Oma kansallismaisema

Vuonna 1992 ympäristöministeriön kansallismaisemaryhmä valitsi Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 27 kansallismaisemaa (1). Lista on pysynyt enemmän tai vähemmän muuttumattomana siitä lähtien. Kansallismaisemilla ei ole edelleenkään suojeluarvoa kaavoituksessa, mutta niillä mainitaan olevan suuri symbolinen, kulttuurinen, historiallinen ja luontokuvallinen arvo. Juhlavuoteen osuvan julkistuksen tarkoituksena oli mahdollisesti nostattaa kansallismieltä, mutta osassa maisema-arkkitehdeista listaus herätti huolta kansallismaiseman tuotteistamisesta. Lisäksi heräsi kysymys, vastaako staattinen lista todellisia ihmisten merkitykselliseksi kokemia kansallismaisemia? Tässä kirjoituksessa pureudutaankin eräänlaisiin ”varjo-kansallismaisemiin” eli ihmisten henkilökohtaisiin kansallismaisemiin. Materiaalina toimii Aalto-yliopiston maisterikurssin ”Maisema-arkkitehtuurin kritiikki” blogiaineisto, jossa kurssilaiset kuvailevat omia kansallismaisemiaan.

Jennica Tiaisen kansallismaisemassa (2) on tiheää ja synkkää metsää ja sen rajaamaa avointa peltomaisemaa. Pellolla käyskentelee eläimiä, vanha punainen lato lahoaa hiljalleen. Taustalla siintää metsäinen horisontti. Tiainen peilaa omaa kansallismaisemaansa perinteiseen taiteesta tuttuun suomalaiseen kansallismaisemaan:

Kaukainen horisontti, jossa katsoja on korkeammalla ja alaviistoon avautuu maisema. Etualalla on kituvia mäntyjä ja taustalla näkyy järvi. Tällaisena suomalaista maisemaa on kuvattu. Katselukulman voi tulkita tulevaisuuteen katsomiseksi. Siitä huokuu rauhallisuus ja toisaalta myös yksinäisyys. Mänty on sitkeä ja kasvaa karuissa oloissa. Kuvaako se siis suomalaisuutta?

Tiaisen oma maisema perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin ja toiveisiin tässä hetkessä: maalaismaiseman rauha, hiljaisuus, kiireen puuttuminen, läsnäolo. Hän pohtii kansallismaiseman yhteyttä arjesta irtautumiseen: Kenties henkilökohtainen kansallismaisema onkin se maisema, johon ihminen kaipaa.

Veera Soikkelin (3) maisema löytyy viralliselta listaukselta: eteläpohjalaisiin viljelylakeuksiin kuuluva peltomaisema. Maisema on Soikkelille henkilökohtaisesti merkittävä lapsuuden kokemuksista isovanhemmilla vieraillessa, mutta maisemassa on myös sukupolvien takaa kantautuvia kaikuja:

”Maisema symboloi paikallista elinkeinoa, elämän jatkumoa ja omaa historiaani. Voin elävästi muistaa tarinat siitä, kun vesi vielä lainehti näillä lakeuksilla. Jollain tapaa tunnen kuuluvani eniten siihen maisemaan. Vaikka kyseessä ei ollut kotiseutuni maisema, olen aina samaistunut vahvasti ahkeriin, mutta omanarvontuntoisiin pohjalaisiin. Ehkä koska äitini arvostaa juuriaan ja on puhunut niistä aina paljon.”

Soikkeli näkee henkilökohtaisessa kansallismaisemassaan yhtymäkohtia myös perinteisiin kansallismaisemien arvoihin, kuten kansallisen itsetunnon nostattamiseen, kansan uutteruuden ja oman valtion vaikuttavuuden teemoihin. Vaikka tuotantomaisemaa ja ruuantuotannon kehittymistä voi arvioida kriittisesti, tehokasta tuotantoa voidaan jollain mittapuulla pitää kansakunnan saavutuksena:

”Kansallismaiseman tulee liikuttaa, sykähdyttää ja hämmästyttää. Sen tulee asettaa ihminen omaan mittakaavaansa ja korostaa kansakunnan arvoja.”

Salla Ekströmin (4) kansallismaisemassa on niin ikään peltoa, mutta sen kiintokohtana on virtaava vesi, Nautelankoski, ja sen yhteydessä oleva vanha mylly. Ekströmin kansallismaisema liittyy myös hänen lapsuuteensa Aurajoen varrella, jonka hän edelleen kokee tietynlaisena kiintopisteenä:

”Kun ajattelen omaa kansallismaisemaa, ajatukset siirtyvät omaan taustaani ja lapsuuteeni, maisemaan, joka on luonut jonkinlaisen jonnekin kuulumisen tunteen.”

Vaikka Ekström ei enää asu kansallismaisemassaan, hän kokee sen vaikuttavan yhä siihen, millaisiin paikkoihin hän hakeutuu asumaan tai vaikkapa lenkille. Omalla kansallismaisemalla voi siis olla hyvinkin suuri merkitys ihmisten arjen valinnoissa.

Henkilökohtaiset kansallismaisemat ovat tämän pienen otoksen perusteella hätkähdyttävän samankaltaisia: nostalgisia, rauhallisia peltomaisemia. Moni asuu nykyään kaupungissa, mutta tuntee hektisessä arjessa edelleen kaipuuta tutuksi tulleeseen lapsuuden maisemaan. Tuleeko siis lapsuuden maisemasta usein myös henkilökohtaisesti tärkeä maisematyyppi? Kansallismaisemasta löydettiin myös yhtymäkohtia kansakunnan arvoihin, jotka koettiin tärkeiksi myös henkilökohtaisella tasolla. Tekstien perusteella vaikuttaakin siltä, että oma kansallismaisema voi olla sekä yksityinen ”toiveympäristö” tai kiintopiste että yhtymäkohta johonkin itseä suurempaan.

Viitteet:

1 https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Maisemat/Kansallismaisemat [Viitattu: 17.12.2019]

2 Tiainen, J. 2019. Ihmetyksen kaupunki: https://blogs.aalto.fi/ihmetyksenkaupunki/category/maisema-arkkitehtuurin-kritiikki/ [Viitattu: 17.12.2019]

3 Soikkeli, V. 2019. Veeran maisemakritiikki: https://blogs.aalto.fi/veeranmaisemakritiikki/ [Viitattu: 17.12.2019]

4 Ekström, S. 2019. Maisema-arkkitehtuurin kritiikki: https://blogs.aalto.fi/maisemaarkkitehtuurinkritiikkise19/ [Viitattu: 17.12.2019]

James Cornerin vaihtuvat maisemat

Maisema-arkkitehti James Corner (s. 1961) on kenties parhaiten tunnettu yrityksensä James Corner Field Operationsin (JCFO) suunnittelemasta New Yorkin High Linesta (rak. 2009-14) (1). Hylättyjen teollisuusraiteiden muutos monilajiseksi, korotetuksi 2,4 km pituiseksi viheryhteydeksi oli sen verran ainutlaatuinen kaupunki-interventio, että se tulee tasaisin väliajoin esiin maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun diskurssissa, opetuksesta suunnittelupalavereihin ja sosiaalisen median kaupunkifoorumeihin. Myös Corner itse koki High Linen haastaneen jälleen kerran oman käsityksensä maisemasta (1). Tämä on melko hyvin jo kolmen vuosikymmenen ajan maisemaa eri näkökulmista käsitelleeltä kirjoittajalta, opettajalta ja suunnittelijalta.

Cornerin (High Linea edeltäviin) ajatuksiin maisemasta, kulttuurista ja luonnosta sekä näiden yhteyksistä ja ristiriidoista on mahdollista perehtyä muun muassa teoksen Landscape Imagination: Collected Essays of James Corner 1990-2010 (2) kautta. Teos nostaa 20 vuoden ajalta esiin useita kirjoituksia, joissa Corner tuo päivänvaloon ja haastaa maisema-arkkitehtuurin suunnittelukonventioiden taustalla olevia käsityksiä ja teorioita. Yksi keskeisimmistä teemoista on ikuisuuskysymys luonnon ja taiteen, maisemasuunnittelun ja -rakentamisen, ristiriidasta maisema-arkkitehtuurissa. Corner tuo teemaan uuden, edelleen vuonna 2019 ajankohtaiselta kuulostavan kannanottonsa seuraavissa teoksen teksteissä.

Ensi kertaa vuonna 1991 ilmestyneessä tekstissään “A discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics” (3) Corner ehdottaa hermeneutiikkaa teknotieteellisen lähestymistavan vaihtoehdoksi. Hermeneutiikka, eli filosofinen suuntaus, jossa tutkitaan ja pyritään ymmärtämään ihmisen tekojen ja käytäntöjen merkityksiä (4), olisi nykyiset suunnittelukonventiot hylkäävä, ”sovitteleva” ja ihmislähtöinen lähestymistapa. Se perustuisi kolmen ”tyrannin” eli positivismin (objektiivinen, faktoihin perustuva todentaminen, luonnontieteellinen lähestymistapa (5)), paradigmojen (vallitsevan maailmankuvan) ja avant-garden (edelläkävijyys, rajojen rikkominen taiteessa) sijasta kulttuuriseen reflektoimiseen ja maiseman uudelleentulkintaan. Teoksen editoineen Alison Bick Hirshin mukaan Cornerin ajama hermeneuttinen lähestymistapa maisema-arkkitehtuuriin ammentaisi merkityksensä alueen historiasta ja tulkitsisi ne nykyhetken tarpeisiin (2). Corner jatkaa pohdintaansa 1997 ilmestyneessä “Recovering Landscape as a Critical Cultural Practice”, jonka teesit tarjoavat jo selvästi esimakua tulevalle High Line-hankkeelle. Tekstin mukaan tarkoituksena ei ole vain kaivaa esiin maiseman historiaa, vaan osallistaa maisema (engl. “Agency of Landscape”) haastamaan aktiivisesti kulttuurisia normeja ja konventioita (2).

Vuonna 1997 ilmestyneessä tekstissään ”Ecology and Landscape as Agents of Creativity”, Corner näkee puhtaan ekologisen ja ”teknotieteellisen” lähestymistavan maisema-arkkitehtuuria köyhdyttävänä, sillä se hylkää maisema-arkkitehtuurin alkulähteiden viisauden ja kulttuurisen merkityksen. Käsitys siitä, että subjektiivisuus, runollisuus ja taide kuuluvat yksityisiin gallerioihin ja että vastaukset ekologiseen kriisiin löytyvät instrumentaalisesta, luonnontieteellisestä lähestymistavasta, ei tavoita Cornerin mukaan maisema-arkkitehtuurin todellista potentiaalia. Sama pätee Cornerin mukaan täysin ilman ekologisia tavoitteita suunniteltuihin ympäristöihin, jotka ovat usein taantumuksellisia ja pinnallisia, vailla merkityksellisyyttä. Vastakkainasettelun sijasta tulisikin pyrkiä elävään, ekologiaa ja mielikuvitusta yhdistävään (engl. eco-imaginative) maisema-arkkitehtuuriin, joka monipuolistaisi ja vapauttaisi sekä kulttuurista että biologista elämää.

Cornerin filosofisia termejä pursuilevat kannanotot ovat tarttuneet rohkealla otteella haastaviin kysymyksiin ja muuttaneet käsityksiämme maisemasta ja maisema-arkkitehtuurin mahdollisuuksista vaikuttaa elämäämme. Vaikkei teksteistä voi aina vetää suoraa linjaa fyysisissä suunnittelukohteissa tehtyihin ratkaisuihin niiden teoreettisuuden ja filosofisuuden vuoksi, Corner on osoittanut kykynsä haastaa myös omat käsityksensä maisemasta suunnittelukohteidensa kautta.

Viitteet:

1 http://ladprofile.weebly.com/james-corner-1961.html [Viitattu: 17.12.2019]

2 Corner, J. 2014. Landscape Imagination: Collected Essays of James Corner 1990-2010. Bick Hirsh, A. (ed). Princeton Architectural Press 2014. E-book.

3 Corner, J. 1991. A discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics. Landscape Journal – Design Planning and Management of the Land. Vol 10:2, 1991.

4 https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:hermeneutiikka [Viitattu: 17.12.2019]

5 https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:positivismi [Viitattu: 17.12.2019]

Maisema-arkkitehtipäivien avaus: Millaisen esteettisen jäljen haluan jättää jälkeeni?

Aikakautta, jota nyt elämme, kutsutaan antroposeeniksi eli ihmisen aikakaudeksi. Maisema-arkkitehtien kansainvälisessä kattojärjestö IFLA julisti syyskuussa ilmastokriisin johtuen merkittävästä vaikutuksestamme ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden tilaan. Myös me maisema-arkkitehdit olemme joutuneet astumaan ulos ”vihreästä kuplastamme”, koska tiiviisti luontoon linkittynyt alamme ei voi enää välttyä ilmastokriisin luomien haasteiden ratkomiselta. Itse olen taustaltani metsäekologi ja toiminut urani aikana sekä ympäristöalan konsulttina että maisema-arkkitehtinä. Kenties juuri monialaisuuteni vuoksi sainkin kutsun tänne maisema-arkkitehtipäiville pohtimaan seuraavaa kysymystä: ”Millaisen esteettisen jäljen haluaisin jättää ympäristööni maisema-arkkitehtinä?”

Kysymys osoittautui erityisen haastavaksi ja vaati melko syväluotaavan matkan henkilökohtaisiin arvoihini ja maailmankatsomukseeni. Havaitsin, että sisälläni vallitsee ratkaisematon ristiriita, joissa köyttä vetää yhdellä laidalla – hieman paatoksellinen – tarpeeni pelastaa maailma ihmisiltä ja toisella laidalla haluni luoda kauniimpaa ja terveellisempää elinympäristöä ihmisille. Ristiriita on omani, mutta uskon, että moni muukin kamppailee samansukuisten haasteiden kanssa. Olemme oppineet, että maisema-arkkitehtuurin tärkein tavoite on esteettisen, viihtyisän ja toimivan asuinympäristön luominen. Nyt löydämmekin itsemme yhä useammin vastaamassa kysymyksiin siitä, miten varautua ilmastonmuutoksen tuomiin hulevesitulviin, rakentaa elinympäristöä harvinaistuvalle eliölajille tai tulkita ennusteita merenpinnan noususta rannikolla. Kriisitilassa maisema-arkkitehtuurin huomio tulisi entistä enemmän kiinnittää selviämisen kannalta välttämättömimpään eli asuinkelpoisen ympäristön, puhtaan veden, ilman ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen – ihmisille ja muille lajeille.

On tavoitteena sitten miellyttävän asuinympäristön luominen tai kriisistä selviäminen, runollisemmat tavoitteet tuntuvat nykymaisema-arkkitehtuurista usein unohtuvan. On kriteereitä, mitoituksia, laatujärjestelmiä ja analyyseja. Lopputuloksena on asuinkelpoinen ympäristö. Jääkö tässä yhtälössä tilaa estetiikalle, vai jääkö se vaatimuslistan ja halpuutuskierroksen jalkoihin?

Esteettiset mieltymyksemme ovat alati muutoksessa. Itselleni estetiikkaa edustaa maisema-arkkitehtuurissa ennen kaikkea funktionaalisuus ja ekologisuus. Funktionaalinen estetiikka pohjautuu ajatukseen, että esteettisyyden kokemus kasvaa sen toiminnallisuuden myötä. Mielestäni kauneussyistä tehtävät ratkaisut eivät ole yhtä esteettisiä kuin sellaiset, jotka ovat myös toimivia. Toisaalta esteettistä arvoa vähentää myös tieto toteutustavan, materiaalivalinnan tai muun ominaisuuden epäekologisuudesta ja kestämättömyydestä. Tieto lisää siis tässäkin tuskaa. Kaunis voi olla todella kaunista vain, jos sitä ei ole saavutettu toimivuuden ja ekologisuuden kustannuksella. Kriisinaikainen estetiikka ei enää selviä kriittisestä tarkastelusta ilman luonnon monimuotoisuuden ja ilmaston huomioon ottamista.

Millaisen esteettisen jäljen haluaisin siis itse jättää jälkeeni maisema-arkkitehtinä? Haluaisin kehittää ratkaisuja, jotka eivät ole joko esteettisiä tai kestäviä, vaan sekä-että. Haluaisin toisaalta lisätä toleranssiamme ”rumaa” tai epäsiistiä kohtaan tiedon avulla. Haluaisin varata kaupungin sisään jääville vihreille keitaille tilaa myös niille lajeille, joiden reviireille kaupunkimme vähä vähältä työntyvät. Haluaisin huolehtia siitä, että metsät, rannat, puistot ja pihat olisivat jatkossakin paikkoja, jotka huolehtivat terveydestämme, palauttavat kaupungin hektisyydestä ja ylläpitävät suhdettamme luontoon. Toivon voivani esittää jatkossakin ratkaisuehdotuksia ekologisiin ongelmiin, jotta olisimme jatkossa hieman varautuneempia niihin. Tiivistettynä: Haluaisin edistää ekologisesti kestävämmän estetiikan kehittymistä alallamme.

Antroposeenilla on niin kolkko kaiku, koska se korostaa ihmisen suurta negatiivista vaikutusta maapalloon. Haluan kuitenkin kääntää ajatukset kriisin edellyttämään toimintaan, ja samalla maisema-arkkitehtipäiviemme teemaan, ekologiseen jälleenrakentamiseen. Kiinankielinen vastine sanalle ”kriisi” koostuu kahdesta osasta: vaarasta ja mahdollisuudesta. Käsissämme on ennenäkemättömän suuri mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisen esteettisen ja ekologisen jalanjäljen jätämme jälkeemme. Suuren vastuun kanssa tulee myös suuri valta. Uskalletaan käyttää sitä valtaa.

Luonnosta

Vaikka pitäisi itseään yleisesti ottaen harkitsevana ihmisenä, tällä totuudenjälkeisellä kiihkoilijoiden aikakaudella voi helposti itsekin sortua äkkipikaisiin väärintulkintoihin. Jo pelkkä otsikko: ”Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa” (Yle 21.10.2019 (1)) herätti luontoihmisen sisälläni vastarintaan. Ehrnrooth kirjoittaa provosoivasti: ”Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut.” Ajatus, että vain ihmisen luoma olisi arvokasta, on irstas – täysin luonnonvastainen. Se kuvastaa äärimmäisen ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa Homo sapiens on irrallinen muusta luonnosta – yksiselitteisesti sen yläpuolella.

Tarkemmalla tulkinnalla on kuitenkin mahdollista ymmärtää Ehrnroothin todellinen kritiikin kohde, kuten sen nyt ymmärrän: luonnon pyhittäminen ilman sen arvon määrittelemistä. Eihän arvokasta, sanan taloustieteellisessä merkityksessä, ole muu kuin arvokkaaksi päätetty. Leimattu ja numeroitu pala paperia on arvokkaampi kuin toinen, koska olemme keskenämme päättäneet niin. Onko kaikki arvokas siis vain päämme sisällä?

Suomalaiselle luonnon arvo on perinteisesti hahmottunut siitä saadun puuraaka-aineen kautta, eli hyvin konkreettisella tavalla. Sen sijaan maailman saastuneimmassa kaupungissa asuvalle intialaiselle puhdas ilma voi hyvinkin näyttäytyä rahanarvoisena. Niin arvokkaana, että sen menettäminen on terveydellinen hätätila, joka sulkee koulut, pysäyttää rakennustyömaat ja aiheuttaa valtaisat kustannukset terveydenhuollolle, kuten Delhissä marraskuun alussa (HS 1.11.2019 (2)). Jos vain arvokkaaksi päätetty on säilyttämisen arvoista, miten muille kuin suoraan hyödynnettävissä oleville luonnonvaroille sitten annetaan taloudellinen arvo? Ekosysteemipalvelut – kritiikistään huolimatta – ovat toistaiseksi paras keino luonnon arvon määrittelemiseen. Luonto on ekosysteemipalvelulähestymistavan mukaan vaalimisen arvoista silloin, kun se tarjoaa jotain hyötyä ihmiselle. ”Entä luonnon itseisarvo?”, kysyy sisäinen luonnonrakastajani.

Jotta voisimme keskustella luonnon arvosta ja itseisarvosta, tulee ensin tietää, mistä luonnosta oikein puhumme. Olemme usein niin tottuneita puhumaan luonnosta ja sen suojelusta, että olemme jossain määrin luontomme sokaisemia. Mitä luonto todella tarkoittaa? Mitä oikein suojelemme? Aarnimetsät ja kansallismaisemat ovat kuriositeetti, onhan 88 % metsämaastamme talouskäytössä (v. 2016, 3)). Ovatko siis nämä monien sukupolvien ajan intensiivisesti hyödynnetyt talousmetsämme luontoa? Entä hengitysilma, liikenneväylän nurmikaistale, mikrobikasvusto vedenpuhdistuslaitoksella? Ekosysteemipalvelut, toisin sanottuna ”luonnosta saatavat aineettomat ja aineelliset hyödyt” (4) kattavat myös nämä luonnon ilmentymät.

Ehrnrooth jatkaa: ”Vastaavasti myös kuva luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa, jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja.” Olisiko siis kuitenkin niin, ettei vapauden ja vastuun puolestapuhujana tunnettu Ehrnrooth peräänkuulutakaan luonnon arvon mitätöintiä? Päinvastoin, ihmisen, luontoa eniten käyttävän eläinlajin (jonka tieteellinen nimikin on artikkelissa kirjoitettu pienellä alkukirjaimella) tulisi ottaa suurempi vastuu luonnosta – miten ikinä sen ja sen arvon määritteleekään.

Lähteet:

1 https://yle.fi/uutiset/3-11019130 [viitattu 12.11.2019]

2 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006293486.html [viitattu 12.11.2019]

3 https://www.luke.fi/uutinen/metsapinta-alasta-suojeltu-12-prosenttia/ [viitattu 12.11.2019]

4 https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/vaikutukset/-/artikkeli/a2e371f2-3997-4e51-ac9c-93425ab90590/ekosysteemipalvelut.html [viitattu 12.11.2019]

Maisema-arkkitehtuurin nykytilan ja kehityksen arviointi opiskelijakilpailun valossa

Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella, Väreen näyttelytilassa LQ oli 7.-25.10. esillä näyttely AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the “International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018”. Näyttelyssä esiteltiin kansainväliseen maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmien väliseen kilpailuun osallistuneita finalisteja (9 koulutusohjelmaa) ja semifinalisteja (7 koulutusohjelmaa). Aalto-yliopisto kuului finalistien joukkoon. Kultakin esitellyltä koulutusohjelmalta oli mukana viisi projektia, mikä mahdollistaa ohjelmien sisäisten trendien tutkimisen koulutusohjelmien välisen vertailun sekä näyttelyn tarjoaman kokonaiskuvan ohella.

Mihin suuntaan maisema-arkkitehtuurin ala on näyttelyn perusteella kehittymässä? Kysymykseen vastatakseen on toki oltava jonkinlainen käsitys maisema-arkkitehtuurin nykytilasta. Käsitykseni aiheesta perustuu median, alan seminaarien sekä Aalto-yliopiston koulutusohjelman välittämään mielikuvaan eikä siis ole missään mielessä ole kattava. Yleisenä havaintona voidaan kuitenkin näyttelystä todeta, että maisema-arkkitehtuurin ala on siirtymässä yhtäältä tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostavampaan (analyyttiseen) ja toisaalta entistä monipuolisemmin 3d-työkaluja ja/tai ohjelmointia hyödyntävään (tietomallipohjaiseen) suuntaan.

Ensin esitettyä, analyyttista suuntaa edustavat projektit yhdistävät sosiaalisia (esim.  väestörakenteen kehityksen, köyhyyden ja pakolaisuuden) teemoja, ekologiaa (vesistönsuojelua, kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ekosysteemipalveluja) sekä terveydenhuollon ja liikenteenohjauksen kysymyksiä maisema-arkkitehtuurin ratkaisuihin. Aalto-yliopisto vaikuttaa näyttelyyn päätyneen otoksen perusteella kuuluvan tähän kategoriaan. McHargilaisen ”layer cake” -lähestymisen kaikuja on havaittavissa projektien tavassa hyödyntää runsain määrin eri teemoja yhdisteleviä analyysikarttoja, kaavioita ja leikkauksia. Muita esimerkkejä analyyttisesti painottuneista koulutusohjelmista tarjoilivat esimerkiksi Beijing Forestry University sekä -odotetusti – Ian McHargin perustama University of Pennsylvanian maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma. Projektien tiedostavuus ja analyysien runsas määrä todennäköisesti lisäävät analyyttisten projektien yhteiskunnallista vaikuttavuutta tarttuessaan ajankohtaisiin haasteisiin ja rikkoessaan usein kovin tiukasti määriteltyjen asiantuntija-alojen rajoja. Ulkoasultaan nämä projektit ovat kuitenkin usein niin sanotusti ”täynnä tavaraa”, jolloin asiapitoisuus saattaa tapahtua visuaalisen vetoavuuden ja taiteellisuuden kustannuksella. Toisaalta osa näistäkin projekteista, kuten University of Toronton “Waters in Peril – Collective Measures for a Dying Lake Winnipeg” (Jaysen Ariola 2017-2018) olivat myös visuaalisesti herkkiä ja vaikuttavia.

Toiseksi esitettyyn, tietomallipohjaiseen suuntaukseen kuuluvia töitä ei ollut vaikeaa tunnistaa, sillä ohjelmoinnin jäljet ovat näissä töissä usein tunnistettavissa – kenties tarkoituksellisestikin. Uutta suunnittelutapaa halutaan mahdollisesti korostaa esittämällä muita projekteja herkemmin mallinnukseen perustuvan prosessin välivaiheita ja inspiraation lähteitä. Havainnekuvamaailma on mallinnuksen ansiosta useammin utopistista kuin realismiin pyrkivää, mikä voi vähentää suunnitelman vaikuttavuutta suuren yleisön ja toteutumiskelpoisuutta arvostavien tahojen silmissä. Esimerkkinä tietomallipohjaisesta suunnittelutyöstä on University of Ferraran ”Neutral Buffer Model: Algorithms-aided Design for the Buffer Areas Around the Lagoon of Scardovari, in the Po Delta Unesco Biosphere Reserve, Italy” (Giuseppe Dotto, 2018). Samasta koulutusohjelmasta oli edustettuna useampi samankaltainen projekti, heijastaen mahdollisesti koulutusohjelman painotusta.

Maisema-arkkitehtuurin tilan ja kehityksen arviointi kahden vuoden aikana tehtyjen oppilastöiden perusteella saattaa olla harhaanjohtavaa sekä otoksen rajallisuuden että koulutuksen ja ”tosielämän” erillisyyden vuoksi. Edellä esitetystä karkeasta kategorisoinnista huolimatta koulutusohjelmien sisällä on tosiasiassa havaittavissa yhtä suuria eroja kuin koulutusohjelmien välillä. Samassa koulutusohjelmassa oli ehkä edustettuna saman tekijän, kurssin tai opettajan useampi projekti, jolloin koulutusohjelmasta tulee todellisuutta homogeenisempi kuva. Koulutusohjelmissa on myös vuodesta toiseen erilaisia painotuksia, mistä johtuen seuraava kilpailuotos antaisi todennäköisesti aivan erilaisen kuvan maisema-arkkitehtuurin koulutuksen tilanteesta ja kehityksestä. Toisaalta maisema-arkkitehtuurin alalla opetus pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan ajan hermolla, mikä ilmenee ainakin Aalto-yliopistossa suunnittelua ja tutkimusta harjoittavien henkilöiden osallistumisena opetukseen. Tämä käytäntö poikkeaa monista tutkimuspainotteisista aloista. Näin ollen opiskelijoiden kurssitöitä ja opinnäytetöitä esittelevä näyttely voisikin olla yhteneväinen alan todellisen kehityksen kanssa.

Entä miten Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma vertautuu kansainvälisiin erimerkkeihin? Onko koulutusohjelmassamme kehitettävää? Aalto-yliopiston tarjoama koulutus näyttäisi olevan melko hyvin linjassa kansainvälisten esimerkkien kanssa – niin hyvässä kuin pahassa. Sekä tietomallipohjaiseen että analyyttiseen suunnitteluun on viime vuosina satsattu uusien ohjelmistojen, kurssien ja professorikiinnitysten kautta. Samalla erot koulutusohjelman tarjoamien maisema-arkkitehtuurin suuntauksien välillä näyttävät säilyneen yhtä suurina kuin aikaisemmin, mutta täysin eri syistä. Erot suuntausten välillä ovat vaihtuneet suunnittelun tarkkuustasojen (rakentaminen vs. maisemataso) välisistä eroista metodologisiin: analyyttisen (tieteellisen), taiteellisen ja ohjelmointiin perustuvan lähestymistavan välisiin eroavaisuuksiin. Erojen kurominen pienemmiksi voisi hyödyttää koulutusohjelmaa kokonaisvaltaisemman suunnitteluotteen takaamiseksi. Kuten näyttelyn edustamat oppilastyöt osoittivat, yhden lähestymistavan ei välttämättä tarvitse sulkea ulkopuolelleen muita.

Bloedel – tulkittu maisema

Bloedelin reservaatti on Bainbridgen saarella Washingtonissa sijaitseva Bloedel-suvun vapaa-ajanviettopaikka, joka on nykyään vierailijoille avoin, julkinen metsäpuisto. Metsätalouskäytöstä vapautunut 150 aarin suuruinen alue kätkee sisäänsä kokoelman maisema-arkkitehti Richarg Haagilta tilattuja, japanilaisesta puutarhataiteesta inspiroituneita tiloja. Verkkosivuilla puistoa kuvaillaan sanoin ”Like No Other Place in the World” (1), korostaen puiston ainutlaatuisuutta. Onko Bloedel siis vain kokoelma amerikkalaisten linssien läpi tulkittuja näköispuutarhoja entisessä talousmetsässä vai todella ainutlaatuinen kohde? Ristiriitaisia tulkintoja synnyttävää maisema-arkkitehtuurikohdetta tutkitaan alan kriitikkojen Patric M. Condinin, Anne Whiston Spirnin sekä Elizabeth K. Meyerin tekstien kautta.

Bloedelissa vieraillut Patric M. Condon kuljettaa lukijan tekstinsä ”Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel” (2) avulla läpi kolmen metsän läpi kulkevan polun yhdistämän tilan. Kierros lähtee ”tasopuutarhasta” (engl. the garden of planes), joka on Haagin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen muokattu koostumaan zen buddhalaisten temppelien kivipuutarhoja imitoivaksi tilaksi. Temppelipuutarhoista poiketen tilaa ei kuitenkaan ole rajattu muureilla. Condonin mukaan muuri on yhtä tärkeä kuin sen sisäpuolella olevat kivet tarjotessaan niille raamit ja rinnastuskohdan ihmisen ja luonnon välillä. Haagin alkuperäisessä suunnitelmassa oli kulmikkaista tasoista muodostuvia ja pyöreitä kumpuja sekä teehuone, jotka yhdessä rajasivat kokonaisuudessaan tilan. Näin ollen Condonin mukaan Haagin alkuperäinen suunnitelma sisälsi sekä rajat että vastakohtaisuuden. Alkuperäinen tasopuutarha koettiin kuitenkin liian ”vaikeaksi” (3), joten sen tilalle muodostettiin länsimainen tulkinta tutummilla elementeillä. Se ei kuitenkaan väärintulkittuna näköispuutarhana enää kuvasta sitä filosofiaa, josta se alun alkaen inspiroitui.

Valoisasta tasopuutarhasta kulkija ajautuu metsäisen polun kautta kirkkaudesta hämärään, kuten Condon siirtymää sammalpuutarhaan kuvaili. Haagin tarkoitus oli sammalpuutarhalla puhutella ihmisen primitiivistä puolta, johon kostean sammalen ja lahoavan puun tuoksu alitajuisesti vetoaa (2). Kuten romanttisen puutarhan synkeillä siirtymillä ja grotoilla tavoiteltiin voimakkaita tunteita, jopa pelkoa, sammalpuutarhassa luonto tulee aivan iholle. Elämys voi ihmisestä riippuen olla miellyttävä tai epämiellyttävä, ehkä molempia samanaikaisesti. Joka tapauksessa se on varmasti intensiivinen ja aisteja herättelevä. Kokemukseen vaikuttavat oletettavasti myös muut ihmiset, mikä selittänee puistolle määritetyn ”etiketin” sekä rajatun vierailijamäärän (1). Haag itsekin suositteli astumaan sammalmetsään joko yksin tai rakastettunsa seurassa (2).

Sammalpuutarhan jälkeen polku vie “peilipuutarhaan”, jonka suomenkielinen käännös ei valitettavasti tarjoa englantilaisen vastineensa (engl. reflection garden) kaksoismerkitystä heijastusten ja mietiskelyn paikkana. Condon kuvailee symmetristä, matalin pensasaidoin rajattua ja pitkän suorakulmaisen vesialtaan synnyttämää tilaa ”peiliksi, joka ratkaisee vastakohdat”. Puusto on rajattu tilan ulkopuolelle, mutta sen heijastuma vedessä saa katsojan näkemään sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Ihminen on kulkenut metsässä koko vierialunsa ajan, mutta jostain syystä hän huomaa vasta nyt puut tai taivaan, kun ne heijastuvat vedestä. Haag itse kuvaili peilipuutarhaa Spirnin mukaan ”zen-tilaksi”, tyhjyyden säiliöksi, joka vapauttaa tilaa mietiskelylle. Condonin mukaan ihminen on aina pyrkinyt perustamaan kotinsa avoimille alueille, joissa metsästä hiipivät pedo ovat selkeämmin nähtävissä. Kenties turvallinen etäisyys metsään rauhoittava mieltä myös peilipuutarhassa, tarjoten mahdollisuuden pelkälle olemiselle.

Condon jättää kenties tarkoituksellisesti analyysinsa ulkopuolelle Bloedelin tilasarjaan vaikeammin liitettävän lintujen rauhoitusalueen (engl. bird sanctuary). Lintujen rauhoitusalueeseen tarttuu sen sijaan tekstissään ”Polemical landscapes” (3) Anne Whiston Spirn, joka näkee Bloedelin reservaatin ennen kaikkea ihmisen ympäristöön jättämien jälkien kautta. Spirn kuvailee soistuvaa lintujen alla väreilevää lampea, jonka puita kasvavat saarekkeet saavat sen näyttämään kokoaan suuremmalta. Ihmisen jälki maisemassa näkyy, mutta jälki on tehty taitavasti ja yllättävästi: ”artful wilderness to perplex the scene”. Spirn tunnistaa myös sammalpuutarhasta ihmisen vaikutuksen, korostaen alueella nähtävissä olevaa historiaa metsätalouskäytössä. Sammalen alta pilkottavat kannot ovat Spirnin mukaan sekä muistutus kuolevaisuudestamme (lat. memento mori), että muistomerkki menetetylle metsälle. Häiriömaisemat, joihin lukeutuu niin ikään Haagin suunnittelema Gasworks Park Seattlessa, kuvastavat ihmisen historiaa luonnonvarojen käyttäjänä.

Siinä, missä muita taiteenmuotoja tulkitaan vapautuneesti hyvin erilaisten tahojen toimesta, maisema-arkkitehtuuri on ollut poikkeuksellisen vapaata tulkinnasta. Bloedelin reservaatti muodostaakin harvinaisen esimerkin kohteesta, joka on kirvoittanut hyvinkin erilaisia tulkintoja alan kriitikoiden parissa. Condonin mukaan Haagin Bloedeliin muodostama tilasarja on yhdysvaltalaisen puutarhataiteen kunnianhimoisin yritys synnyttää vierailijassa japanilaisen buddhalaisuuden ”satori” eli karkeasti suomennettuna valaistuminen. Spirn korostaa Bloedelin ympäristöhistoriallista ja -kasvatuksellista merkitystä, esittäen tulkintoja ihmisen toiminnasta ja sijoittumisesta luonnossa. Yhtäläisyyksiä on löydetty myös musiikkiin liittyen Haagin tapaan johdatella kulkijan kokemusta Bloedelissa.

Bloedelissa yhdistyy hyvin erilaisia tiloja, joiden ainoa näennäinen yhdistävä tekijä on ympäröivä metsä ja sen läpi kulkeva polku. Tarkemmalla tarkastelulla tilasarja on kuitenkin järjestetty varsin harkitusti, kuin osana matemaattisen säännönmukaista sävellystä, kuten Elizabeth K. Meyer kuvailee tekstissään ”Seized by Sublime Sentiments” (4). Polku ohjaa kulkijan rakennetusta luontoon ja takaisiin rakennettuun, valosta varjoon ja uudelleen valon kautta varjoon. Rakennettu luo oikeanlaisen mielentilan, saaden vierailijan näkemään luonnon ja mahdollisesti arvostamaan sitä uudella tavalla. Toisaalta vasta luonnon aistientäyteisestä hämäryydestä vapauduttuaan mieli saa tilaa, rauhoittuu ja kirkastuu. Siinä, missä rakennettu on tarkoituksellisen tarkkarajaista ja historiastaan irtautunutta, luonto näyttää (tarkoituksellisesti tai ei) menneisyytensä jättämät arvet.

Bloedel on täynnä vastakohtia, mutta vastakohdat sitoo yhteen filosofia ja menneisyys. Ympäröivä metsä toimii samalla sekä näyttämönä että ”paletin puhdistajana” – jonkinlaisena kaleidoskooppina, jonka kautta ihminen näkee itsensä. Tärkeää ei ole se, mitä on, vaan se, miten sen tulkitsee mielessään. Ja jos jotain, Bloedel tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia tulkintoihin.

Lähteet:

1 https://bloedelreserve.org/visit/ (2.11.2019)

2 Condon, P.M. Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

3 Whiston Spirn, A. 1998. Polemical Landscapes. Teoksessa: The Language of Landscape, 1998.

4 Meyer, E.K. 1998. Seized by Sublime Sentiments. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

Tuleeko maiseman tarjota merkitystä?

Tunnettu ja tuottelias arkkitehtuurikriitikko ja maisemadialogin herättelijä, professori Marc Treib esittää tekstissään “Must Gardens Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture” (Landscape Journal: Design, planning, and management of the land, 1995: 14: 1) kysymyksen, täytyykö puutarhan tarjota merkitystä tai olla merkittävä. Olennainen kysymys, mitä “merkitys” tai ”merkittävyys” puutarhan tai maiseman kontekstissa tarkoittaa, jää kuitenkin yhä avoimeksi.

Treib aloittaa artikkelin päätöksellä jättää edeltäjiensä lailla määrittelemättä, mitä “merkitys” maiseman yhteydessä tarkoittaa. Merkityksestä on Treibin mukaan mahdollista keskustella ilman, että avaa kaikkia maisemaan liitettäviä eettisiä, arvopohjaisia, historiallisia ja vastaavia merkityksiä. Sen sijaan Treib kuvailee puutarhataiteen ja maisema-arkkitehtuurin historiassa esiintyneitä ilmiöitä ja niiden kontekstissa maisemaan ja puutarhaan kohdistuneita yleisiä tavoitteita. Näiden tavoitteiden voi katsoa tarjonneen kullakin aikakaudella merkitystä. Esimerkkeinä ilmiöistä toimivat uusarkaainen (Neoarchaic), paikan henkeen (Genius Loci) tai ajan henkeen (Zeitgeist) perustuva, vernakulaarinen (paikallisuudesta ammentava) sekä didaktinen (opetuksellinen) maisemasuunnittelu.

Puutarhan tulisi Treibin mukaan pyrkiä tarjoamaan kokijalleen aistielämyksistä kumpuavaa mielihyvää. Merkityshakuisen suunnitteluperinteen myötä puutarhasta saatava esteettinen nautinto on Treibin mukaan kärsinyt eräänlaisen inflaation. Esimerkiksi McHargin 1960-luvulla ajaman luontopohjaisen suunnittelun ja siitä myöhemmin äärevöityneen ”ekofundamentalismiksi” ristityn ekologisen ehdottomuuden mukaan ei tarvittu juuri muuta kuin olemassa olevan maisemanhoitoa. Analyysien koettiin tarjoavan riittävän pohjan myös muodonantamiselle ikään kuin optimaalinen ratkaisu ja estetiikka jollain tapaa suoraan seuraisi luonnonolosuhteiden ja muiden reunaehtojen ymmäryksestä.

Ajan saatossa osa suunnittelijoista on toki pyrkinyt irtautumaan vallitsevasta suunnittelukäytännöstä. Tunnetuimpana esimerkkinä tällaisesta kriittisestä, ajan henkeen perustuvasta suunnitelmasta Treib mainitsee 1988 valmistuneen Parc de la Villetten Pariisissa. Bernard Tschumin suunnittelema puisto kritisoi ylianalyyttista suunnittelua ja täytti tilan – muuten vain – postsrukturalistisella punaisten rakenteiden (engl. folly) sarjalla. Treibin mukaan Tschumin suunnitelmakonsepti on kuitenkin huomattavasti stimuloivampi kuin puiston tilallinen kokemus, joka ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena ilman selityksiä. Siispä yhden ”keinotekoisen” suunnittelulähtökohdan hylätessään Tschumi onnistuikin kehittämään vain uuden tavan muodostaa epäviihtyisää tilaa. Missä on puutarhan tuoma mielihyvä, Treib ihmettelee ja johdattelee lukijaa kohti johtopäätöstään.

Palataksemme nykyhetkeen, maisema-arkkitehtuurissa on valloillaan monia teesejä kuten kestävyys, eri-ikäisten käyttäjien tarpeiden huomiointi, muuntojoustavuus, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, oppimisympäristöt (vrt. didaktisuus) ja luontopohjaiset ratkaisut. Monet näistä ammentavat yhä menneistä suunnittelukäytännöistä. Nykyaikaiset luontopohjaiset ratkaisut (engl. nature-based solutions) kumpuavat kuitenkin täysin eri katsantokannasta kuin McHargin ajama ekologisuus. Luonnosta inspiroitunut suunnittelu hyödyntää luonnon prosesseja eli ekosysteemipalveluita haastaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten hulevesitulviin, varautumisessa. Ihmisen tarve on siis keskiössä – ei itse luonto. Se, mitä ihminen tarvitsee voi kuitenkin tunnetusti olla kaukana siitä, mitä hän haluaa. Samaten luontopohjaisiin ratkaisuihin pohjautuvaa puistoa tai pihaa suunnitellessa ei välttämättä tuoteta puiston kokijalle minkäänlaista esteettistä mielihyvää. Merkitystä tällaiset puistot voivat kuitenkin tuottaa, mikäli merkitys ymmärretään tarpeen kautta.

Mitä ihminen sitten haluaisi maisemalta ja voiko halu johtaa myös merkityksellisyyteen? Treib arvioi mielihyvän tarjoamisen tuottavan todennäköisemmin onnistuneen lopputuloksen – ja sivutuotteena jopa merkitystä – kuin merkityksen tai merkityksellisyyden tavoittelu suunnittelussa. Näin ollen puhtaan esteettiset ja aisteja hivelevät ratkaisut voisivatkin siis olla perusteltuja, vaikka niissä olisikin puutteita muiden nykyään tärkeiksi koettujen suunnitteluperiaatteiden, kuten kestävyyden, suhteen. Mutta riittääkö pelkkä mielihyvä tuottamaan merkityksellisiä tiloja vai jääkö aisteihin perustuva kokemus jotenkin vajaaksi?

Tästä päästäänkin perimmäiseen kysymykseen, mitä merkityksellisellä edes tarkoitetaan nykymaisema-arkkitehtuurin kontekstissa? Onko kyse jostain suuremmasta kokemuksesta (engl. sublime) tai meditatiivisesta tilasta, joka nostaa ihmisen arjen hälinän yläpuolelle, saaden hetkeksi unohtamaan sen sähköpostin, johon piti vastata? Vai onko merkitys jotain henkilökohtaista, jota ei voi eikä kannata pyrkiä määrittelemään? Treibin käsitys tuntuu olevan, ettei suunnittelija juuri voi vaikuttaa merkityksen syntymiseen. Tämä jättää melko paljon kokijan harteille.

Treibin vuonna 1995 esittämien ajatusten jälkeen on tapahtunut muutos, jota ei voi jättää huomioimatta. Maisema-arkkitehtuuri ei ole enää irrallinen ala, jossa voidaan näperrellä pieniä sieviä aistipuutarhoja, vaan alamme osallistuu jatkuvasti jaetun todellisuuden ja tulevaisuuden määrittelyyn. Vaikka yksilökeskeisyys ja hedonismi yhä hallitsevat, ihmiset ovat keskimäärin aikaisempaa tiedostavampia elämäntapojensa vaikutuksista maapallon tilaan. Lähiympäristöltä vaaditaan samanaikaisesti yhä enemmän. Niiden tulee olla palauttavia, esteettömiä, monikäyttöisiä, kestävästi rakennettuja ja tarjota elinympäristöjä pörriäisille muttei reaktioita allergikoille. Jääkö tilaa edellä kuvatun kaltaiselle, arjen yläpuolelle kohoavalle ja kohottavalle merkityksellisyydelle? Toisaalta, voiko kokemusta merkityksellisyydestä syntyä tilassa, joka on syntynyt vaikkapa räikeän kestämättömän luonnonvarojen käytön kautta? Kenties yksi maisema-arkkitehtuurin uusista haasteista antroposeenin aikakaudella onkin tuottaa ympäristöjä, jotka luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Siihen, että on vielä varaa pysähtyä ihmettelemään ja haistelemaan kukkia.

Constant: The Barcelona Pavilion as Landscape Garden

Kirjoituksessaan “The Barcelona Pavilion as a Landscape Garden: Modernity and the Picturesque” (AA Files, 1990: 20) Caroline Constant vertaa Mies van der Rohen vuoden 1929 Barcelonan maailmannäyttelyyn suunnittelemaa Barcelona-paviljonkia maisemapuutarhaan. Kirjoitus on yksi tunnetuimmista maisema-arkkitehtuurin kritiikeistä, vaikkei sen kohde tosiasiassa ole edes maisema-arkkitehtuuria. Sen sijaan Barcelonan paviljonki on yksi modernin arkkitehtuurin kulmakivistä, jonka arvosta kertoo päätös rakentaa se uudelleen samalle paikalle 1980-luvulla, kuten myös sen kirvoittamat toistuvat uudelleentulkinnat.

Constantin rinnastus – rakennus maisemapuutarhana – on lähtökohtaisesti epäintuitiivinen. Kohdetta entuudestaan tuntematon henkilö voisi äkkiseltään kuvitella rakennuksen olevan materiaaleiltaan jotenkin erityisen luonnonmukainen tai ainakin muotokieleltään orgaaninen. Tällainen tulkinta kuitenkin kuvastaisi romanttista näkemystä, jolla on tapana jäljitellä luontoa suorin metaforin. Modernistisen teoksen minimalistisuus ja vähäeleisyys jättää tilaa tulkitsijan vapaammalle assisiaatiolle. Niinpä paviljongin huomattavimpia fyysisiä ominaisuuksia ovat suorakulmainen säiliömäisyys, tilaa halkovat massiiviset kiviseinämät sekä laajoja pintoja muodostavat teräskarmiset ikkunat, jotka vuoroin avaavat ja sulkevat näkymiä. Intensiivisyyttä lisäävät tilaan tuodut harvalukuiset objektit, kuten pitkän näkymälinjan päässä häämöttävä Kolben patsas sekä erikoislaatuinen värikäs marmori. Rakennuksen näkeminen maisema-arkkitehtuurina vaatii kuitenkin hieman enemmän eläytymistä, mihin oivan mahdollisuuden tarjoaa Constantin vuolas kuvailu sekä asiantuntevat rinnastukset.

Constant esittää heti kirjoituksen alussa teoksen arvioinnin ja tulkintojen pohjana olevat kriteerit ja perustelee niitä kritiikin edetessä. Kuvailun lomassa tehtyjä tulkintoja peilataan niin van der Rohen omiin kuvauksiin työstään kuin englantilaisen maisemapuutarhan suunnitteluideologioihin. Maisema-yhtymäkohtia alkaakin pian löytyä niin vihreästä marmorista, joka kuvastaa luontoa, kuin koko rakennuksen tulkinnasta labyrinttina tai grottona. Maisema-tulkinnan kannalta tärkeä käsite on myös ”pittoreski”, joka viittaa kohteen kuvauksellisuuteen. Pittoreski-termi juontaa juurensa ”Clauden peilistä” eli ovaalista savulasista, jonka kautta katsottuna tavallinen maisema saatiin näyttämään Claude Lorrainin maisemamaalaukselta. Paviljongissa materiaalien peilaavuus toimii eräänlaisena Clauden peilinä, näyttäen ympäröivän maiseman eri valossa. Myös värilasiset ikkunat ja niiden tarjoama rajaus tuovat eräänlaisen suodattimen ympäröivän maiseman kokemiseen.

Monroe Beardsleyn mukaan esteettisesti arvokkaan teoksen kompleksiset osatekijät täydentävät toisiaan, lisäten teoksen yhtenäisyyttä. Barcelonan paviljonkikaan ei todennäköisesti olisi yhtä arvostettu ilman sen seinämistä ja ikkunoista heijastuvaa ja näkyvää maisemaa. Constantin kirjoitus paviljongista tarjoaa uuden ja tavallista yllättävämmän tulkinnan van der Rohen klassikosta. Myös Constantin eläytyvä kuvailu houkuttelee kohteessa vierailemattomankin tulkitsemaan paviljonkia, mikä lienee merkki onnistuneesta kritiikistä.

Referaatti: Retkiä romantiikan maisemissa

Margareta Von Bonsdorff kirjoittaa tekstissään “Retkiä romantiikan maisemissa” (lyhennetty versio tekstistä ilmestyi Villiviiva-opiskelijalehdessä vuonna 1993) romantiikan ajan ihanteiden ilmenemismuodoista eri taiteenlajeissa. Romantikot ihannoivat tunteita, aistimuksia ja mystiikkaa, mutta karttoivat tiedettä, mekaniikkaa, materialismia ja järkiperäisyyttä liian rajoittavina ja tukahduttavina. Tunteiden ja aistien valtaan heittäytyminen tarjosi romantikkojen mukaan kokonaisvaltaisemman kuvan maailmasta.

Romanttinen filosofia ilmeni maalaustaiteessa esimerkiksi yläpursuavan runsaina luontokuvauksina ja eksoottisten paikkojen ja löytöretkien kaihoisina kuvaelmina. Puutarhataiteessa romantiikka ilmeni muun muassa erilaisten tunnelmien, jännittävien ääni- ja valoefektien, avautuvien ja sulkeutuvien näkymien ja tilojen luomisena. Puutarhojen tarkoitus oli toimia esteettisinä luomuksina, jotka herättävät mielikuvituksellisia assosiaatioita ja tarjoavat emotionaalista tyydytystä. Runsauden ja elinvoiman lisäksi pittoreskit rauniot ja kuolema olivat pysyvä osa romantiikan kuvamaailmaa eri taiteenlajeissa. Luonto ja taide pyrittiin sulauttamaan yhteen muun muassa jäljittelemällä luontoa tai luomalla metaforia.

Tekstissä romantiikkaa vertaillaan muihin sen jälkeen tulleisiin taidesuuntauksiin sekä “nykypäivään” (kirjoitushetkeen v. 1993). Von Bonsdorffin mukaan surrealismi jatkoi romantiikan perinnettä pyrkiessään valjastamaan ihmisen käyttämättömät voimavarat ja hylkämään loogisen ajatusmaailman. Avant garde näkyi maisemataiteessa muun muassa kahden suuntauksen, modernismia myötäilevien post-strukturalismin ja dekostruvismin ja niille vastakkaisen “radikaalin romantiikan” kautta. Esimerkiksi avant gardea eduatavista puistoista tarjotaan muun muassa poleemista Tschumin Park de la Villetteä ja Smithsonin Spiral Jettyä.

Von Bonsdorff kuvailee lopuksi, kuinka romantiikan ajan opit jäivät valistuksen ja rationaalisuuden jalkoihin, vaikka niille olisi yhä nykypäivänä tarvetta tarjotessaan kokonaisemman kuvan ihmisen kokemasta maailmasta. Etenkin rakennustaide voisi  kirjoittajan mukaan hyötyä vähemmän loogisesta lähestymistavasta.

Ennakkotehtävä: Töölönlahden puisto

Vuonna 2016 avautunut ja vuoden 2019 aikana viimeistelty Töölönlahden puisto Helsingin keskustassa on 9,5 hehtaarin koollaan suurin ja keskeisin julkinen puistoalue, joka Suomeen on viime vuosina perustettu. Helsingin kaupungin tavoitteena oli muuttaa vajaakäyttöinen, makasiineilta vapautunut alue julkiseksi kaupunkitilaksi, jossa avoimet nurmipinnat ja reittien varrelle keskittyneet toiminnot tarjoaisivat käyttömahdollisuuksia leikistä, oleskelusta ja urheilusta suuriin kansantapahtumiin. Töölönlahden puistolla on kaikesta päätellen valtava potentiaali muodostua todelliseksi kaupunkilaisten olohuoneeksi. Jotain siitä kuitenkin puuttuu, mikä näyttäytyy odotettua matalampina käyttäjämäärinä.

Ainakaan syrjäinen sijainti ei ole puistolle ongelma, vaikka Aalto-yliopiston kaupunkisuunnittelun lehtori Tommy Lindgren mainitsikin osasyyksi alhaiselle kävijämäärälle alueen puutteelliset kytkökset ympäröivään kaupunkiin. Puiston koillisosasta yhteydet katkeavat harmillisesti raiteisiin, mutta itäosan reitistö muodostaa Baanaan yhtyessään merkittävän kevyen liikenteen solmukohdan. Helsingin päärautatieasemakin on vain kivenheiton päässä. Mikä voisi olla keskeisempi sijainti kesäpäivän tai lounastauon viettoon? Puiston ympäristöön on lisäksi keskittynyt huomattava osa Helsingin kulttuurielämää, mukaan lukien Musiikkitalo, modernin taiteen museo Kiasma, Sanomatalo, vuonna 2018 valmistunut Keskustakirjasto Oodi, Kansalaistorin tapahtuma-aukio sekä Finlandia-talo. Näin ollen alue houkuttelee luonnostaan Helsinkiin saapuvia turisteja. Lindgrenin mukaan puisto muodostaakin eräänlaisen ”Suomen julkisivun maailmalle” (HS 12.7.2019).

Missä siis käyttäjät ovat? Puiston on ihmetelty seisovan autiona jopa aurinkoisena kesäpäivänä. Yksi syy voi löytyä puiston liiasta avoimuudesta, joka – erikoista kyllä – ei onnistu houkuttelemaan metsiin tottunutta suomalaista. Myös avoimuudelle on kuitenkin perusteensa, kuten alueella kesän aikana järjestetty jalkapallo-ottelu osoitti. Avoimuutta tulisi myös maiseman vuoksi tietoisesti säilyttää, sillä pitkät katkeamattomat näkymälinjat Töölönlahdelle ovat keskeinen osa puiston arvoa. Olisiko kuitenkin niin, että kaipaamme avoimuuden vastapainoksi suljettua ja suojaisampaa tilaa, eivätkä etäällä toisistaan olevat rakennukset tarjoa sitä? Ihminen katoaa valtavaan nurmikenttään, ja keskellä asfalttia seisovat leikkitelineet näyttävät kieltämättä orvoilta. Puut ovat liian pieniä ja niitä on liian vähän varjostamaan leikkijää ja levähtäjää yhä helteisemmiksi käyvinä kesäpäivinä. Usein unohtuu se ikävä tosiseikka, että puuntaimen kehittymiseen riittävän suureksi torjumaan auringonpaistetta ja tuulta menee vähintään pari vuosikymmentä. Vaikka ihmisiä Töölönlahden puiston nurmet ja leikkialueet eivät vielä suuremmassa määrin ole houkutelleet, jo ensimmäisenä syksynä alue osoittautui valkoposkihanhien suosikiksi. Kenties käyttäjämääriä tulisikin arvioida ihmisten lisäksi myös muiden kaupunkilaisten osalta.

Reiluuden nimissä tulee muistaa, että Näkymä oy:n suunnittelema puisto on tarkoitettu kustannuksiltaan matalaksi tilapäisratkaisuksi, joka tarjoaa parempia aikoja odotellessa edes jonkinlaisen puiston kaupunkilaisten käyttöön. Alueen kehittämisestä järjestettiin jo 22 vuotta sitten suunnittelukilpailu, jonka voittajaehdotuksessa Hannu Tikka ja Kimmo Lintula ehdottivat alueella aiemmin esiintyneen Kluuvinlahden palauttamista Finlandia-talon edustalle. Suunnitelma poikkesi toteutuneesta versiosta myös siten, että suuri osa nyt avoimesta nurmesta olisi istutettu erilaisilla teemoilla varustetuiksi puustoisiksi puistoalueiksi. Suunnitelma osoittautui kuitenkin 66 miljoonan euron hinnallaan ja vuotuisilla ylläpitokustannuksillaan liian kalliiksi. Suhteellisuudentajua rakentamisen kustannusten jakautumiseen antanevat “halpisversioksi” moititun tilapäispuiston 5,8 miljoonan euron ja toisaalta Oodin 98 miljoonan euron hinnat. Tähän taustaan suhteutettuna Töölönlahden puisto näyttäytyykin jo varsin onnistuneena kompromissina siirtymävaiheen ajalle.

Tilapäiset ratkaisut ovat kuitenkin siitä harmillisia, että ne usein jäävät kovin pitkäikäisiksi ilman sitoutumista seuraaviin vaiheisiin. Vaikkei hulppeita, ja tarjoamiinsa hyötyihin nähden liian kalliiksi koettuja alkuperäissuunnitelmia ikinä toteutettaisi Töölönlahdella, lienee selvää, ettei alue nykyisessä muodossaan vastaa odotuksiinsa, saati sijainnin tarjoamaan potentiaaliinsa. Inspiraatiota mahdolliselle tulevalle suunnittelukilpailulle voisivatkin toimia alueen luontaiset ja maisemalliset ominaisuudet sekä ongelmalliseksi koetun Töölönlahden vedenlaadun parantaminen. Töölönlahden puisto yhdistyy pohjoisessa yhteen merkittävimmistä jäljellä olevista vihersormista. Kuten viimeisin lajien uhanalaisuusarviointi osoitti, luonnon monimuotoisuuden säilyminen edellyttää entistä kunnianhimoisempia toimia myös luonnonsuojelualueiden ulkopuolella. Nurmi- ja asfalttialueet hyödyttävät vain kovin harvaa lajia. Monimuotoisemmat, monilajisemmat istutusalueet nurmialueiden lomassa tarjoaisivat toimivampaa elinympäristöä, ravintoa ja positiivisia luontokokemuksia useammalle lajille, ihminen ja valkoposkihanhi mukaan lukien. Monimuotoisuutta vaaliva, muuttuvaan ilmastoon sopeutuva ja samalla käyttäjien tarpeet paremmin huomioiva puisto ei välttämättä olisi ylläpitokustannuksiltaan sen kalliimpi kuin nurmipintainen versio, mutta se edellyttäisi huomattavaa muutosta arvomaailmassamme. Millainen edustavan viheralueen tulee olla? Löydettäisiinkö kuitenkin jo vaihtoehtoja niille iänikuisille nurmialueille? Millaiset kasvot haluamme todella näyttää Suomeen saapuvalle turistille?

Lähteet:

https://www.oodihelsinki.fi/en/for-media/

https://yle.fi/uutiset/3-9575373

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006170891.html