Lopuksi – ekskuhavainnot ja johtopäätökset

Ekskursiolta palaamisesta on nyt puolitoista viikkoa, ja on aika hahmotella, mitä reissusta ja koko kurssista jäi käteen. En ehtinyt kirjoittaa tunnelmista juuri ennen matkaa, sillä toukokuu oli kokonaisuudessaan melko hektinen ekskuoppaan taiton ja studiokurssin palautuksen puolesta. Viimeiset muutokset oppaaseen Raisa teki matkalla ollessaan, mikä kertoo hieman tilanteesta. Odotukset olivat kuitenkin ainakin omalta osaltani kovat. Vaikka aikataulu vaikutti suhteellisen tiukalta tai ainakin kohteita oli runsaasti, lähdin reissuun myös tarkoituksenani palautua stressaavasta keväästä.

Aikaisemmissa kirjoituksissani asetin tavoitteekseni laajentaa kiinnostuksen kohteitani kulttuurisiin ja sosiaalisiin näkökohtiin, sillä minulla on ollut tapana kiinnostua enemmän maisema-arkkitehtuurin luonnontieteellisestä puolesta. Kurssin osatavoitteena oli tutkia oman kulttuurin ja maailmankatsomuksen vaikutusta maisema-arkkitehtuurin tulkintaan. Tämä kulttuurisidonnainen tulkinta näkyy jatkuvasti muiden maiden arkkitehtuuria katsoessa ja arvioidessa, mutta erityisesti tältä matkalta palattuani huomasin näkeväni nyt myös kotimaani eri tavalla.

Havaintoja ekskursiolta

Matka olikin todella virkistävä ja matkan jälkeisen väsymyksen laannuttua heräsi tarve kertoa kohteista ja havainnoista muillekin, taukoamata. Olen aloittanut monet puheenvuoroni työpalavereissa tyyliin: ”Belgiassa luonnonpuiston leikkipaikkakin oli luonnonmukainen…” tai ”Hollannissa ihmiset pysyvät ilmeisesti sillalla ilman kaiteitakin…”. Ekskun jälkeistä verailua kotimaan ja kohdemaiden suunnitteluratkaisujen välillä oli mahdotonta välttää. Miksi Suomessa – Itämeren rannalla, tuhansien järvien maassa – vesi nähdään niin paljon vaarallisempana kuin Hollannissa, missä kanaalit ja ojat halkovat maata kaikkialla, mutta kaiteet löytyvät vain korkeimpien pudotusten kohdalta? Miksi leikkipaikat ovat meillä aina samasta muotista ja usein vielä kumista ja metallista, vaikka vähäpuustoisissa alanko-maissa voidaan rakentaa luonnonmukaisemman näköisiä puurakenteisia, paikkaan soveltuvia leikkipaikkoja?

Hollannissa ja Belgiassa koin useita ”wau-hetkiä”, joita Suomessa ei voisi erinäisistä syistä kokea. Miksei massiivipuuta voisi tökätä jokeen riviin ja rykelmiin ihan vain huvin tai maiseman vuoksi? Miksei kokonainen asuinalue voisi toimia lahopuufarmina? Miksei voitaisi rakentaa veden päälle tai aivan vesirajaan paikoissa, missä aallokko tai jää ei riko rakenteita? Miksei jalankulkusilta voisi olla paikoin huimaavan korkea, vaikkei sille olisi mitään muuta syytä kuin maamerkkinä toimiminen tai elämyshakuisuus? Suomessa turvallisuus, kustannustehokkuus ja käytännöllisyys ovat liian usein perusteina tylsän ja standardisoidun maiseman ja asuinympäristön luomiselle. ”Miksei?”-kysymykseen tulvii perusteita niin ponnekkaasti, että joskus tuntuu, että maisema-arkkitehdin koulutus tähtäisi pelkkien reunaehtojen tunnistamiseen mahdollisuuksien sijasta. Vai onko kyse kulttuuristamme? Pyrimmekö turvaamaan ja säilyttämään olemassa olevaa (luontoa, maisemaa, kaupunkia) niin hanakasti, että pelkäämme pyristellä eteenpäin ja keksiä uutta ja toimivampaa? Entä sitten, jos joskus joku kapsahtaakin kanavaan? (Sivuhuomiona: Helsingin jyrkiltä rakennetuilta rannoilta (mm. Kauppatorin ja Hietalahden altaat) puuttuvat kuulemma tikapuut siitä syystä, ettei kukaan menisi humalapäissään uimaan ja hukkuisi. Kaiteita ei näillä rannoilla kuitenkaan kattavasti ole, eli pientä ristiriitaa havaittavissa). Ehkä toivoisin Suomen kultturiin ja suunnitteluun kaiken kaikkiaan hieman enemmän iloa ja leikkimielisyyttä varautuneisuuden ja turvallisuuden vastapainoksi.

En halua ainoastaan kritisoida Suomea. Wau-efekti ei ole mielestäni koskaan riittävä syy tehdä kallista ja epäkäytännöllistä. Mikäli kaunis ei ole toimivaa, siitä tulee käyttökelvoton objekti ja sellaisenaan mielestäni epäesteettinen. Esimerkiksi Rotterdamissa tuntui kuitenkin, että käytännöllinen oli osattu tehdä kiinnostavaksi, kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Esimerkkinä ryhmärahoituksella rakennettu, radan ylittävä kirkkaankeltainen kävelysilta Luchtsingelissä. Toivoisin Suomen suunnitteluilmastoon enemmän kokeilunhalua ja raikkautta. Arvostan kuitenkin Suomessa kykyä tunnistaa ja säilyttää olemassa olevaa arvoa. Esimerkiksi Helsingin kalliot ovat osuneet silmääni erityisen usein matkalta palattuani. Niiden arvo historiallisina, kulttuurisina ja maisemallisina elementteinä on tunnistettu ja monet niistä on säilytetty suurella vaivalla keskellä rakennettua ympäristöä. Ne ovat myös suosituimpia oleskelualueita kaupunkilaisten keskuudessa ja eksoottisia kuvauskohteita turisteille, joilla peruskalliota ei ole näkyvissä (esim. alanko-maat). Arvostan myös Suomen karuutta, joka heijastuu usein myös suunnitteluun. Täällä ei ole mahdollisuutta samanlaiseen lajivalikoimaan kuin etelässä, ja rannikon kylmä tuuli ja aallokko pieksevät herkät kasvit ja materiaalit ennen pitkää. Täällä rakennetaan sään ehdoilla, ja se on hyvä. Arvostan toki Oodin kaunista linjakasta kattorakennetta, mutta ratkaisu soveltuu mielestäni ainoastaan paraatipaikalla olevaan julkiseen rakennukseen vaikeahoitoisuutensa vuoksi. Vähemmällä enemmän. Suomessa myös jalankulkija on korkeammalla arvoasteikossa kuin Hollannissa, missä jalankulkija väistää liikenteessä kaikkia. Pyöräilyn tämä käytäntö teki kuitenkin erittäin sujuvaksi.

Joitain yhtymäkohtiakin löysin. Suomessa ja Hollannissa on molemmissa kunnianhimoisia ja erittäin insinööripainotteisia hankkeita, joissa maisema saattaa jäädä toissijaiseksi. Hollannissa haasteet ovat isompia, joten sovelluksetkin ovat. Tunsinkin jo maan tulvasuojelupuolta entuudestaan, mutta Rotterdamin sataman tuulensuojarakenteet olivat vaikuttava kokemus. Suuret, maisemaa rajaavat rakenteet toki soveltuvat parhaiten alueille, joilla ne eivät peitä luontaista maisemaa (vaan lähinnä teollisuus- ja satamatoimintoja).

Yleistä kurssista

Koin kurssin aikana onnistuneeni asteittain hivuttamaan näkökulmaani puhtaasta ekologiasta kulttuurisidonnaisuuuden suuntaan. Tämä oli haastavaa erityisesti seminaarityön kohdalla, sillä aiheeni mahdollisti molemmat näkökulmat. Analyysini olisi voinut olla syvällisempi ja etsiä vastauksia jo seminaarityön aikana heränneeseen havaintoon/oletukseen: mistä syistä maiseman, luonnon ja rantojen muokkaus on Hollannissa vapaampaa kuin Suomessa? Taija mainitsi, että jo rajan takana Belgiassa ollaan hieman varovaisempia suunnittelussa. Mistä siis kumpuaa hollantilaisten ennakkoluulottomuus niin suunnittelussa kuin kulttuurissakin? Ehkä tämä vaatisi lisää oleskelua maassa.

Kaiken kaikkiaan pidin Arkkitehtuuri ja maisema -kurssia antoisana kokemuksena ja koin saavani ekskursiosta paljon inspiraatiota ja näkökulmaa omaan suunnitteluun. Kiitos paljon kurssista!

Seminaarin jälkipohdintaa ja ekskun valmistelua

Seminaariesitysten ja maiseman pohdintaa

Seminaariesitysten jälkeen on helpottunut olo. Kyllä tutkielman teko oli aikamoinen rupeama, vaikkei se laajuudeltaan tuntunut kovin suurelta. Oman haasteensa asetti lyhyt esitysaika. Olisin voinut käyttää aiheeseen 20 minuuttia (ja tutkielmaan 20 sivua) kevyesti, ja niin varmasti moni muukin. Kuitenkin on ihan hyvä oppia tiivistämään oleellinen, ja pintaraapaisu aiheeseen on parempi kuin ei mitään.

Muiden esitykset olivat kiinnostavia ja niiden arviointi tarjosi mahdollisuuden syventyä joihinkin aiheisiin enemmän. Minulla oli arvioitavana Kaisan Flanderin alueen kehitystä esittelevä työ sekä Raisan seminaariesitys Mondrianin maisemamaalauksesta. Lisäksi valitsin Lindan merenrantojen eroosiontorjunnan menetelmiä käsittelevän työn, koska se kiinnosti minua eniten tuttujen teemojen vuoksi. Kaikissa töissä oli erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Oivalsin sekä muiden töihin perehtymällä että muiden omaa työtäni käsittelevistä arvioinneista hyviä kehityskohtia omaan työhöni. Muille antamani kommentit olisi voinut usein kohdistaa suoraan omaan tutkielmaani. Tästä on varmasti hyötyä jatkossa.

Raisan työ jäi eniten pohdituttamaan, sillä se tarjosi erilaisen näkökulman maisemaan hollantilaisen maisemamaalauksesta tunnetun Mondrianin tyylisuunnan kehittymisen kautta. En ollut aikaisemmin perehtynyt taiteilijan tuotantoon syvemmin. Käsitykseni Mondrianista rakentui parin taidehistorian kurssilla sekä käynnissä olevalla kurssilla esitetyn abstraktin maalauksen varaan. Minulle tuli siis uutena tietona, että taiteilijan ura on lähtenyt käyntiin melko tyypillisestä (romanttisen) realistisesta maisemamaalauksesta. Myös alkuvaiheen töissä oli kuitenkin nähtävissä Mondrianin kyky poimia töihin oleellinen vaikutelma tai tunnelma. Katsoessani maalausta ”Nistelroden maatila” (1904-05), pystyin lähes kuvittelemaan, miltä tuntuisi astua viileään rakennukseen pölisevältä maatilan pihamaalta. Onkohan vastaavia tiloja vielä nähtävissä maisemassa, vai onko navetta vaihtunut jo muoviseen kasvihuoneeseen kaikkialla? Viisi vuotta myöhemmin tehtyä, huomattavan abstraktia rantadyynejä kuvaavaa maalausta ”Dyyni Zeelandissa” (1910) katsoessa lähes tunsin ihollani auringon paahtamien dyyninharjojen hohkaaman lämmön. Toivottavasti käymme ekskursion aikana edes jollain dyynirannalla kävelemässä… Jalat tarvitsevat hiekkakylvyn! Lindan seminaarityöhön (ja omaan seminaariaiheeseeni, uuselinympäristöihin) perehdyttyä herää kuitenkin pelko siitä, onko ”luontaisia” dyynejä enää lainkaan jäljellä. Pääsemme tuskin käymään sellaisilla, sillä ne sijaitsevat muihin kohteisiin nähden liian pohjoisessa. Vaan huomaako kaltaiseni turisti edes eroa ”keinotekoisen” ja luontaisen dyynin välillä? Tuskinpa.

Mondrianin maalauksissa oli kiinnostavaa myös taiteilijan tapa tarkastella samoja kohteita eri tyylien kautta. Esimerkiksi alussa realistiset puut pelkistyivät vaiheittain tyylitellyiksi puuhahmoiksi ja edelleen dekonstruoiduksi viivojen rykelmäksi. Viivapuussa sentään oli vielä nähtävissä oksistolle luontaista mutkittelua sen sijaan, että ne olisi väkisin pakotettu suoraan kulmaan. Lopulta 1940-luvun teoksia katsoessa itse maisema vaikuttaa pelkistyneen Mondrianin maalauksista kokonaan pois. Jäljelle on jäänyt ainoastaan taiteilijan näkökulmasta oleellisin: Vaikutelma? Kehykset? Väripaletti? Konsepti? Pohdin, olisiko puusta tai dyyneistä voinut tehdä samanlaista kompositiota kuin myöhemmin Mondrianin tuotannossa yleistyneistä kaupunkikohteista. Vaikuttiko henkilökohtainen maisemanvaihdos tai laajempi maiseman muutos taiteilijan edustaman tyylisuunnan ”de stijl” kehittymiseen? Olisivatko Mondrianin työt voineet kehittyä luonnonmukaisempien ympäristöjen kautta taiteilijalle tyypilliseksi eri väristen suorakulmioiden ja viivojen sommitelmaksi?

Aiemmin olen kokenut abstraktit, värjätyistä suorakulmioista koostuvat maalaukset jokseenkin hämmentäviksi. En ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, mitä niillä haetaan. Mutta nyt, katsoessani maalausta ”Broadway Boogie-woogie” (1942-43), ymmärrän, miten tyylitelty maisema voi kertoa jotain olennaista tunnelmasta, liikkeestä, kulttuurista. Materiaalisuus katoaa ja jäljelle jää ehkä se paljon puhuttu paikan henki.

Seuraavaksi – eksku-valmistelut

Olen Raisan kanssa ekskuoppaan taitosta vastaavassa ryhmässä. Suunnitelmanamme on kompensoida kurssin lentämisestä aiheutuvia päästöjä säästämällä tulostuksessa – eli sähköisessä muodossa oleva ekskuopas on tiedossa! Aikataulu on tiukka sekä materiaalia tuottaville ryhmille että meille, sillä matka häämöttää enää viiden viikon päässä ja kaikilla lienee muitakin kursseja ja töitä. Ohjeena oli vaatimattomasti tuottaa ”opas, joka palvelee tarkoitustaan erityisesti paikan päällä, vastaa niihin kysymyksiin jotka silloin heräävät”. Teemme joka tapauksessa parhaamme 🙂

Kurssilla oppimisesta ja seminaarityöstä

Oman oppimisen analyysia

Kurssilla kerättiin välipalautetta tähänastisesta kurssista. Itse olen yleisesti ottaen kokenut jatkuvat pienet palautukset suoritustapana helpompina kuin muutamat suuremmat palautukset, sillä huomio pysyy kokoajan kurssissa, eikä ole niin suuria paineita suoriutua yksittäisestä tehtävästä. Toisaalta suoritustapa voi lisätä kurssin hajanaisuutta, etenkin jos tehtävät ovat hyvin itseohjautuvia eli niihin on tarjolla rajallisesti ohjausta.

Koen olevani oppijana käytännön harjoituksista parhaiten oppiva syventyjätyyppi. Itselleni onkin kevään aikana ollut hieman vaikea keskittyä kunnolla mihinkään asiaan, kun niin moni asia jakaa huomion jatkuvasti. Tähän syynä lienee ennen kaikkea tämänhetkinen kurssikombinaationi (studio ja kaksi 3-6 op:n luentokurssia). Kaikissa kolmessa on nimittäin havaittu edellä kuvaamani jatkuvien mikrosuoritusten potentiaaliset hyödyt oppimiselle. Opiskelijalle (tai ainakin itselleni oppijana) siitä saattaa kuitenkin tulla mielikuva myyräpelistä, jossa koloista kurkistelevia myyriä täytyy nuijia päähän riittävän nopeasti, tai ne lisääntyvät hallitsemattomasti, kunnes lopulta ei ole mitään mahdollisuutta hallita kokonaisuutta 🙂 Tämä mielikuva hellittänee kyllä lähiaikoina, kun yksi luentokursseistani päättyy ja saan alkaa muilla kurssilla viimein syventyä enemmän asiaan. Ja toki työelämänkin kannalta on hyvä oppia sietämään tilanteita, joissa huomio on kyettävä jakamaan monen projektin kesken eikä välttämättä koskaan ehdi syventymään yhteenkään niistä kunnolla.

Seminaarityöstä

Olen viimein päässyt hieman alkuun seminaarityössäni. Aiheen rajaus nopeutti tai auttoi kohdistamaan tiedonhakua huomattavasti. Aiheeni on nyt Hollannin rannikon uusekosysteemit, tai tarkemmin uuselinympäristöt, sillä jälkimmäinen termi on vakiintumassa Suomeen (ts. sitä on käytetty SYKE:n julkaisussa). Aiheen rajaus sai minut toisaalta käsittämään, miten vaikeaa on löytää etenkin vieraalla kielellä luotettavaa tietoa näin uudesta aiheesta, jossa kansainvälinen terminologia ei ole missään määrin vakiintunut. Hollannista, jos jostain, tätä uusia rakennettuja elinympäristöjä koskevaa tietoa ja kokemusta luulisi löytyvän. Uusin tieto saattaa kuitenkin ilmestyä vain hollanniksi ja erinäisille nettisivuille, joita tuskin voi pitää luotettavina julkaistuina lähteinä. Yritän joka tapauksessa parhaani, ja Google Translate kääntää yllättävän hyvin hollannista englanniksi.

Kiinnostavinta tähänastisessa selvittelyssä on ollut havaitsemani ero Hollannin ja Suomen suhtautumisessa luonnon ja maiseman muokkaamiseen sekä uuden luomiseen. Olen kokenut, että Suomessa aluetta saa muokata merkittävästi vain, jos se on entuudestaan “pilalla” eli alkuperäisen arvonsa menettänyt. Hollannissa sen sijaan maanmuokkaus on ollut jatkuvaa ja massiivista. Rantaviiva ei ole vakio, vaan se vastaa kunkin aikakauden tarpeisiin ja arvoihin. Olen ollut havaitsevani sekä Suomessa että Hollannissa paluuta luonnonmukaisempaan rantarakentamiseen, joka tapahtuu alueen ekologisia arvoja säilyttäen tai ennallistaen. Kolmas strategia, joka jakaa etenkin Suomessa mielipiteitä, ovat juurikin uuselinympäristöt. Ne eivät pyri palauttamaan mitään aiempaa tilaa maisemassa tai luonnonympäristössä vaan hyväksyvät, että muutos aiempaan on merkittävä ja tavoitetila voi olla jollain muulla tavalla paranneltu uusi tila. Hollannissa on ainakin Suomea enemmän kokeilevaa ympäristörakentamista. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa ja seminaarityössä.

Työohjelman päivitys ja seminaariaiheen pohdinta

Aiemmassa kirjoituksessa haaveilin kiinnostuksenkohteitteni laajentamisesta muun muassa kulttuurisiin, kokemuksellisiin ja maisemallisiin seikkoihin, jotten aina keskittyisi itselleni tutumpiin ekologisiin näkökulmiin. Huomasin kuitenkin luentoja sekä esityksiä kuunnellessani olevani tosi kiinnostunut vuoroveden synnyttämistä ekosysteemeistä.

Esimerkiksi Waddenzeen merellinen kosteikkoalue ja alueen kansallispuistot vaikuttavat kiinnostavilta ja sijaitsevat Hollannin, Saksan ja Tanskan alueilla. Alue on tullut jo ainakin parilla luennolla tai esityksessä esiin, ja siitä on julkaistu tutkimuksiakin. Waddenzee olisi jo monikansallisuutensa vuoksi kulttuurisesti kiinnostava kohde. Voisin mahdollisesti saada aiheeseen sekä ekologisen ja maisemallisen että kulttuurisen näkökulman. Täytyy kuitenkin muistaa, että seminaariesityskin on melko lyhyt eikä mahdollista kovin syväluotaavia tai laajoja analyysejä.

Alustavan seminaariaiheen muotoilin Mycoursesiin seuraavasti: “Dynaaminen rantaviiva – ekologiset, maisemalliset ja tulvasuojelulliset vaikutukset”. Otsikko luultavasti muuttuu ja  tarkentuu tästä vielä asiaa selviteltyäni.

Näkisin, että työohjelmani olisi jatkossa seuraavanlainen:

Viikko 7: Hollantilaisen maisema-arkkitehtitoimisto OKRA:n esittely; hae tietoa Waddenzeestä; käy läpi julkaisut ja luentomateriaalit

Viikko 8: Hae tietoa Waddenzeestä; tarkenna aihetta; miten muuttuva rantaviiva vaikuttaa ekosysteemeihin ja maisemaan? Entä ihmisten elämään? Rajoittaa, mahdollistaa, yhdistää maita?

Viikko 9: Seminaariaiheen valinta (ohjaus)

Viikot 10-13: Kirjoita tekstiä, etsi tietoa; muodosta alueeseen perehtymisen pohjalta johtopäätelmiä / oletuksia, joita voi sitten käydä varmistamassa/kumoamassa  paikan päällä. Voiko Suomi oppia tulvaherkiltä Alanko-mailta tai Waddenzeen vuorovesirannikolta jotain ilmastonmuutokseen varautumisesta?

Viikko 14: Seminaariesitys (omani on toivottavasti tässä muiden kurssien aikataulujen puolesta)

Viikko 15: Muiden seminaariesityksiä

Viikot 16-20: Matkajärjestelyä (ei viikkotehtäviä?)

Viikot 21-22: Ekskursio (23.-29.5. oli saanut eniten kannatusta);  alueen kokeminen ja reflektio.

Lopuksi, viime luennolla oli pohdintaa mahdollisesta eksku-reitistämme, ja matkanjärjestäjätiimi oli alustavasti miettinyt, että Saksan voisi ehkä jättää väliin. Itse toivon ainakin, että näemme koko rantaviivan Saksasta Hollantiin ja Belgiaan. Muutoin kokonaiskuva Alanko-maista jäisi mielestäni vajaaksi. Ehkä täytyy rummuttaa enemmän rantareitin ja Waddenzeen puolesta!

Täsmennetyt oppimistavoitteet ja työohjelman hahmottelu

Kurssin johdantoluennon ja muiden blogeihin tutustumisen jälkeen kurssin sisältö alkoi hahmottua jo paremmin. Itselleni on selvästikin helpointa katsoa asioita tutusta perspektiivistä, ja tämän kurssin osalta tuttuuden tarjosivat tulviin ja hulevesiin liittyvät haasteet. Vaikka osaamisen syventäminen näillä osa-alueilla kiinnostaakin, voisin tällä kurssilla koittaa myös laajentaa mielenkiinnon kohteitani – edes hieman!

Avausluennolla kuvattu maisema-sanan etymologia ja toisten blogikirjoitukset avasivat jonkin verran kurssin kulttuurisidonnaisuuteen liittyvää tematiikkaa. Lisäksi ensimmäinen viikkotehtävämme luo pohjaa maiseman ymmärtämiseen Alanko-maiden kaunokirjallisuuden, inhimillisten kokemusten ja niiden kautta välittyvän maailmankuvan myötä. En ole ennen ymmärtänyt, että taidetta voisi käyttää hyödyksi alueeseen perehtymisessä. Olen aina turvautunut karttoihin, selvityksiin ja maastokäynteihin.

Uskon, että käsitykseni kurssin sisällöstä, kurssilta saadusta ja itse hankitusta tiedosta ja osaamisesta tulee vielä jalostumaan lähiviikkoina. Myös käsitykseni kohdemaista muuttunee kirjallisuusesittelyiden myötä – enhän aluetta sen paremmin vielä tunne. Sain kuitenkin johdantoluennolta sellaisen käsityksen, että tuottaisimme itse suuren osan kurssin materiaaleista ja jakaisimme tiedon toisillemme seminaariesityksissä ennen ekskursiota. Koko kurssi vaikuttaisi siis olevan yhden suuren maastokäynnin valmistelua? Täsmentääkseni aiemmin mainitsemiani odotuksia kurssilta, voisin mainita henkilökohtaisiksi tavoitteiksini ainakin seuraavat:

1. Laajenna omia kiinnostuksenaiheita vähemmän luonnontieteellisiin ja enemmän kulttuurisiin / kokemuksellisiin – esimerkiksi:

  • Mitä voi oppia alueesta kaunokirjallisuuden perusteella?
  • Mitä ihmiset pitävät tavoittelemisen arvoisena maisemana Alanko-maissa? Ovatko kulttuurit tässä mielessä samankaltaisia?
  • Millaiset ovat yksityisen ja julkisen tilan rajat ja ilmentymät? Onko eroja maiden välillä – entä kaupungin ja maaseudun välillä?
  • Millainen on suhtautuminen rannikkoympäristöihin, niiden hoitoon ja suunnitteluun alueilla, joilla maiseman muutos on jatkunut pitkään ja ollut elinehtona alueiden asuttamisessa? Mitä eroja löytyy Suomeen?
  • Miten vuorovesi-ilmiö vaikuttaa maisemaan ja ihmisten elämään? Miten asutus on sopeunut vuoroveteen?

2. Selvitä kuitenkin siinä välissä joitain perustietoja alueesta, esim.:

  • Mitä voisimme oppia tulvaherkiltä Alanko-mailta ilmastonmuutokseen varautumisesta?
  • Millaisia ekosysteemejä rannikolta löytyy? Millaisessa muutoksessa ne ovat?

3. Jos mahdollista, yhdistä kohdat 1-2 jollain kiinnostavalla tavalla seminaariesitykseksi:

  • Muodosta alueeseen perehtymisen pohjalta johtopäätelmiä / oletuksia, joita voi sitten käydä varmistamassa/kumoamassa  paikan päällä.

4. Maastokäynti: alueen kokeminen ja reflektio:

  • Vastasiko odotettua?
  • Mitä ihan uutta opin maastokäynnillä?

Ajoitus tavoitteille 1-4 on suurinpiirtein seuraava:

  1. Viikot 2-7
  2. Viikot 8-10
  3. Viikot 11-15
  4. Viikot 21-22

Tässä pohdintani tällä erää. Sitten kirjallisuuden pariin!

Ennakkotehtävä

Odotan innolla tätä kurssia, joka nivoo yhteen useampia aiempia kiinnostuksen aiheitani, toimii hyvänä parina kevään suisto-aiheiselle studiolle sekä tarjoaa mahdollisuuden tutustua itselleni uusiin maisemiin opintomatkalla.

Olen aiemmissa opinnoissani sekä työelämässä perehtynyt hulevesien ja tulvien hallintaan. Tein myös kandidaatintyöni maisema-arkkitehtuurissa aiheesta. Alankomaat ovat tästä näkökulmasta topografiansa vuoksi erityisen kiinnostava kohde, sillä suuri osa maan rakennetusta ympäristöstä sijaitsee merenpinnan alapuolella. Haastavat olosuhteet ovat pakottaneet maan insinöörit kehittämään mitä hienostuneimmat tulvanhallintaratkaisut, joiden pohjalla oleva mallinnus ja monitorointi on huippuluokkaa. Olen aiemmin perehtynyt Alankomaiden maisema-arkkitehtuuriin historian kurssilla sekä omalla työmatkallani Amsterdamissa, mutta en ole vieläkään saanut selvyyttä mieltäni askarruttavaan kysymykseen: onko Alankomaiden tulvien ja hulevesien hallinta muutakin kuin teknisiä ratkaisuja? Näkyykö maisemassa myös luontopohjaisia ratkaisuja, jotka eivät ole riippuvaisia infrastruktuurista?

Osallistuin syksyllä luennolle, jolla käsiteltiin Saksan Elbe-joen vuorovesi-ilmiötä, ihmisten vaikutusta joen virtaamaan ja vuorostaan joen vaikutusta ihmisten elämään. Aihe kiinnostaa edelleen suuresti ja toivonkin saavani siitä lisätietoa käsillä olevan kurssin luennoilla (tai omatoimisesti). Tavoitteenani on myös perehtyä kyseisen kurssin töihin. Toivon pääseväni kurssin päätteeksi mukaan opintomatkalle, jolla toivottavasti opin tästä ja monesta muusta aiheesta lisää. Vältän itse matkailua lentämällä ja siirtyminen maasta toiseen bussilla on siitä syystä hyvältä kuulostava tapa nähdä suurempi alue kerralla.

Ymmärsin ennakkotehtävän kuvauskesta yhdeksi kurssin tavoitteeksi tutkia oman kulttuurin ja maailmankatsomuksen vaikutusta maisema-arkkitehtuurin tulkintaan. Kysymys on vaikea. Vaikka olen asunut sekä USA:ssa ja Ruotsissa sekä matkaillut melko paljon, en kykene vieläkään hahmottamaan oman kulttuuritaustani vaikutusta kyseisten alueiden maisema-arkkitehtuurin tulkintaan. Ehkä olen sille jollain tapaa sokea. Monesti matkaillessa huomaan ihailevani muiden maiden maisema-arkkitehtuuria. Kotimaassa en havaitse useinkaan mitään erityisen säväyttäviä kohteita, mutta mietin, johtuuko tämä siitä, etten osaa arvostaa liian tuttua ja tavallista. Esimerkiksi hienojen maisema-arkkitehtuurikohteiden maininta kysyjille on aina yhtä haastavaa, vaikka uusia hienoja kohteita on toki tullut viime aikoina. Onko siis itselleni uutuudenviehätys tärkeä osa maisema-arkkitehtuurin hienoutta? En osaa sanoa.

Muita ennakko-odotuksia en kurssin kuvauksen perusteella osaa vielä kuvailla. Toki kulttuurisidonnaisuuden teema kurssin kohdealueen osalta kiinnostaa – onko tutkittavan alueen maisema ja maisema-arkkitehtuuri selkeästi yhteneväistä? Näkyykö selkeitä eroja Suomeen?

Eipä muuta tällä erää. Hyvää joulua ja uutta vuotta! Nähdään kurssilla.