Maisema-arkkitehtuurin nykytilan ja kehityksen arviointi opiskelijakilpailun valossa

Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella, Väreen näyttelytilassa LQ oli 7.-25.10. esillä näyttely AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the “International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018”. Näyttelyssä esiteltiin kansainväliseen maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmien väliseen kilpailuun osallistuneita finalisteja (9 koulutusohjelmaa) ja semifinalisteja (7 koulutusohjelmaa). Aalto-yliopisto kuului finalistien joukkoon. Kultakin esitellyltä koulutusohjelmalta oli mukana viisi projektia, mikä mahdollistaa ohjelmien sisäisten trendien tutkimisen koulutusohjelmien välisen vertailun sekä näyttelyn tarjoaman kokonaiskuvan ohella.

Mihin suuntaan maisema-arkkitehtuurin ala on näyttelyn perusteella kehittymässä? Kysymykseen vastatakseen on toki oltava jonkinlainen käsitys maisema-arkkitehtuurin nykytilasta. Käsitykseni aiheesta perustuu median, alan seminaarien sekä Aalto-yliopiston koulutusohjelman välittämään mielikuvaan eikä siis ole missään mielessä ole kattava. Yleisenä havaintona voidaan kuitenkin näyttelystä todeta, että maisema-arkkitehtuurin ala on siirtymässä yhtäältä tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostavampaan (analyyttiseen) ja toisaalta entistä monipuolisemmin 3d-työkaluja ja/tai ohjelmointia hyödyntävään (tietomallipohjaiseen) suuntaan.

Ensin esitettyä, analyyttista suuntaa edustavat projektit yhdistävät sosiaalisia (esim.  väestörakenteen kehityksen, köyhyyden ja pakolaisuuden) teemoja, ekologiaa (vesistönsuojelua, kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ekosysteemipalveluja) sekä terveydenhuollon ja liikenteenohjauksen kysymyksiä maisema-arkkitehtuurin ratkaisuihin. Aalto-yliopisto vaikuttaa näyttelyyn päätyneen otoksen perusteella kuuluvan tähän kategoriaan. McHargilaisen ”layer cake” -lähestymisen kaikuja on havaittavissa projektien tavassa hyödyntää runsain määrin eri teemoja yhdisteleviä analyysikarttoja, kaavioita ja leikkauksia. Muita esimerkkejä analyyttisesti painottuneista koulutusohjelmista tarjoilivat esimerkiksi Beijing Forestry University sekä -odotetusti – Ian McHargin perustama University of Pennsylvanian maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma. Projektien tiedostavuus ja analyysien runsas määrä todennäköisesti lisäävät analyyttisten projektien yhteiskunnallista vaikuttavuutta tarttuessaan ajankohtaisiin haasteisiin ja rikkoessaan usein kovin tiukasti määriteltyjen asiantuntija-alojen rajoja. Ulkoasultaan nämä projektit ovat kuitenkin usein niin sanotusti ”täynnä tavaraa”, jolloin asiapitoisuus saattaa tapahtua visuaalisen vetoavuuden ja taiteellisuuden kustannuksella. Toisaalta osa näistäkin projekteista, kuten University of Toronton “Waters in Peril – Collective Measures for a Dying Lake Winnipeg” (Jaysen Ariola 2017-2018) olivat myös visuaalisesti herkkiä ja vaikuttavia.

Toiseksi esitettyyn, tietomallipohjaiseen suuntaukseen kuuluvia töitä ei ollut vaikeaa tunnistaa, sillä ohjelmoinnin jäljet ovat näissä töissä usein tunnistettavissa – kenties tarkoituksellisestikin. Uutta suunnittelutapaa halutaan mahdollisesti korostaa esittämällä muita projekteja herkemmin mallinnukseen perustuvan prosessin välivaiheita ja inspiraation lähteitä. Havainnekuvamaailma on mallinnuksen ansiosta useammin utopistista kuin realismiin pyrkivää, mikä voi vähentää suunnitelman vaikuttavuutta suuren yleisön ja toteutumiskelpoisuutta arvostavien tahojen silmissä. Esimerkkinä tietomallipohjaisesta suunnittelutyöstä on University of Ferraran ”Neutral Buffer Model: Algorithms-aided Design for the Buffer Areas Around the Lagoon of Scardovari, in the Po Delta Unesco Biosphere Reserve, Italy” (Giuseppe Dotto, 2018). Samasta koulutusohjelmasta oli edustettuna useampi samankaltainen projekti, heijastaen mahdollisesti koulutusohjelman painotusta.

Maisema-arkkitehtuurin tilan ja kehityksen arviointi kahden vuoden aikana tehtyjen oppilastöiden perusteella saattaa olla harhaanjohtavaa sekä otoksen rajallisuuden että koulutuksen ja ”tosielämän” erillisyyden vuoksi. Edellä esitetystä karkeasta kategorisoinnista huolimatta koulutusohjelmien sisällä on tosiasiassa havaittavissa yhtä suuria eroja kuin koulutusohjelmien välillä. Samassa koulutusohjelmassa oli ehkä edustettuna saman tekijän, kurssin tai opettajan useampi projekti, jolloin koulutusohjelmasta tulee todellisuutta homogeenisempi kuva. Koulutusohjelmissa on myös vuodesta toiseen erilaisia painotuksia, mistä johtuen seuraava kilpailuotos antaisi todennäköisesti aivan erilaisen kuvan maisema-arkkitehtuurin koulutuksen tilanteesta ja kehityksestä. Toisaalta maisema-arkkitehtuurin alalla opetus pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan ajan hermolla, mikä ilmenee ainakin Aalto-yliopistossa suunnittelua ja tutkimusta harjoittavien henkilöiden osallistumisena opetukseen. Tämä käytäntö poikkeaa monista tutkimuspainotteisista aloista. Näin ollen opiskelijoiden kurssitöitä ja opinnäytetöitä esittelevä näyttely voisikin olla yhteneväinen alan todellisen kehityksen kanssa.

Entä miten Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma vertautuu kansainvälisiin erimerkkeihin? Onko koulutusohjelmassamme kehitettävää? Aalto-yliopiston tarjoama koulutus näyttäisi olevan melko hyvin linjassa kansainvälisten esimerkkien kanssa – niin hyvässä kuin pahassa. Sekä tietomallipohjaiseen että analyyttiseen suunnitteluun on viime vuosina satsattu uusien ohjelmistojen, kurssien ja professorikiinnitysten kautta. Samalla erot koulutusohjelman tarjoamien maisema-arkkitehtuurin suuntauksien välillä näyttävät säilyneen yhtä suurina kuin aikaisemmin, mutta täysin eri syistä. Erot suuntausten välillä ovat vaihtuneet suunnittelun tarkkuustasojen (rakentaminen vs. maisemataso) välisistä eroista metodologisiin: analyyttisen (tieteellisen), taiteellisen ja ohjelmointiin perustuvan lähestymistavan välisiin eroavaisuuksiin. Erojen kurominen pienemmiksi voisi hyödyttää koulutusohjelmaa kokonaisvaltaisemman suunnitteluotteen takaamiseksi. Kuten näyttelyn edustamat oppilastyöt osoittivat, yhden lähestymistavan ei välttämättä tarvitse sulkea ulkopuolelleen muita.

Mitä maisema-arkkitehti voisi oppia kuvataiteilijalta?

”Mitä maisema-arkkitehti oikein tekee?”. Tähän kysymykseen joutuu toistuvasti vastailemaan illanvietoissa. Maisema-arkkitehtuuri on vielä suhteellisen tuntematon ala huolimatta laajasta toimintakentästämme maankäytön suunnittelusta puistoihin, pihoihin, katuihin ja aukioihin. Tästä ja alan sisäisestä määrittelemättömyydestä johtuen pian valmistuvalla maisema-arkkitehtiopiskelijalla on edessä identiteettikriisi. Pääsykokeissa painotettiin luovuutta, ensimmäisen vuoden opinnot keskittyivät taiteelliseen ilmaisuun – vielä harjoitustöissäkin painotettiin konseptin tärkeyttä suunnittelussa. Sitten koitti työelämä suunnittelutoimistossa, missä luovuutta edustaa vaihtuvien cad-ohjelmien kanssa taistelu sekä tilaajan vaatimusten ja normiviidakon rämpiminen, jotta edes jotain alkuperäisestä konseptista jäisi jäljelle. Synkimpänä hetkenä herää kysymys, onko luovuudella mitään tekemistä maisema-arkkitehtuurin kanssa? Toisaalta voidaan kysyä, pitäisikö sillä olla?

Maisema-arkkitehtuuri eroaa monella tapaa kuvataiteista, ja eroa on viime vuosina vain alleviivattu. Arkkitehtuurialat sijoittuvat Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun, entiseen Teknilliseen korkeakouluun. Maisema-arkkitehdit ja arkkitehdit kantavat teekkarilakkia ja valmistuvat ensin tekniikan kandidaateiksi. Sen sijaan arkkitehtuurin laitokseen vuonna 2018 liitetyt sisustusarkkitehdit valmistuvat taiteen kandidaateiksi ja joutuvat erikseen anoa teekkarilakin käyttöoikeutta – eiväthän he ole teknisen alan edustajia. Aalto-yliopistoon sulautuneessa TaiK:issa opetettiin vielä 2000-luvulla ympäristötaidetta (2), joka oli ehkä taidealoista lähimpänä maisema-arkkitehtuuria. Ohjelma kuitenkin lakkautettiin ja jäljelle jäi monitieteinen maisteriohjelma ViCCA (Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (3)), joka ei kuitenkaan ole opetuksellisesti missään tekemisissä maisema-arkkitehtuurin kanssa.

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun motto on ”For useful arts” (latinaksi: Pro Arte Utili (1)). ”Hyödyllinen taide” kuulostaa ristiriidalta, sillä eihän taiteen ole tarkoitus hyödyttää ketään. Vaihtoehtoinen suomennos ”hyödylliset taidot” on jo mottona kuvaavampi. Opimme taitoja, jotka tarjoavat neliöissä ja euroissa mitattavaa hyötyä yhteiskunnalle: asuinalueita, pihoja, puistoja, urheilu- ja leikkipaikkoja eli käyttöön tarkoitettua kaupunkitilaa. Kuvataiteen hyöty yhteiskunnalle on vaikeammin mitattava. Maisema-arkkitehti palvelee asukasta (tai tilaajaa), taiteilijan ei tarvitse palvella ketään. Toki on myös tilattua taidetta, joka ei ole aivan yhtä vapaata.

Vaikkei maisema-arkkitehtuuri selvästikään ole taidetta, se on kuitenkin kiinteästi kytköksissä kuvataiteisiin. Suunnitelmia on vaikeaa tai mahdotonta kommunikoida ja perustella ilman kuvallista ilmaisua. Mitä edustavampi kuva, sitä todennäköisemmin voittaa suunnittelukilpailun tai saa toimeksiannon. Monia maisema-arkkitehteja kaivertaa kuitenkin luovaa ilmaisua rajoittava teknisten ja muiden vaatimusten määrä. Suunnittelua ohjaavat moninaiset ulkoa annetut sosiaaliset, ekologiset ja taloudelliset reunaehdot, alati muuttuvat turvallisuus- ja esteettömyyssäädökset sekä alan sisäiset konventiot ja trendit. Siinä, missä kuvataiteilija voi aloittaa projektin ilman käsitystä lopputuloksesta, maisema-arkkitehdin mielessä on jo kohteelle saapuessaan lukematon määrä vaatimuksia ja rajoitteita. Maisema-arkkitehtiopiskelijalle saattaakin herätä hienoinen kateus kuvataiteilijan työn vapautta kohtaan.

Taiteilija Tuula Närhisen (4) työ toimii ihailtavana esimerkkinä kuvataiteilijan kyvystä havainnoida luonnon prosesseja, esittää kysymyksiä, haastaa totuttuja käsityksiä, eli lyhyesti sanottuna, antaa työskentelyprosessille sen vaatima tila. Voisiko maisema-arkkitehti oppia jotain kuvataiteilijan tavasta ihmetellä maailmaa avoimesti, ilman valmiita vastauksia? Voisiko suunnitteluprosessin aloittaa ilman suunnittelua – uteliaasti tarkkaillen, unohtaen hetkeksi hyödyn tavoittelun, vaikka se lopulta kuuluukin keskeisenä osana työnkuvaan? Loppujen lopuksi rajoitukset voivat pitkälti olla suunnittelijan pään sisällä. Normien tiedostaminen synnyttää pelon siitä, mitä käy, jos suunnittelee jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Turvallisella vyöhykkeellä pysymiseen liittyy kuitenkin merkittävä riski, että suunnittelu on vain teknisten vaatimusten listan täyttämistä. Tuloksena syntyy tylsää ja mielenkiinnotonta maisemaa, joka ei herätä tunteita mihinkään suuntaan – saati arvostusta tai tunnettuutta maisema-arkkitehtuurin alaa kohtaan. Maisema-arkkitehdin tulisikin säännöllisin väliajoin herätellä ”sisäistä kuvataiteilijaansa”, joka voi palauttaa unohtuneen luovuuden suunnitteluprosessiin.

Lähteet:

1 https://en.wikipedia.org/wiki/Aalto_University_School_of_Arts,_Design_and_Architecture

2 http://www.uiah.fi/to/YMPARISTOTAIDE.htm#Opetus

3 http://vicca.fi/

4 http://www.tuulanarhinen.net/

Urakkamuodot

Pia Kuusniemi esitteli 2.10. kiinnostavasti erilaisia urakkatyyppejä LOCI Maisema-arkkitehtien hankkeiden kautta ja havainnollisti urakkatyyppien merkitystä ja eroja suunnittelijan kannalta. Samalla käytiin läpi opiskelijoiden esitelmiä samoista aiheista, mikä mahdollisti aiheista heränneiden kysymysten käsittelyn samalla. Käytyjä urakkatyyppejä olivat suunnittele ja rakenna (SR), pääurakkamuodot, projektinjohtorakennuttaminen (eli osaurakkamuodot) ja allianssi.

Ensin on hyvä määritellä ”urakka”, sillä sen ja rakennuttamisen erosta oli jonkin verran epäselvyyttä. Urakka tarkoittaa sopimusmuotoa, mutta usein samalla rakentajaa. Urakkaan voi siis sisältyä muutakin kuin itse rakentamista.

Suunnittele ja rakenna (SR) on urakkatyyppi, jossa urakoitsija sekä suunnittelee että toteuttaa kohteen. Tilaaja esittää toiveen ja budjetin ja voi kommentoida suunnitelmia, mutta käytännössä urakoitsija tekee paljon suunnittelu- ja toteutuspäätöksiä itsenäisesti. SR-urakat jaetaan alatyyppeihin on erilaisten kilpailukriteerien pohjalta (hinta- ja laatu-urakat, suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden pätevyyteen perustuvat urakat). Maisema-arkkitehdin rooli tällaisessa urakassa on toimia esimerkiksi rakennuttajan konsulttina. Esimerkkinä SR-urakasta Kuusniemi mainitsi Vihreistä vihrein -hankkeen Jätkäsaaressa. Alun perin TA-rakennuttaja oy palkkasi LOCI:n projektinjohtourakkaan, mutta lopulta suunnittelijat olivatkin suorassa sopimusyhteydessä tilaajaan. Vihrerrakentaminen eriytettiin muusta SR-hankkeesta, jotta laatu voitaisiin taata.

Pääurakkamuodossa ”tilaaja saa juuri haluamansa”. Tämä on perinteinen urakkamuoto, joka on tosin väistymässä muiden urakkamuotojen tieltä. Pääurakassa kaikki suunnitellaan valmiiksi ennen toteutusvaihetta, ja urakoitsija tekee aina lisätyötarjouksen muutoksista. Huonona puolena suunnittelijan kannalta on se, ettei toteutusvaiheessa ole juuri mahdollista enää vaikuttaa asioihin, vaikka huomaisi tarvetta suunnitelmien tarkennuksille (vrt. projektinjohtorakennuttaminen). Toisaalta pääurakkamuoto on ollut varsinkin maisema-arkkitehdille ”vanha  hyvä muoto”, koska käytettävissä oleva budjetti esimerkiksi pihan toteutukseen on jo alusta asti sopimusasiakirjoissa määrätty ja varmistettu. Esimerkkeinä tällaisista hankkeista mainittiin Roihuvuoren ala-aste (haasteena nn. museaaliset arvot ja puuston säilyttäminen) ja Henrik Lättiläisen katu 8 (louhinta ja kuntta).

Projektinjohtorakennuttamisessa (osa-urakkamuodoissa) tilaaja esittää toiveen ja budjetin sekä osallistuu kaikkiin päätöksiin. Urakkamuotoa luonnehtii suuri joukko osa- tai aliurakoitsijoita, mistä johtuen projektinjohtourakoitsijalla on tärkeä rooli. Koska toimijoita on niin monia, urakkarajat tärkeä määritellä ristiriitojen välttämiseksi. Projektinjohtokonsultti (esim. Haahtela) otetaan täydentämään osaamista, mikäli tilaajala ei ole omaa rakennuttamiskokemusta. Tyypillisiä projektinjohtorakennuttamiskohteita ovat suuret koulu- ja sairaalahankkeet. Esimekkinä tästä urakkamuodosta Kuusniemi esitteli kuitenkin tarkemmin Neitokorttelit Tapiolassa, missä LOCI:lla vastasi pihasuunnittelusta. Hankkeessa viherrakentamis- ja maaurakka-rajat olivat haastavia, sillä sopimusasiakirjoissa ei ollut määritelty riittävällä tarkkuudella, mikä on kenenkin vastuulla. Tästä syystä pihalle laitetun kuntan alle kuulunut hiekka ei ollut kenenkään vastuulla ja kuntta kuoli.

Urakkamuodon kompastuskivi onkin usein suunnitteluohjauksen puute, minkä lisäksi ratkaisuista joudutaan usein tinkimään. Toisin sanottuna vetkutetaan usein viimeiseen asti, koska yritetään löytää aina halvempi ”vastaava” vaihtoehto esimerkiksi pihakalusteissa, vaikkei se noudattaisi suunnitelmaa. Toisaalta suunnittelua pystyy eri tavalla tarkentamaan työn edetessä verrattuna esimerkiksi pääurakkamuotoon.

Viimeisenä esiteltiin allianssimuoto, joka on toistaiseksi urakkamuodoista uusin ja harvinaisin. Allianssiin voidaan päätyä erityiskohteissa, missä halutaan läheistä yhteistyötä suunnittelijoiden välille. Suunnittelijoilla ja rakennuttajilla on yhteinen taloudellinen vastuu, mikä vaatii tasapuolisuutta, luottamusta ja hyvää keskusteluyhteyttä. Maisema-arkkitehti on allianssissa harvoin mukana varsinaisena osapuolena, koska ottaa helposti ”takkiin” taloudellisesti hankkeen osasten eläessä jatkuvasti. Sen sijaan maisema-arkkitehdilta ostetaan palvelua. Allianssin haasteena on osapuolten väliset suhteet, tilaajan ”säätö” ja hankkeen pitkittyminen. Budjettia ei ole tiedossa etukäteen, koska se elää koko ajan ja muun muassa rakenteet muuttuvat toistuvasti, hankaloittaen pihasuunnittelua. Esimerkki allianssihankkeesta on Harppuunakortteli Turussa. LOCI on hankkeessa mukana tuntilaskutuksella.

Urakkamuotojen välillä on selkeästi eroja, jotka suunnittelijan on hyvä tiedostaa mahdollisimman hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Työelämässä kokemuksen myötä kertyvään asiantuntimukseen sisältyy ymmärrys eri urakkamuotojen mahdollisuuksista mutta myös haasteista ja riskeistä suunnittelijan kannalta. Tällöin on tietoinen esimerkiksi neuvottelumahdollisuuksistaan tai osaa mahdollisesti jättäytyä pois hankkeista, joissa ei hyvin todennäköisesti saa visiotaan toteutettua.

Bloedel – tulkittu maisema

Bloedelin reservaatti on Bainbridgen saarella Washingtonissa sijaitseva Bloedel-suvun vapaa-ajanviettopaikka, joka on nykyään vierailijoille avoin, julkinen metsäpuisto. Metsätalouskäytöstä vapautunut 150 aarin suuruinen alue kätkee sisäänsä kokoelman maisema-arkkitehti Richarg Haagilta tilattuja, japanilaisesta puutarhataiteesta inspiroituneita tiloja. Verkkosivuilla puistoa kuvaillaan sanoin ”Like No Other Place in the World” (1), korostaen puiston ainutlaatuisuutta. Onko Bloedel siis vain kokoelma amerikkalaisten linssien läpi tulkittuja näköispuutarhoja entisessä talousmetsässä vai todella ainutlaatuinen kohde? Ristiriitaisia tulkintoja synnyttävää maisema-arkkitehtuurikohdetta tutkitaan alan kriitikkojen Patric M. Condinin, Anne Whiston Spirnin sekä Elizabeth K. Meyerin tekstien kautta.

Bloedelissa vieraillut Patric M. Condon kuljettaa lukijan tekstinsä ”Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel” (2) avulla läpi kolmen metsän läpi kulkevan polun yhdistämän tilan. Kierros lähtee ”tasopuutarhasta” (engl. the garden of planes), joka on Haagin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen muokattu koostumaan zen buddhalaisten temppelien kivipuutarhoja imitoivaksi tilaksi. Temppelipuutarhoista poiketen tilaa ei kuitenkaan ole rajattu muureilla. Condonin mukaan muuri on yhtä tärkeä kuin sen sisäpuolella olevat kivet tarjotessaan niille raamit ja rinnastuskohdan ihmisen ja luonnon välillä. Haagin alkuperäisessä suunnitelmassa oli kulmikkaista tasoista muodostuvia ja pyöreitä kumpuja sekä teehuone, jotka yhdessä rajasivat kokonaisuudessaan tilan. Näin ollen Condonin mukaan Haagin alkuperäinen suunnitelma sisälsi sekä rajat että vastakohtaisuuden. Alkuperäinen tasopuutarha koettiin kuitenkin liian ”vaikeaksi” (3), joten sen tilalle muodostettiin länsimainen tulkinta tutummilla elementeillä. Se ei kuitenkaan väärintulkittuna näköispuutarhana enää kuvasta sitä filosofiaa, josta se alun alkaen inspiroitui.

Valoisasta tasopuutarhasta kulkija ajautuu metsäisen polun kautta kirkkaudesta hämärään, kuten Condon siirtymää sammalpuutarhaan kuvaili. Haagin tarkoitus oli sammalpuutarhalla puhutella ihmisen primitiivistä puolta, johon kostean sammalen ja lahoavan puun tuoksu alitajuisesti vetoaa (2). Kuten romanttisen puutarhan synkeillä siirtymillä ja grotoilla tavoiteltiin voimakkaita tunteita, jopa pelkoa, sammalpuutarhassa luonto tulee aivan iholle. Elämys voi ihmisestä riippuen olla miellyttävä tai epämiellyttävä, ehkä molempia samanaikaisesti. Joka tapauksessa se on varmasti intensiivinen ja aisteja herättelevä. Kokemukseen vaikuttavat oletettavasti myös muut ihmiset, mikä selittänee puistolle määritetyn ”etiketin” sekä rajatun vierailijamäärän (1). Haag itsekin suositteli astumaan sammalmetsään joko yksin tai rakastettunsa seurassa (2).

Sammalpuutarhan jälkeen polku vie “peilipuutarhaan”, jonka suomenkielinen käännös ei valitettavasti tarjoa englantilaisen vastineensa (engl. reflection garden) kaksoismerkitystä heijastusten ja mietiskelyn paikkana. Condon kuvailee symmetristä, matalin pensasaidoin rajattua ja pitkän suorakulmaisen vesialtaan synnyttämää tilaa ”peiliksi, joka ratkaisee vastakohdat”. Puusto on rajattu tilan ulkopuolelle, mutta sen heijastuma vedessä saa katsojan näkemään sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Ihminen on kulkenut metsässä koko vierialunsa ajan, mutta jostain syystä hän huomaa vasta nyt puut tai taivaan, kun ne heijastuvat vedestä. Haag itse kuvaili peilipuutarhaa Spirnin mukaan ”zen-tilaksi”, tyhjyyden säiliöksi, joka vapauttaa tilaa mietiskelylle. Condonin mukaan ihminen on aina pyrkinyt perustamaan kotinsa avoimille alueille, joissa metsästä hiipivät pedo ovat selkeämmin nähtävissä. Kenties turvallinen etäisyys metsään rauhoittava mieltä myös peilipuutarhassa, tarjoten mahdollisuuden pelkälle olemiselle.

Condon jättää kenties tarkoituksellisesti analyysinsa ulkopuolelle Bloedelin tilasarjaan vaikeammin liitettävän lintujen rauhoitusalueen (engl. bird sanctuary). Lintujen rauhoitusalueeseen tarttuu sen sijaan tekstissään ”Polemical landscapes” (3) Anne Whiston Spirn, joka näkee Bloedelin reservaatin ennen kaikkea ihmisen ympäristöön jättämien jälkien kautta. Spirn kuvailee soistuvaa lintujen alla väreilevää lampea, jonka puita kasvavat saarekkeet saavat sen näyttämään kokoaan suuremmalta. Ihmisen jälki maisemassa näkyy, mutta jälki on tehty taitavasti ja yllättävästi: ”artful wilderness to perplex the scene”. Spirn tunnistaa myös sammalpuutarhasta ihmisen vaikutuksen, korostaen alueella nähtävissä olevaa historiaa metsätalouskäytössä. Sammalen alta pilkottavat kannot ovat Spirnin mukaan sekä muistutus kuolevaisuudestamme (lat. memento mori), että muistomerkki menetetylle metsälle. Häiriömaisemat, joihin lukeutuu niin ikään Haagin suunnittelema Gasworks Park Seattlessa, kuvastavat ihmisen historiaa luonnonvarojen käyttäjänä.

Siinä, missä muita taiteenmuotoja tulkitaan vapautuneesti hyvin erilaisten tahojen toimesta, maisema-arkkitehtuuri on ollut poikkeuksellisen vapaata tulkinnasta. Bloedelin reservaatti muodostaakin harvinaisen esimerkin kohteesta, joka on kirvoittanut hyvinkin erilaisia tulkintoja alan kriitikoiden parissa. Condonin mukaan Haagin Bloedeliin muodostama tilasarja on yhdysvaltalaisen puutarhataiteen kunnianhimoisin yritys synnyttää vierailijassa japanilaisen buddhalaisuuden ”satori” eli karkeasti suomennettuna valaistuminen. Spirn korostaa Bloedelin ympäristöhistoriallista ja -kasvatuksellista merkitystä, esittäen tulkintoja ihmisen toiminnasta ja sijoittumisesta luonnossa. Yhtäläisyyksiä on löydetty myös musiikkiin liittyen Haagin tapaan johdatella kulkijan kokemusta Bloedelissa.

Bloedelissa yhdistyy hyvin erilaisia tiloja, joiden ainoa näennäinen yhdistävä tekijä on ympäröivä metsä ja sen läpi kulkeva polku. Tarkemmalla tarkastelulla tilasarja on kuitenkin järjestetty varsin harkitusti, kuin osana matemaattisen säännönmukaista sävellystä, kuten Elizabeth K. Meyer kuvailee tekstissään ”Seized by Sublime Sentiments” (4). Polku ohjaa kulkijan rakennetusta luontoon ja takaisiin rakennettuun, valosta varjoon ja uudelleen valon kautta varjoon. Rakennettu luo oikeanlaisen mielentilan, saaden vierailijan näkemään luonnon ja mahdollisesti arvostamaan sitä uudella tavalla. Toisaalta vasta luonnon aistientäyteisestä hämäryydestä vapauduttuaan mieli saa tilaa, rauhoittuu ja kirkastuu. Siinä, missä rakennettu on tarkoituksellisen tarkkarajaista ja historiastaan irtautunutta, luonto näyttää (tarkoituksellisesti tai ei) menneisyytensä jättämät arvet.

Bloedel on täynnä vastakohtia, mutta vastakohdat sitoo yhteen filosofia ja menneisyys. Ympäröivä metsä toimii samalla sekä näyttämönä että ”paletin puhdistajana” – jonkinlaisena kaleidoskooppina, jonka kautta ihminen näkee itsensä. Tärkeää ei ole se, mitä on, vaan se, miten sen tulkitsee mielessään. Ja jos jotain, Bloedel tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia tulkintoihin.

Lähteet:

1 https://bloedelreserve.org/visit/ (2.11.2019)

2 Condon, P.M. Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

3 Whiston Spirn, A. 1998. Polemical Landscapes. Teoksessa: The Language of Landscape, 1998.

4 Meyer, E.K. 1998. Seized by Sublime Sentiments. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

Hyvä rakennustapa

Hanna Tajakka Viherarkki Oy:lta kertoi 23.10. hyvästä rakennustavasta ja rakentamisen yleisistä laatuvaatimuksista. Termi ”hyvä rakennustapa” tai määritelmä ”hyvän rakennustavan mukainen” ovat tulleet esiin erilaisissa asiayhteyksissä, mutta niiden merkitys on jäänyt toistaiseksi hyvin epämääräiseksi. Kuntaliitto (1) määrittelee hyvän rakennustavan seuraavasti:

Hyvä rakennustapa käsitteenä on rakennusalan sisäinen normi, joka kattaa rakennuksen elinkaariajattelun lisäksi rakennusalalla alan itsensä sopimia ja yleisesti hyväksyttyjä ja käytettyjä menettelyjä.  Menettelyillä päästään hyvään ja laadukkaaseen lopputulokseen.

Hyvä rakennustapa on oleellinen tekijä rakennuksen elinkaaren kannalta.  Elinkaareen kuuluvat tuotteen vaiheet sen raaka-aineista tuotteesta syntyvien jätteiden loppukäsittelyyn.  Rakentamisessa elinkaariajattelu tarkoittaa rakentamisen pitkäjänteisyyttä ja ominaisuutta, että rakennus kestää yli sukupolvien.  Rakenteiden ja materiaalien kestävyyden lisäksi rakennuksen muunneltavuus ja materiaalien uusiokäyttö purkamisen yhteydessä ovat huomioitavia asioita myös kunnallisissa määräyksissä.

Keskustellessamme omista käsityksistämme hyvästä rakennustavasta totesimme, että hyvä rakennustapa kattaa laadun kaikissa suunnittelun ja rakentamisen vaiheissa. Tärkeää on myös rakentamisen ketjun hyvä yhteistyö ja osaava ohjaus. Tärkeä oivallus oli myös, ettei hyvä rakennustapa ole kiveen hakattu vaan se muuttuu ajan myötä tiedon ja kokemuksen lisääntyessä. Tästä kertovat muun muassa Google-haulla esiin tulevat otsikot kuten ”Näin Suomi homehtui – hyvä rakentamistapa sai aikaan pahaa jälkeä” (Rakennuslehti (2)).

Hyvän rakennustavan tueksi on olemassa useita lakeja ja määräyksiä, ohjeita ja oppaita sekä yleisiä käytäntöjä. Hyvän rakennustavan eri tasoja voidaankin luokitella neljään luokkaan vaatimustason kasvaessa ehdottomien vaatimusten noudattamisesta ohjeistuksen ja yleisten käytäntöjen kautta detaljitason laatuvaatimuksiin. Ehdottomiin vaatimuksiin sisältyvät lait ja ympäristöministeriön rakentamismääräyskokoelma (keskittyy tosin rakennuksiin). Maisema-arkkitehdille tärkeitä ohjeita ovat muun muassa Infra-RYL, Maa-RYL ja VRT, jotka olivatkin monille tuttuja työprojekteista. Näitä kutsutaan rakentamisen yleisiksi laatuvaatimuksiksi. Rakennusurakan yleiset sopimusehdot (YSE, (3)) ohjaavat kaikkia urakoita, ja niihin voidaan nojata esimerkiksi ristiriita- ja neuvottelutilanteissa.

Rakentamisen yleisiin laatuvaatimuksiin eivät kuitenkaan sisälly ympäristö- ja työturvallisuusasiat, jotka nojaavat lainsäädännön vaatimuksiin ja suunnittelijan omaan asiantuntemukseen. Tajakka peräänkuuluttikin omaa kiinnostusta näihin asioihin, jotta niistä saataisiin enemmän kokemusta ja kokemusten kautta ohjeistusta. Hankkeita ja toimintamalleja on jo ympäristöasioihin liittyevien laatuseikkojen huomioimiseksi rakentamisessa. Muun muassa kestävän ympäristörakentamisen toimintamalli (KESY) tarjoaa ohjeita muun muassa vesien ja ympäristönsuojelun, energiansäästön ja kierrätyksen teemoista. Käytännön kokemuksia kerätään tietopankkiin ja viedään ennen pitkää yleisiin laatuvaatimuksiin ja määräyksiin.

Kiinnostavia esiin nousseita yksityiskohtia ja termejä:

  • ”Ylläpito” ei enää vuodesta 2017 lähtien viittaa viheralueiden hoitoon, vaan oikea termi on kunnossapito.
  • Toimivuusvaatimukset ohjaavat katu- ja liikennealueilla rakenteen (esim. katupuun) elinkaaren aikaista käyttäytymistä, mitoitusta ja lopputuotteen laatua. Vastaavia ei kuitenkaan löydy esimerkiksi piha- tai puistopuille.
  • Kelpoisuusasiakirja on kooste materiaalikuvauksista, tarkastusasiakirjoista jne. (usein työmaamappi), jolla urakoitsija osoittaa, että kohde täyttää sille asetetut vaatimukset.

Hyvä rakennustapa on ylevä ja kiistattoman tärkeä tavoite, mutta tuottaako se helposti tylsää ja samanlaista ympäristöä kaikkialle? Tästä esimerkiksi keksimme heti leikkipaikat, joihin on vaikeaa tuoda mukaan mielikuvituksellisuutta ja yksilöllisyyttä tiukkojen turvallisuusmääräysten vuoksi. Käytännössä leikkipaikoilla näkyvät aina samat kuntien hyväksymät leikkivälineet ja –alustat, jotka täyttävät turvallisuusvaatimukset. Joskus on kuitenkin kyse siitä, ettei uskalleta soveltaa määräyksiä omiin tarkoituksiin, koska pelätään haasteita ja valituksia. Mikäli suunnittelija selvittää riskit ja ymmärtää, missä puitteissa määräykset joustavat, ei mikään estä häntä suunnittelemasta vaikkapa omia leikkivälineitä. Toki tilaajan tulee olla tällöin sitoutunut suurempiin kustannuksiin.

Lähteet:

1 Kuntaliitto, Hyvä rakennustapa: https://www.kuntaliitto.fi/opas-rakennusjarjestyksen-laatimiseen/6-opas-ja-mallimaarayksia/62-rakentamistapaohjeet-hyva

2 Rakennuslehti: https://www.rakennuslehti.fi/2016/06/nain-suomi-homehtui-hyva-rakentamistapa-sai-aikaan-pahaa-jalkea/

3 Urakkamaailma, YSE: https://www.urakkamaailma.fi/rakennusurakan-yleiset-sopimusehdot

Tuleeko maiseman tarjota merkitystä?

Tunnettu ja tuottelias arkkitehtuurikriitikko ja maisemadialogin herättelijä, professori Marc Treib esittää tekstissään “Must Gardens Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture” (Landscape Journal: Design, planning, and management of the land, 1995: 14: 1) kysymyksen, täytyykö puutarhan tarjota merkitystä tai olla merkittävä. Olennainen kysymys, mitä “merkitys” tai ”merkittävyys” puutarhan tai maiseman kontekstissa tarkoittaa, jää kuitenkin yhä avoimeksi.

Treib aloittaa artikkelin päätöksellä jättää edeltäjiensä lailla määrittelemättä, mitä “merkitys” maiseman yhteydessä tarkoittaa. Merkityksestä on Treibin mukaan mahdollista keskustella ilman, että avaa kaikkia maisemaan liitettäviä eettisiä, arvopohjaisia, historiallisia ja vastaavia merkityksiä. Sen sijaan Treib kuvailee puutarhataiteen ja maisema-arkkitehtuurin historiassa esiintyneitä ilmiöitä ja niiden kontekstissa maisemaan ja puutarhaan kohdistuneita yleisiä tavoitteita. Näiden tavoitteiden voi katsoa tarjonneen kullakin aikakaudella merkitystä. Esimerkkeinä ilmiöistä toimivat uusarkaainen (Neoarchaic), paikan henkeen (Genius Loci) tai ajan henkeen (Zeitgeist) perustuva, vernakulaarinen (paikallisuudesta ammentava) sekä didaktinen (opetuksellinen) maisemasuunnittelu.

Puutarhan tulisi Treibin mukaan pyrkiä tarjoamaan kokijalleen aistielämyksistä kumpuavaa mielihyvää. Merkityshakuisen suunnitteluperinteen myötä puutarhasta saatava esteettinen nautinto on Treibin mukaan kärsinyt eräänlaisen inflaation. Esimerkiksi McHargin 1960-luvulla ajaman luontopohjaisen suunnittelun ja siitä myöhemmin äärevöityneen ”ekofundamentalismiksi” ristityn ekologisen ehdottomuuden mukaan ei tarvittu juuri muuta kuin olemassa olevan maisemanhoitoa. Analyysien koettiin tarjoavan riittävän pohjan myös muodonantamiselle ikään kuin optimaalinen ratkaisu ja estetiikka jollain tapaa suoraan seuraisi luonnonolosuhteiden ja muiden reunaehtojen ymmäryksestä.

Ajan saatossa osa suunnittelijoista on toki pyrkinyt irtautumaan vallitsevasta suunnittelukäytännöstä. Tunnetuimpana esimerkkinä tällaisesta kriittisestä, ajan henkeen perustuvasta suunnitelmasta Treib mainitsee 1988 valmistuneen Parc de la Villetten Pariisissa. Bernard Tschumin suunnittelema puisto kritisoi ylianalyyttista suunnittelua ja täytti tilan – muuten vain – postsrukturalistisella punaisten rakenteiden (engl. folly) sarjalla. Treibin mukaan Tschumin suunnitelmakonsepti on kuitenkin huomattavasti stimuloivampi kuin puiston tilallinen kokemus, joka ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena ilman selityksiä. Siispä yhden ”keinotekoisen” suunnittelulähtökohdan hylätessään Tschumi onnistuikin kehittämään vain uuden tavan muodostaa epäviihtyisää tilaa. Missä on puutarhan tuoma mielihyvä, Treib ihmettelee ja johdattelee lukijaa kohti johtopäätöstään.

Palataksemme nykyhetkeen, maisema-arkkitehtuurissa on valloillaan monia teesejä kuten kestävyys, eri-ikäisten käyttäjien tarpeiden huomiointi, muuntojoustavuus, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, oppimisympäristöt (vrt. didaktisuus) ja luontopohjaiset ratkaisut. Monet näistä ammentavat yhä menneistä suunnittelukäytännöistä. Nykyaikaiset luontopohjaiset ratkaisut (engl. nature-based solutions) kumpuavat kuitenkin täysin eri katsantokannasta kuin McHargin ajama ekologisuus. Luonnosta inspiroitunut suunnittelu hyödyntää luonnon prosesseja eli ekosysteemipalveluita haastaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten hulevesitulviin, varautumisessa. Ihmisen tarve on siis keskiössä – ei itse luonto. Se, mitä ihminen tarvitsee voi kuitenkin tunnetusti olla kaukana siitä, mitä hän haluaa. Samaten luontopohjaisiin ratkaisuihin pohjautuvaa puistoa tai pihaa suunnitellessa ei välttämättä tuoteta puiston kokijalle minkäänlaista esteettistä mielihyvää. Merkitystä tällaiset puistot voivat kuitenkin tuottaa, mikäli merkitys ymmärretään tarpeen kautta.

Mitä ihminen sitten haluaisi maisemalta ja voiko halu johtaa myös merkityksellisyyteen? Treib arvioi mielihyvän tarjoamisen tuottavan todennäköisemmin onnistuneen lopputuloksen – ja sivutuotteena jopa merkitystä – kuin merkityksen tai merkityksellisyyden tavoittelu suunnittelussa. Näin ollen puhtaan esteettiset ja aisteja hivelevät ratkaisut voisivatkin siis olla perusteltuja, vaikka niissä olisikin puutteita muiden nykyään tärkeiksi koettujen suunnitteluperiaatteiden, kuten kestävyyden, suhteen. Mutta riittääkö pelkkä mielihyvä tuottamaan merkityksellisiä tiloja vai jääkö aisteihin perustuva kokemus jotenkin vajaaksi?

Tästä päästäänkin perimmäiseen kysymykseen, mitä merkityksellisellä edes tarkoitetaan nykymaisema-arkkitehtuurin kontekstissa? Onko kyse jostain suuremmasta kokemuksesta (engl. sublime) tai meditatiivisesta tilasta, joka nostaa ihmisen arjen hälinän yläpuolelle, saaden hetkeksi unohtamaan sen sähköpostin, johon piti vastata? Vai onko merkitys jotain henkilökohtaista, jota ei voi eikä kannata pyrkiä määrittelemään? Treibin käsitys tuntuu olevan, ettei suunnittelija juuri voi vaikuttaa merkityksen syntymiseen. Tämä jättää melko paljon kokijan harteille.

Treibin vuonna 1995 esittämien ajatusten jälkeen on tapahtunut muutos, jota ei voi jättää huomioimatta. Maisema-arkkitehtuuri ei ole enää irrallinen ala, jossa voidaan näperrellä pieniä sieviä aistipuutarhoja, vaan alamme osallistuu jatkuvasti jaetun todellisuuden ja tulevaisuuden määrittelyyn. Vaikka yksilökeskeisyys ja hedonismi yhä hallitsevat, ihmiset ovat keskimäärin aikaisempaa tiedostavampia elämäntapojensa vaikutuksista maapallon tilaan. Lähiympäristöltä vaaditaan samanaikaisesti yhä enemmän. Niiden tulee olla palauttavia, esteettömiä, monikäyttöisiä, kestävästi rakennettuja ja tarjota elinympäristöjä pörriäisille muttei reaktioita allergikoille. Jääkö tilaa edellä kuvatun kaltaiselle, arjen yläpuolelle kohoavalle ja kohottavalle merkityksellisyydelle? Toisaalta, voiko kokemusta merkityksellisyydestä syntyä tilassa, joka on syntynyt vaikkapa räikeän kestämättömän luonnonvarojen käytön kautta? Kenties yksi maisema-arkkitehtuurin uusista haasteista antroposeenin aikakaudella onkin tuottaa ympäristöjä, jotka luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Siihen, että on vielä varaa pysähtyä ihmettelemään ja haistelemaan kukkia.

Constant: The Barcelona Pavilion as Landscape Garden

Kirjoituksessaan “The Barcelona Pavilion as a Landscape Garden: Modernity and the Picturesque” (AA Files, 1990: 20) Caroline Constant vertaa Mies van der Rohen vuoden 1929 Barcelonan maailmannäyttelyyn suunnittelemaa Barcelona-paviljonkia maisemapuutarhaan. Kirjoitus on yksi tunnetuimmista maisema-arkkitehtuurin kritiikeistä, vaikkei sen kohde tosiasiassa ole edes maisema-arkkitehtuuria. Sen sijaan Barcelonan paviljonki on yksi modernin arkkitehtuurin kulmakivistä, jonka arvosta kertoo päätös rakentaa se uudelleen samalle paikalle 1980-luvulla, kuten myös sen kirvoittamat toistuvat uudelleentulkinnat.

Constantin rinnastus – rakennus maisemapuutarhana – on lähtökohtaisesti epäintuitiivinen. Kohdetta entuudestaan tuntematon henkilö voisi äkkiseltään kuvitella rakennuksen olevan materiaaleiltaan jotenkin erityisen luonnonmukainen tai ainakin muotokieleltään orgaaninen. Tällainen tulkinta kuitenkin kuvastaisi romanttista näkemystä, jolla on tapana jäljitellä luontoa suorin metaforin. Modernistisen teoksen minimalistisuus ja vähäeleisyys jättää tilaa tulkitsijan vapaammalle assisiaatiolle. Niinpä paviljongin huomattavimpia fyysisiä ominaisuuksia ovat suorakulmainen säiliömäisyys, tilaa halkovat massiiviset kiviseinämät sekä laajoja pintoja muodostavat teräskarmiset ikkunat, jotka vuoroin avaavat ja sulkevat näkymiä. Intensiivisyyttä lisäävät tilaan tuodut harvalukuiset objektit, kuten pitkän näkymälinjan päässä häämöttävä Kolben patsas sekä erikoislaatuinen värikäs marmori. Rakennuksen näkeminen maisema-arkkitehtuurina vaatii kuitenkin hieman enemmän eläytymistä, mihin oivan mahdollisuuden tarjoaa Constantin vuolas kuvailu sekä asiantuntevat rinnastukset.

Constant esittää heti kirjoituksen alussa teoksen arvioinnin ja tulkintojen pohjana olevat kriteerit ja perustelee niitä kritiikin edetessä. Kuvailun lomassa tehtyjä tulkintoja peilataan niin van der Rohen omiin kuvauksiin työstään kuin englantilaisen maisemapuutarhan suunnitteluideologioihin. Maisema-yhtymäkohtia alkaakin pian löytyä niin vihreästä marmorista, joka kuvastaa luontoa, kuin koko rakennuksen tulkinnasta labyrinttina tai grottona. Maisema-tulkinnan kannalta tärkeä käsite on myös ”pittoreski”, joka viittaa kohteen kuvauksellisuuteen. Pittoreski-termi juontaa juurensa ”Clauden peilistä” eli ovaalista savulasista, jonka kautta katsottuna tavallinen maisema saatiin näyttämään Claude Lorrainin maisemamaalaukselta. Paviljongissa materiaalien peilaavuus toimii eräänlaisena Clauden peilinä, näyttäen ympäröivän maiseman eri valossa. Myös värilasiset ikkunat ja niiden tarjoama rajaus tuovat eräänlaisen suodattimen ympäröivän maiseman kokemiseen.

Monroe Beardsleyn mukaan esteettisesti arvokkaan teoksen kompleksiset osatekijät täydentävät toisiaan, lisäten teoksen yhtenäisyyttä. Barcelonan paviljonkikaan ei todennäköisesti olisi yhtä arvostettu ilman sen seinämistä ja ikkunoista heijastuvaa ja näkyvää maisemaa. Constantin kirjoitus paviljongista tarjoaa uuden ja tavallista yllättävämmän tulkinnan van der Rohen klassikosta. Myös Constantin eläytyvä kuvailu houkuttelee kohteessa vierailemattomankin tulkitsemaan paviljonkia, mikä lienee merkki onnistuneesta kritiikistä.

Referaatti: Retkiä romantiikan maisemissa

Margareta Von Bonsdorff kirjoittaa tekstissään “Retkiä romantiikan maisemissa” (lyhennetty versio tekstistä ilmestyi Villiviiva-opiskelijalehdessä vuonna 1993) romantiikan ajan ihanteiden ilmenemismuodoista eri taiteenlajeissa. Romantikot ihannoivat tunteita, aistimuksia ja mystiikkaa, mutta karttoivat tiedettä, mekaniikkaa, materialismia ja järkiperäisyyttä liian rajoittavina ja tukahduttavina. Tunteiden ja aistien valtaan heittäytyminen tarjosi romantikkojen mukaan kokonaisvaltaisemman kuvan maailmasta.

Romanttinen filosofia ilmeni maalaustaiteessa esimerkiksi yläpursuavan runsaina luontokuvauksina ja eksoottisten paikkojen ja löytöretkien kaihoisina kuvaelmina. Puutarhataiteessa romantiikka ilmeni muun muassa erilaisten tunnelmien, jännittävien ääni- ja valoefektien, avautuvien ja sulkeutuvien näkymien ja tilojen luomisena. Puutarhojen tarkoitus oli toimia esteettisinä luomuksina, jotka herättävät mielikuvituksellisia assosiaatioita ja tarjoavat emotionaalista tyydytystä. Runsauden ja elinvoiman lisäksi pittoreskit rauniot ja kuolema olivat pysyvä osa romantiikan kuvamaailmaa eri taiteenlajeissa. Luonto ja taide pyrittiin sulauttamaan yhteen muun muassa jäljittelemällä luontoa tai luomalla metaforia.

Tekstissä romantiikkaa vertaillaan muihin sen jälkeen tulleisiin taidesuuntauksiin sekä “nykypäivään” (kirjoitushetkeen v. 1993). Von Bonsdorffin mukaan surrealismi jatkoi romantiikan perinnettä pyrkiessään valjastamaan ihmisen käyttämättömät voimavarat ja hylkämään loogisen ajatusmaailman. Avant garde näkyi maisemataiteessa muun muassa kahden suuntauksen, modernismia myötäilevien post-strukturalismin ja dekostruvismin ja niille vastakkaisen “radikaalin romantiikan” kautta. Esimerkiksi avant gardea eduatavista puistoista tarjotaan muun muassa poleemista Tschumin Park de la Villetteä ja Smithsonin Spiral Jettyä.

Von Bonsdorff kuvailee lopuksi, kuinka romantiikan ajan opit jäivät valistuksen ja rationaalisuuden jalkoihin, vaikka niille olisi yhä nykypäivänä tarvetta tarjotessaan kokonaisemman kuvan ihmisen kokemasta maailmasta. Etenkin rakennustaide voisi  kirjoittajan mukaan hyötyä vähemmän loogisesta lähestymistavasta.

RT-kortisto: RYL

Tehtävänä oli tällä kertaa perehtyä omatoimisesti ennen viikon luentoa Rakennustiedon RT-kortistoon ja juuri uudistuneeseen RYL-palvelun Infra-osioon. RYL-palvelu on ilmeisesti aikaisemmin ollut nimeltään InfraRYLNet-palvelu. Omalla koneellani palvelu näkyi kuitenkin jostain syystä edelleen InfraRYLNet-nimellä, enkä päässyt Aallon koneille palvelua testaamaan ennen luentoa.

RT-kortisto on minulle tuttu monista työprojekteista ja opinnoista. Olen etsinyt RT-korteista apua muun muassa erilaisiin mitoitus- ja esteettömyyslaskentoihin kuten luiskan kaltevuuden tai pelastusajoneuvon kääntösäteen määrittämiseen, viherkaton rakennekerrosten optimointiin tai hulevesirakenteiden mitoitukseen – osaan näistä tosin turhaan. Tiettyjä teknisiä yksityiskohtia ja lukuja, joita kuvittelisi juurikin RT-kortistossa käsiteltävän, ei löydykään sieltä. Käsitykseni RT-kortiston perimmäisestä tarkoituksesta on juuri suunnittelustandardien luominen ja jakaminen alan suunnittelijoille. RT-korteista löytyvään tietoon suhtaudun useimmiten totuutena, vaikka kirjoituksen lopussa mainitsemastani syystä tämäkin ajatus on viime aikoina hieman muuttunut. Vaikkei kaikkea olettamaani tietoa RT-kortistosta löydykään, saattaa kortistoa selatessa tulla vastaan odottamattomia helmiä, kuten RT 93-10961 Asuntosuunnittelu – Yhteiset ulkotilat. Tieto on kaiken kaikkiaan melko hajallaan palvelussa, joten käytän usein ihan vain haku-toimintoa tarvitsemani tiedon etsimiseen.

Toki maisema-arkkitehdille tärkeitä julkaisuja ovat myös viime vuosina valmistuneet / päivittyneet: 
RT 89-11196 Hulevesien hallinta
RT 103084 Päiväkodin ja perusopetuksen tilat – Ulkotilojen suunnittelu
RT 103027 Portaat ja luiskat
Mieltäni ovat jo pitkään askarruttaneet RT-kortiston sisältämät tuotekortit, joissa esitellään jonkin tietyn tuotteen, kuten SSAB Europe Oy, Meroxin masuunihiekka. Toki suunnittelussa tarvitaan joskus tuotetasollakin tietoa materiaalin tai elementin ominaisuuksista, mutta kortit tuntuvat jollain tapaa RT-kortiston suosituksilta, mikä tekee asetelmasta hieman erikoisen.
Tulossa on myös lähitulevaisuudessa ilmastotietoista suunnittelua käsittelevä RT-korttisarja, jota itse olen saanut olla kirjoittamassa työssäni. Projekti antoi minulle ymmärrystä siitä, miten erilaisia RT-kortit voivat olla keskenään (tuotekorteista laajoja ilmiöitä käsitteleviin oppimateriaaleihin) ja kuinka moni asia vaikuttaa RT-kortin lopulliseen ilmiasuun ja sisältöön. Moni RT-kortissa oleva ohje voikin olla melko tulkinnanvarainen, joten niihin ei tulisi suhtautua lopullisena totuutena tai ainakaan ainoana vaihtoehtona. Ilmastotietoista suunnittelua käsittelevät kortit toki ovat pelkkää asiaa 🙂 Prosessi oli haastava, mutta toivottavasti kortit tulevat käyttöön ja helpottavat jatkossa myös maisema-arkkitehtien työtä.

Ennakkotehtävä: Töölönlahden puisto

Vuonna 2016 avautunut ja vuoden 2019 aikana viimeistelty Töölönlahden puisto Helsingin keskustassa on 9,5 hehtaarin koollaan suurin ja keskeisin julkinen puistoalue, joka Suomeen on viime vuosina perustettu. Helsingin kaupungin tavoitteena oli muuttaa vajaakäyttöinen, makasiineilta vapautunut alue julkiseksi kaupunkitilaksi, jossa avoimet nurmipinnat ja reittien varrelle keskittyneet toiminnot tarjoaisivat käyttömahdollisuuksia leikistä, oleskelusta ja urheilusta suuriin kansantapahtumiin. Töölönlahden puistolla on kaikesta päätellen valtava potentiaali muodostua todelliseksi kaupunkilaisten olohuoneeksi. Jotain siitä kuitenkin puuttuu, mikä näyttäytyy odotettua matalampina käyttäjämäärinä.

Ainakaan syrjäinen sijainti ei ole puistolle ongelma, vaikka Aalto-yliopiston kaupunkisuunnittelun lehtori Tommy Lindgren mainitsikin osasyyksi alhaiselle kävijämäärälle alueen puutteelliset kytkökset ympäröivään kaupunkiin. Puiston koillisosasta yhteydet katkeavat harmillisesti raiteisiin, mutta itäosan reitistö muodostaa Baanaan yhtyessään merkittävän kevyen liikenteen solmukohdan. Helsingin päärautatieasemakin on vain kivenheiton päässä. Mikä voisi olla keskeisempi sijainti kesäpäivän tai lounastauon viettoon? Puiston ympäristöön on lisäksi keskittynyt huomattava osa Helsingin kulttuurielämää, mukaan lukien Musiikkitalo, modernin taiteen museo Kiasma, Sanomatalo, vuonna 2018 valmistunut Keskustakirjasto Oodi, Kansalaistorin tapahtuma-aukio sekä Finlandia-talo. Näin ollen alue houkuttelee luonnostaan Helsinkiin saapuvia turisteja. Lindgrenin mukaan puisto muodostaakin eräänlaisen ”Suomen julkisivun maailmalle” (HS 12.7.2019).

Missä siis käyttäjät ovat? Puiston on ihmetelty seisovan autiona jopa aurinkoisena kesäpäivänä. Yksi syy voi löytyä puiston liiasta avoimuudesta, joka – erikoista kyllä – ei onnistu houkuttelemaan metsiin tottunutta suomalaista. Myös avoimuudelle on kuitenkin perusteensa, kuten alueella kesän aikana järjestetty jalkapallo-ottelu osoitti. Avoimuutta tulisi myös maiseman vuoksi tietoisesti säilyttää, sillä pitkät katkeamattomat näkymälinjat Töölönlahdelle ovat keskeinen osa puiston arvoa. Olisiko kuitenkin niin, että kaipaamme avoimuuden vastapainoksi suljettua ja suojaisampaa tilaa, eivätkä etäällä toisistaan olevat rakennukset tarjoa sitä? Ihminen katoaa valtavaan nurmikenttään, ja keskellä asfalttia seisovat leikkitelineet näyttävät kieltämättä orvoilta. Puut ovat liian pieniä ja niitä on liian vähän varjostamaan leikkijää ja levähtäjää yhä helteisemmiksi käyvinä kesäpäivinä. Usein unohtuu se ikävä tosiseikka, että puuntaimen kehittymiseen riittävän suureksi torjumaan auringonpaistetta ja tuulta menee vähintään pari vuosikymmentä. Vaikka ihmisiä Töölönlahden puiston nurmet ja leikkialueet eivät vielä suuremmassa määrin ole houkutelleet, jo ensimmäisenä syksynä alue osoittautui valkoposkihanhien suosikiksi. Kenties käyttäjämääriä tulisikin arvioida ihmisten lisäksi myös muiden kaupunkilaisten osalta.

Reiluuden nimissä tulee muistaa, että Näkymä oy:n suunnittelema puisto on tarkoitettu kustannuksiltaan matalaksi tilapäisratkaisuksi, joka tarjoaa parempia aikoja odotellessa edes jonkinlaisen puiston kaupunkilaisten käyttöön. Alueen kehittämisestä järjestettiin jo 22 vuotta sitten suunnittelukilpailu, jonka voittajaehdotuksessa Hannu Tikka ja Kimmo Lintula ehdottivat alueella aiemmin esiintyneen Kluuvinlahden palauttamista Finlandia-talon edustalle. Suunnitelma poikkesi toteutuneesta versiosta myös siten, että suuri osa nyt avoimesta nurmesta olisi istutettu erilaisilla teemoilla varustetuiksi puustoisiksi puistoalueiksi. Suunnitelma osoittautui kuitenkin 66 miljoonan euron hinnallaan ja vuotuisilla ylläpitokustannuksillaan liian kalliiksi. Suhteellisuudentajua rakentamisen kustannusten jakautumiseen antanevat “halpisversioksi” moititun tilapäispuiston 5,8 miljoonan euron ja toisaalta Oodin 98 miljoonan euron hinnat. Tähän taustaan suhteutettuna Töölönlahden puisto näyttäytyykin jo varsin onnistuneena kompromissina siirtymävaiheen ajalle.

Tilapäiset ratkaisut ovat kuitenkin siitä harmillisia, että ne usein jäävät kovin pitkäikäisiksi ilman sitoutumista seuraaviin vaiheisiin. Vaikkei hulppeita, ja tarjoamiinsa hyötyihin nähden liian kalliiksi koettuja alkuperäissuunnitelmia ikinä toteutettaisi Töölönlahdella, lienee selvää, ettei alue nykyisessä muodossaan vastaa odotuksiinsa, saati sijainnin tarjoamaan potentiaaliinsa. Inspiraatiota mahdolliselle tulevalle suunnittelukilpailulle voisivatkin toimia alueen luontaiset ja maisemalliset ominaisuudet sekä ongelmalliseksi koetun Töölönlahden vedenlaadun parantaminen. Töölönlahden puisto yhdistyy pohjoisessa yhteen merkittävimmistä jäljellä olevista vihersormista. Kuten viimeisin lajien uhanalaisuusarviointi osoitti, luonnon monimuotoisuuden säilyminen edellyttää entistä kunnianhimoisempia toimia myös luonnonsuojelualueiden ulkopuolella. Nurmi- ja asfalttialueet hyödyttävät vain kovin harvaa lajia. Monimuotoisemmat, monilajisemmat istutusalueet nurmialueiden lomassa tarjoaisivat toimivampaa elinympäristöä, ravintoa ja positiivisia luontokokemuksia useammalle lajille, ihminen ja valkoposkihanhi mukaan lukien. Monimuotoisuutta vaaliva, muuttuvaan ilmastoon sopeutuva ja samalla käyttäjien tarpeet paremmin huomioiva puisto ei välttämättä olisi ylläpitokustannuksiltaan sen kalliimpi kuin nurmipintainen versio, mutta se edellyttäisi huomattavaa muutosta arvomaailmassamme. Millainen edustavan viheralueen tulee olla? Löydettäisiinkö kuitenkin jo vaihtoehtoja niille iänikuisille nurmialueille? Millaiset kasvot haluamme todella näyttää Suomeen saapuvalle turistille?

Lähteet:

https://www.oodihelsinki.fi/en/for-media/

https://yle.fi/uutiset/3-9575373

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006170891.html