistä äänistä (liikenteen ja teollisuuden melu) ja luoda toivottuja ja miellyttäviä äänimaisemia (luonnon äänet). Cerwénin havaintojen perusteella puutarhoissa etenkin vedellä on suuri merkitys äänimaiseman ja sitä kautta temppelivieraan kokemuksen luomisessa. Veteen tippuvat pisarat herkistävät kuuloaistin ja saavat kuuntelijan keskittymään, kivistä rakennettu puro puolestaan rikkoo veden virtauksen ja rikastaa samalla virran synnyttämää äänimaisemaa.

Veden liikettä ja ääntä hyödyntää myös temppelipuutarhan aihe suikinkutsu (eng. water koto cave). Pesuvadista valuva ylimääräinen vesi valuu vadin alla sijaitseva onkaloon, jolloin pisaroiden kaiku luo vaikutelman melodiasta.

Suikonkitsu. Draining a taukubai water feature

Suikinkutsun toimintaperiaatteita selittävä leikkauspiiros.

Vierailijan liikkeestä syntyvää ääntä hyödyntää puolestaan uguisubari, (eng. nightingale floor). Varhaiseksi varashälyttimeksi suunniteltu lattia pitää idänsilkkikerttusen laulun kaltaista ääntä sillä kävellessä. Tekniikan tarkoituksena on tehdä äänetön kävely mahdottomaksi, jolloin epätoivotun vieraan askeleet varoittaisivat temppelin asukkaista mahdollisesta vaarasta.

Uguisubarin toimintaperiaate johdattaa ajatukset käveltävän instrumenttiin. Millainen olisi aukio tai katu joka soisi kun sen kiveyksen päällä kävelisi?

 

Soiva kaupunki – maisema instrumenttina

Studiokurssilla tutkin paikkasidonnaisia interventiota, jotka toimivat kutsuna leikkiin kaikenikäisille.Olen kiinnostunut leikkiä hyödyntävästä ilmiöoppimisesta, joka auttaa ymmärtämään kaupungin ja biosfäärin ilmiöitä. Keskityn interventioiden suunnittelussa etenkin äänen ulottuvuuksiin. Tavoitteenani on kehittää paikka kohtaamiselle ja ihmettelylle joka mahdollisesti lisää maailmassaolon tunnetta. Interventioissa yhdistyy ääni, leikki, kokijan osallistuminen ja kokeilunsekä kokemuksen kautta oppiminen.

Olen suunnittelua taustoittakseni tehnyt katsauksen teoksiin, jotka yhdistävät maisema-arkkitehtuuria, akustiikkaa ja äänitaidetta. Esimerkkiteoksia löytyi yllättävän paljon, ja lähes kaikki niistä olivat minulle ennestään tuntemattomia. Teosten etsiminen oli hyvin hedelmällistä ja ajatuksia herättävää työtä. Teoksia tutkimalla koin löytäneeni kokonaan uuden lähestymistavan maisema-arkkitehtuuriin. Ohessa muutamia mieleenpainuvimpia teoksia.

Nikola Bašićin suunnittelmat meriurut Zadarissa, Kroatiassa toimivat saman aikaan oleskeluun kutsuvina portaina sekä itsenäisesti soivina urkuina. Urut ovat ilmeisesti rantaosuuden ainoa paikka, josta veden ääreen pääsee, ja portailta pääsee myös uimaan. Teoksen toimintaperiaatteisiin olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin.

Kuvalähde: http://landezine.com/index.php/2009/07/198/

Toinen luonnonvoimia hyödyntävä instrumentti on tuuliharppu (wind harp, aeolian harp). Löysin erilaisiin maisemiin sovitelluista soivista tuuliharpuista kymmeniä videoita. Tuuliharppu ei tarvitse ihmistä soidakseen, vaan harppu soi nimensä mukaisesti tuulen värisyttäessä harpun kieliä. Ääni on harpusta ja virityksestä riippuen harmoninen, riitasointuinen, aavemainen, miellyttävä tai häiritsevä. Ilmeisesti tuuliharpun rakentaminen on helppoa myös itse. Pohdin, voisiko tuuliharpun toimintaperiaatteita hyödyntää vuorovaikutteisessa teoksissa, sillä löytämissäni esimerkeissä ihmisen rooli on toimia havainnoijana ja kuulijana.

Kolmas kiinnostava teosesimerkki on taiteilijapari O+A:n soiva silta (eng. Harmonic Bridge). Liikenteen melu muuttuu siltaan kiinnitettyjen metallisten putkien myötä syväksi huminaksi, joka sillan alla toistettaessa luo jännittävän äänimaailman. Sillan alle jäävä epäpaikka muuttuu kiinnostavaksi äänimaiseman myötä.

Massachusettsin nykytaiteen museon sivuilla teosta kuvaillaan seuraavasti:

”As traffic passes by, its noise generates a sympathetic resonance in the columns of air inside the tubes. High-pitched sirens and even voices generate higher harmonics, while the low rumble of trucks creates low ones. The sound is carried from the microphones in the tubes to a control room, where the sound signal is then amplified and transmitted to the concrete cube speakers under the bridge. There are no electronic effects added. The sounds have been simply extracted from the traffic noise above, as one might extract precious metal from a baser substance. The pedestrian hears one tuned layer of city sounds, and strains to separate the harmony from the traffic on Marshall Street. The work requires that we focus our ears on it, and we walk away from the experience as the composer John Cage would have us: hearing music everywhere. The bridge becomes an instrument played by the city revealing hidden harmonies within the built environment.”

Myös Helsingissä liikenteen ääni hallitsee äänimaisemaa. Liikenteen äänen valjastaminen leikkiympäristön suunnitteluun voisi olla mielenkiintoinen lähtökohta. Helsingistä siltojen ja muiden rakenteiden alle jääviä epämaisemia löytyy runsaasti.

Tähän oppimispäiväkirjamerkintään valitut teokset edustavat (videoiden ja kuvien perusteella) vaikuttavaa akustiikkaa ja erilaisia fysiikan ilmiöitä hyödyntäviä teoksia. Ne saavat kaupungin soimaan ja tekevät maisemasta instrumentin. Teoksissa kokijalla on kuitenkin passiivinen rooli, ja haluaisin omassa suunnitelmassani luoda jotain vuorovaikutukseen ja leikkiin innostavaa. Olisi tärkeää, että teoksessa leikkijän liike ja kosketus vaikuttaisivat äänen syntyyn tai kokemiseen. Leikittävyyden ja vuorovaikutteisuuden tuominen ääntä hyödyntävään teokseen on suunnitelmani keskeinen haaste.

Kaupunkiajelehtimista merellisessä Helsingissä

Leikisti-studiokurssi vei itsenäiselle maastokäynnille vapaavalintaisiin kohteisiin. Maastokäynnin arkoituksena oli tutkia ympäristöä lapsen silmin ja löytää paikkoja, jotka voisivat taipua leikin ympäristöiksi. Tutkimuskohteiksini valikoituivat Katajanokka ja Merihaka.

Katajanokka

Katajanokalla huomion kiinnittivät autiot, avarat nurmimatot. Niillä mahtuisi pelaamaan useampikin jalkapallojoukkue samaan aikaan, mutta siitäkin huolimatta nurmet vaikuttavat vain tyhjän tilan varaukselta. Katajanokan avarat kentät olisivat otollisia paikkoja leikittävämmän kaupungin näyttämöiksi. Kesäisin nurmet ovat valkoposkihanhien laidunmaata, mikä ilmeisesti vaikuttaa nurmikenttien käytettävyyteen.

Katajanokan erikoisin paikka on asfalttikenttä, joka näyttää sekä rauniolta että keskeneräiseltä puistolta. Pienen kukkulan päällä oleva mystinen raunio olisi mielenkiintoinen lähtökohta leikin ympäristön suunnitteluun. Kivijalkoja ja seinänkappaleita muistuttavat rakenteet tarjoaisivat esim parkouraajille tutkittavia ympäristöjä. Mikäli paikka valikoituisi suunnittelukohteeksi, voisi sen historian tutkiminen ohjata suunnitelman kulkua.

Katajanokan rannat ovat kaupunginosan tunnusomaisimpia maisemia. Rantojen kivipenkereet päästävät vain rohkeimmat meren äärelle, eivätkä varsinaisesti kutsu kulkijoita rantaan leikkimään. Meri on läsnä tuoksun, äänen, ja näköaistin kautta, mutta kosketus ja muu kehollisuus jäävät puuttumaan vuorovaikutuksesta. Rantapenkereiden kivet taipuvat oman elämänsä ympäristötaiteilijoiden käsissä toisinaan myös  painovoimaa uhmaaviksi kivistä ladotuiksi veistoksiksi. Katajanokalla aivan meren ääreen ei pääse muualla kuin Katajanokan mattolaiturilla, joka on myös keskustan paras uimapaikka. Voisiko ranta tarjota enemmän turvallisia mahdollisuuksia leikkiin?

Merihaka

Merihaka on tuttu kohde jo aikaisemmalta Maisema ja kaupunki -suunnittelukurssilta. Merihaasta paljastui lisää kiehtovia yksityiskohtia, vaikka olenkin tehnyt kaupunginosaan jo yhden suunnitelmatan. Tutustuin tällä kertaa etenkin kannen ja Merihaan merenrantojen maailmaan.

Pyöräilen Merihaan aidattujen rantojen ohi lähes päivittäin. Pyörä- ja kävelytielle rauhoitettu ranta on läpikulkupaikka, huolimatta kahdesta istuinryhmästä rannan varrella. Kulttuurisauna on rannan ehdoton kiintopiste, mutta ranta voisi mielestäni tarjota lisää kohtaamisen ja ihmettelyn paikkoja. Veden liikkeet, jälkiteollisen Helsingin maisema ja merituuli tekevät rannasta mielenkiintoisen. Mielessäni hahmottelen pienten interventioiden yhteenkietoutunutta sarjaa.

Kannelta löytyy betonisten istutusaltaiden rajaamia raameja, jotka ovat kuin tyhjäksi jääneitä kehyksiä. Betonialtaat ja kasvillisuus piilottavat sisäänsä poukamia, jotka tarjoavat otolliset lähtökohdat suunnittelun aloittamiselle. Voisiko Merihaan leikkisyyttä kehittää mitään poistamatta ja suuria linjoja?

Ajelehtimisen jälkeen totesin, että havainnointiani olisi voinut hyödyttää ennestään tuntemattoman kohteen valitseminen. Katajanokka ja Merihaka ovat minulle ennestään tuttuja ja sitä kautta erilaisille arvoilla latautuneita paikkoja. Leikin näkökulmaan asennoituminen avasi toisaalta uuden lähestymistavan, jonka myötä tuttua maisemaa pystyi katsomaan hieman uudella tavalla.

Ääni ajelehtimisen ohjaajana

Pyyryn tekstissä visuaaliset johtolangat ja ärsykkeet johtavat kaupunkiajelehtijaa. Olen harrastanut matkoillani kameran kanssa ajelehtimista, mutta olen huomannut että välineeksi kelpaa myös äänitin. Kiinnostus kenttä-äänittämiseen syntyi lyhytelokuvakurssilla Thonesissa, Ranskassa, johon päädyin sattumalta ilman aikaisempia elokuvaopintoja. Pestiksini valikoitui äänimiehen rooli, jonka myötä pääsin kokeilemaan erilaisia äänityslaitteita. Äänitysvälineiden kanssa liikkuminen viikon ajan oli niin mieleenpainuva kokemus, että olen harrastanut kenttä-äänityksiä myös sekä kotona Helsingissä että matkoilla maailmalla. Kenttä-äänittäminen vaikuttaa kokemusteni mukaan etenkin kuulon, läsnäolon ja havainnointikyvyn tarkentamiseen sekä usein aistikokemuksiamme dominoivan näköaistin toiseuttamiseen.

Innoittajien joukkoon on päässyt japanilainen säveltäjä Ryuichi Sakamoto, jonka suhtautuminen ääneen on tutkiva ja leikkimielinen. Säveltäjästä kertovassa CODA (2017) dokumentissa ääntä etsitään jäätikön alta, japanilaisesta metsästä, tsunamin kohdanneesta pianosta ja takapihalle ropisevasta sadekuurosta. Havainnot ohjaavat sekä taiteilijan sävellysprosessia ja maailmassaoloa. Image for post

Ryuichi Sakamotosta inspiroituneena voisin ottaa seuraavalle ajelehdintakierrokselle jälleen kompassiksi äänittimen.

Ryuichi Sakamoto seisoo selin kameraan metsän edessä. Kuva dokumenttielokuvasta Coda.

Metsän äänet inspiroivat säveltäjää.

Ryuichi Sakamoto selin ämpäri päässä. Kuva dokumenttielokuvasta Coda.

Sakamoto kuuntelee sadetta.

Kutsu leikkiin

Studiokurssin tavoitteenani on jatkaa jonkinlaista punaista lankaa uusien kiinnostusten kohteiden ja aikaisemman oppimani välillä. Erityisesti taidehistorian opiskelu on avannut laajan referenssien kentän, joita pyrin hyödyntämään suunnitelmani tukena. Nykytaiteen historian opiskelun myötä ovat löytyneet esimerkiksi 60-70-luvun minimalismin edustajat, jotka tutkivat teoksillaan massaa, materiaa, liikettä, läsnäoloa ja siinä sivussa ihmisen kehollista kokemusta. Robert Morris toi 70-luvulla Tate Galleryyn sarjan veistoksia, jotka oli tarkoitettu koettavaksi katsomisen sijaan kehon ja liikkeen kautta. Aikuisetkin leikkivät, ainakin jos saavat luvan. Morrisin kaltaiset taiteilijat innoittavat lähestymään leikkiä ja lapsuutta mahdollisimman avoimesti. 

 

Yhtenä ankkurina suunnittelulle toimii kiinnostukseni ääneen. Olen pitkään miettinyt mahdollisuuksia yhdistää äänitaidetta ja maisema-arkkitehtuuria, ja tämän kurssin puitteissa sen tutkiminen olisi mielestäni mahdollista. Konkreettisia kokemuksia soivasta leikkipuistosta olen saanut Zaragozasta, Espanjasta. Ebron-joen varrelle rakennetussa leikkipuistossa leikkivälineet olivat instrumentteja, joita soitettiin yksin tai yhdessä muiden leikkijöiden kanssa kehon painolla tai liikkeellä. Kokemus innoitti jatkamaan äänen merkitystä maisema-arkkitehtuurissa. Haluan kurssin puitteissa tutkia miten ääntä ja sen tuottamista on käsitelty taiteen ja maisema-arkkitehtuurin kentällä, ja miten äänimaailmojen luomisen voisi kutoa osaksi leikkiä.

Kolmas merkittävä lähtökohta on leikin vieminen yllättäviin paikkoihin. Mieleenpainuvimpia aikuiselämän leikkimuistojani ovat Kööpenhaminan Havnepromenadelta löytyvät trampoliinit. Rantapromenadiin upotetut trampoliinit sulautuvat saumattomasti osaksi kävelykatua. Havnepromenadin trampoliinit ovat olleet ykköskohteeni kolmella edellisellä Kööpenhaminan vierailullani. Ne riemastuttavat puhutellessaan aikuisen kehon ja käyttäytymiskonventioiden alta löytyvää lasta. Jähmeät ja yksitoikkoiset katutilat muuttuvat ikimuistoisiksi niiden tarjotessa yllättäviä kutsuja leikkiin. Nämä kokemukset ja lähtökohdat ohjaavat varmasti suunnittelukohteeni valintaa.