Odotukset ja ennakkotehtävä

Kurssin teema on ammatillisen kiinnostukseni ytimessä, sillä olen jo ennen maisema-arkkitehtuurin opintojani ollut kiinnostunut luontopohjaisten ratkaisujen hyödyntämisestä luonnon ja ihmisen tarpeisiin rakennetussa ympäristössä. Kiinnostukseni lähti Helsingin viherkerroinmenetelmästä, jota olin kehittämässä osana konsulttiryhmää. Viherkerroinmentelmän tarkoituksena on lisätä luontopohjaisilla ratkaisuilla tontin tai korttelin vihertehokkuutta. Oheisella sivulla on VirMa-tutkimusryhmän hyvä kuvaus viherkertoimesta: https://sites2.org.aalto.fi/viherkerroin/. Viherkerroin siis toi minut maisema-arkkitehtuurin ja luontopohjaisten ratkaisujen pariin, eikä aihe tunnu vieläkään loppuun kulutetulta – päinvastoin. Uudet ekosysteemit tai elinympäristöt (engl. Novel ecosystems) perustuvat käytännössä samaan ajatukseen ”luonnon” rakentamisesta ja hyödyntämisestä. Ne kuitenkin vievät ajatuksen vielä pidemmälle, antaen ymmärtää, että ihmiset voisivat rakentaa menetettyjä tai muuten toivottuja luonnonmukaisia tai luonnosta inspiroituneita elinympäristöjä tarpeen mukaan.

En kuitenkaan ollut aivan varma, sopisivatko kurssin aikataulut omaan diplomityöntäyteiseen kevääseeni, joten en osallistunut ennakkotehtävän esittelyyn ensimmäisellä luentokerralla. Vaikken edelleenkään ole aivan varma, suoritanko kurssia lopulta loppuun, haluan kuitenkin näin jälkikäteen muiden kurssilaisten tapaan tehdä tänne blogiin ennakkotehtävän mukaisen ajatusharjoituksen ”maiseman akupunktuuripisteestä”.

Alkuun pieni henkilökohtainen esittely: Olen Elina Inkiläinen, maisema-arkkitehtuuriin vähän myöhemmin uralla herännyt luontointoilija Espoosta. Vapaa-ajalla minut voi löytää esim. vaeltamasta, mietiskelemästä, piirtelemästä, palstalta kuokkimasta tai leikkimästä merirosvoa tai avaruusörkkiä siskonlasten kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Akupunktuuripisteekseni valitsin urbaaneimman kohteen, joka Nuorgamista Merisatamaan piirretyn viivan tuntumaan osui: Helsingin kauppatorin ja Kolera-altaan. Merenrannat ovat olleet tärkeimpiä kiinnostuksen kohteitani viimeisimmissä kurssitöissäni, työprojekteissani ja seuraavaksi todennäköisesti diplomityössäkin. Kolera-allas ja koko kauppatorin alue ovat mielestäni keskeisimpiä ja tärkeimpiä kohteita Helsingissä, jotka eivät nykyisessä muodossaan yllä täyteen potentiaaliinsa. Allas on kovin monotoninen ja kovareunainen, sillä sen muotoilussa ei ole huomioitu juuri muita ominaisuuksia kuin vesiliikenteen tarpeet. Mikäli keskittyisin kohteeseen ja pyrkisin injektoimaan siihen täsmäiskun ”luontoa”, keskittyisin toimiin, jotka parantavat altaan vedenlaatua, mahdollisten vedenalaisten elinympäristöjen elinvoimaisuutta ja virkistysarvoa.

Valitsin mahdollisimman urbaanin kohteen myös siksi, että ”lisätty luonto” nähdään usein jonkin menetetyn palauttamisena ennallistamalla tai läpäiseviä pintoja lisäämällä. Mielestäni kiinnostavin kysymys on kuitenkin, miten ekologisen, biologisen, maantieteellisen, hydrologisen ja teknisen osaamisen pohjalta voitaisiin rakentaa jotain täysin uutta alueelle, joka on ollut niin kauan rakennettua, ettei säilytettävää tai palautettavaa juuri ole. Tätä pidemmälle en pohdintaani halunnut vielä viedä, koska kyse ei ollut suunnittelutehtävästä. Vähän kyllä kiinnostaisi miettiä asiaa joskus vielä pidemmälle!

Kauppatori ja kolera-allas, Helsinki (kuvaLähde 1)

Kolera-allas (kuvaLähde 2)

Kuvalähde 1: https://www.google.com/maps

Kuvalähde 2: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kolera-allas_2-_Marit_Henriksson.jpg

Pirttijärvi: Viherrakentajan näkökulma

Olin viimeisen luentokerran 27.11. sairaana, joten sain jälleen lueskella kurssitoverien kirjoituksia. Luentoa oli pitämässä Marko Pirttijärvi (Pirttijärvi piha- ja puistosuunnittelulta), joka on itselleni jäänyt mieleen Espoon työmaapäivältä 2016 erityisen vastuullisen oloisena viherrakentajana. Tästä syystä olisin mielelläni kuullut lisää Pirttijärven ajatuksia. Muiden muistiinpanot luennosta olivat kuitenkin sen verran kattavat, että pääsin hyvin kärryille. Kävin läpi Mirja Vallinojan, Hilja Lemanin ja Jonna Juusolan muistiinpanot aiheesta.

Mirja kuvaili luentoa pökerryttävän runsaaksi paketiksi kokeneen viherrakentajan kokemuksista rakennuttamisesta ja urakoinnista. Mukana oli Mirjan sanoin runsaasti tietoa, jota ei voi opiskella mistään kirjasta. Päällimmäiseksi jäi ajatus, ettei tätä määrää tietoa voisi sisäistää kuin oman kokemuksen kautta. Itse koen, että kerran ylös kirjattu tietopaketti on aina saatavilla, kun tulee kinkkinen ongelma. Silloin – nyt teoreettisilta kuulostavat – tilanteet ehkä ymmärtää uudella tavalla. Ote Mirjan mielestä tärkeimmistä opeista:

  • ”Kaukoviisaus” – sopimusten ja sopimusneuvottelujen tavoitteena on tunnistaa ongelmat ja niiden syyt ennalta
  • Suunnittelijan tulisi saada tietää budjetti ennalta (Oma huomio: Tätä on toistanut sen verran moni luennoitsijoista, että voisi jopa merkitä tärkeimmäksi kurssin opiksi). Lisäksi olisi hyvä, että mahdollisen halpuutustarpeen tullessa esiin, suunnittelija saisi vaikuttaa vaihtoehtoisiin ratkaisuihin.
  • Urakkakilpailujen ”ranskan malli”, missä tilaaja/rakennuttaja ilmoittaa budjetin, ja tarjouskilpailuun vastaavat yritykset ilmoittavat, mitä he tällä budjetilla tekisivät.
  • Dokumentoinnin tärkeys (Oma huomio: Tämäkin on noussut esiin todella monella luennolla.)
  • Lisätyöt ja miten niistä laskutetaan, mietittävä sopimuksessa tarkasti (Oma huomio: Katso edellinen kommentti)

Hilja mainitsi Pirttijärven toimistonsa kohteita ovat enemmänkin korjausrakentaminen, eivät uudiskohteet. Hiljakin oli huomannut, että jotkin asiat toistuivat useilla luennoilla, mutta totesi Pirttijärven puhuvan ennen kaikkea urakoinnin ja valvomisen näkökulmasta. Valvonta on kenties jäänyt vähemmälle huomiolle omissa muistiinpanoissani tähän mennessä. Kuka siis vastaa työmaavalvonnasta? Kaiken järjen mukaan suunnittelija valvoisi suunnitelmiensa toteutumista. Hiljan muistiinpanoista tulee kuitenkin ilmi, ettei näin ole. Kuulemma Saksassa suunnittelija valvoo itse omia kohteitaan, mutta Suomessa tapana on nimetä valvojaksi erillinen taho. Yhtäältä suunnittelija tuntee kohteen kaikista parhaiten, jolloin valvonta onnistuisi parhaiten. Toisaalta tällaisessa tilanteessa vakavia virheitä ei välttämättä tuoda esiin, koska on oma lehmä ojassa.

Valvoja laatii valvontasuunnitelman, ja valvojalle on olennaisen tärkeää tietää, mistä kaikesta on sovittu. Tästä syystä mm. urakkaohjelma, turvallisuusasiakirja ja omavalvonta-asiakirjat ovat valvojalle tärkeitä dokumentteja. Hilja mainitsee myös, että valvojan olisi hyvä tulla hankkeeseen mukaan jo suunnitteluvaiheessa tunteakseen kohteen sopimusehdot mahdollisimman hyvin.

Muutamia Jonnan muistiinpanoista esiin tulleita tarkentavia lisähuomioita alla (suoria lainauksia):

  • Vakavat laatuvirheet ovat täysin valvojan vastuulla. Valvojalla on ilmoitusvastuu väärinkäytöksistä. Urakoitsijan korjattava virheet viipymättä.
  • Valvontasuunnitelma+ lisätyövaltuutus/onko valvojalla oikeutta antaa lupaa lisätöihin, mikä nopeuttaisi prosessia merkittävästi.
  • Suunnittelijan kannattaa myydä tilaajalle myös hoitosuunnitelma. Pensasalueet neliöinä ja puut kappalein, mitkä auttaa hoidon suunnittelua ja -kustannuksia.
  • Suuntaa-antavat määräluettelot neliöinä (pinnoitteiden ja kiveysten) usein puuttuvat tilaajan pyynnöstä suunnittelijalta. Kaupunki usein vaatii mutta yksityiset ei. Vähentäisi kiistatilanteita työmaalla. Moni urakoitsija jättää tekemättä tarjoukset, joissa ei ole määräluetteloita. Urakoitsijan tuotava esille urakkaneuvotteluissa, jos tämä tuo lisäkustannuksia.
  • Urakoitsija voi kieltäytyä ottamasta takuuta erikoiskasveista.
  • Kustannusrakenteeseen kannattaa tutustua! Hyötyä monessa vaiheessa ja näytät heti ammattilaiselta. Luo ymmärrystä laajemmin asioiden syy-yhteyksiin

Kaikesta päätellen Pirttijärven luento oli viherrakentajan näkökulmasta huolimatta kuin kooste kaikesta toteutusvaiheessa huomioitavasta. Nytpä tiedän ainakin, kehen olla yhteydessä, mikäli kaipaan neuvoa tai osaavaa viherrakentajaa joskus opiskelu- tai työelämässä. Myös Pirttijärven antama lista luettavista materiaaleista vaikutti kattavalta. Tässä vielä lista Mirjan blogissa mainituista Pirttijärven suosittelemista julkaisuista, joihin pyrin tutustumaan myöhemmin:

  • Urakoitsijan takuuvastuu, tilaajan opas
  • Pääsuunnittelijan takuuvastuu
  • Sopimusten ja häiriötilanteiden hallinta rakennusprojektissa
  • Onnistu viherurakassa – opas osaamiseen ja yhteistyöhön

Oma kansallismaisema

Vuonna 1992 ympäristöministeriön kansallismaisemaryhmä valitsi Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 27 kansallismaisemaa (1). Lista on pysynyt enemmän tai vähemmän muuttumattomana siitä lähtien. Kansallismaisemilla ei ole edelleenkään suojeluarvoa kaavoituksessa, mutta niillä mainitaan olevan suuri symbolinen, kulttuurinen, historiallinen ja luontokuvallinen arvo. Juhlavuoteen osuvan julkistuksen tarkoituksena oli mahdollisesti nostattaa kansallismieltä, mutta osassa maisema-arkkitehdeista listaus herätti huolta kansallismaiseman tuotteistamisesta. Lisäksi heräsi kysymys, vastaako staattinen lista todellisia ihmisten merkitykselliseksi kokemia kansallismaisemia? Tässä kirjoituksessa pureudutaankin eräänlaisiin ”varjo-kansallismaisemiin” eli ihmisten henkilökohtaisiin kansallismaisemiin. Materiaalina toimii Aalto-yliopiston maisterikurssin ”Maisema-arkkitehtuurin kritiikki” blogiaineisto, jossa kurssilaiset kuvailevat omia kansallismaisemiaan.

Jennica Tiaisen kansallismaisemassa (2) on tiheää ja synkkää metsää ja sen rajaamaa avointa peltomaisemaa. Pellolla käyskentelee eläimiä, vanha punainen lato lahoaa hiljalleen. Taustalla siintää metsäinen horisontti. Tiainen peilaa omaa kansallismaisemaansa perinteiseen taiteesta tuttuun suomalaiseen kansallismaisemaan:

Kaukainen horisontti, jossa katsoja on korkeammalla ja alaviistoon avautuu maisema. Etualalla on kituvia mäntyjä ja taustalla näkyy järvi. Tällaisena suomalaista maisemaa on kuvattu. Katselukulman voi tulkita tulevaisuuteen katsomiseksi. Siitä huokuu rauhallisuus ja toisaalta myös yksinäisyys. Mänty on sitkeä ja kasvaa karuissa oloissa. Kuvaako se siis suomalaisuutta?

Tiaisen oma maisema perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin ja toiveisiin tässä hetkessä: maalaismaiseman rauha, hiljaisuus, kiireen puuttuminen, läsnäolo. Hän pohtii kansallismaiseman yhteyttä arjesta irtautumiseen: Kenties henkilökohtainen kansallismaisema onkin se maisema, johon ihminen kaipaa.

Veera Soikkelin (3) maisema löytyy viralliselta listaukselta: eteläpohjalaisiin viljelylakeuksiin kuuluva peltomaisema. Maisema on Soikkelille henkilökohtaisesti merkittävä lapsuuden kokemuksista isovanhemmilla vieraillessa, mutta maisemassa on myös sukupolvien takaa kantautuvia kaikuja:

”Maisema symboloi paikallista elinkeinoa, elämän jatkumoa ja omaa historiaani. Voin elävästi muistaa tarinat siitä, kun vesi vielä lainehti näillä lakeuksilla. Jollain tapaa tunnen kuuluvani eniten siihen maisemaan. Vaikka kyseessä ei ollut kotiseutuni maisema, olen aina samaistunut vahvasti ahkeriin, mutta omanarvontuntoisiin pohjalaisiin. Ehkä koska äitini arvostaa juuriaan ja on puhunut niistä aina paljon.”

Soikkeli näkee henkilökohtaisessa kansallismaisemassaan yhtymäkohtia myös perinteisiin kansallismaisemien arvoihin, kuten kansallisen itsetunnon nostattamiseen, kansan uutteruuden ja oman valtion vaikuttavuuden teemoihin. Vaikka tuotantomaisemaa ja ruuantuotannon kehittymistä voi arvioida kriittisesti, tehokasta tuotantoa voidaan jollain mittapuulla pitää kansakunnan saavutuksena:

”Kansallismaiseman tulee liikuttaa, sykähdyttää ja hämmästyttää. Sen tulee asettaa ihminen omaan mittakaavaansa ja korostaa kansakunnan arvoja.”

Salla Ekströmin (4) kansallismaisemassa on niin ikään peltoa, mutta sen kiintokohtana on virtaava vesi, Nautelankoski, ja sen yhteydessä oleva vanha mylly. Ekströmin kansallismaisema liittyy myös hänen lapsuuteensa Aurajoen varrella, jonka hän edelleen kokee tietynlaisena kiintopisteenä:

”Kun ajattelen omaa kansallismaisemaa, ajatukset siirtyvät omaan taustaani ja lapsuuteeni, maisemaan, joka on luonut jonkinlaisen jonnekin kuulumisen tunteen.”

Vaikka Ekström ei enää asu kansallismaisemassaan, hän kokee sen vaikuttavan yhä siihen, millaisiin paikkoihin hän hakeutuu asumaan tai vaikkapa lenkille. Omalla kansallismaisemalla voi siis olla hyvinkin suuri merkitys ihmisten arjen valinnoissa.

Henkilökohtaiset kansallismaisemat ovat tämän pienen otoksen perusteella hätkähdyttävän samankaltaisia: nostalgisia, rauhallisia peltomaisemia. Moni asuu nykyään kaupungissa, mutta tuntee hektisessä arjessa edelleen kaipuuta tutuksi tulleeseen lapsuuden maisemaan. Tuleeko siis lapsuuden maisemasta usein myös henkilökohtaisesti tärkeä maisematyyppi? Kansallismaisemasta löydettiin myös yhtymäkohtia kansakunnan arvoihin, jotka koettiin tärkeiksi myös henkilökohtaisella tasolla. Tekstien perusteella vaikuttaakin siltä, että oma kansallismaisema voi olla sekä yksityinen ”toiveympäristö” tai kiintopiste että yhtymäkohta johonkin itseä suurempaan.

Viitteet:

1 https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Maisemat/Kansallismaisemat [Viitattu: 17.12.2019]

2 Tiainen, J. 2019. Ihmetyksen kaupunki: https://blogs.aalto.fi/ihmetyksenkaupunki/category/maisema-arkkitehtuurin-kritiikki/ [Viitattu: 17.12.2019]

3 Soikkeli, V. 2019. Veeran maisemakritiikki: https://blogs.aalto.fi/veeranmaisemakritiikki/ [Viitattu: 17.12.2019]

4 Ekström, S. 2019. Maisema-arkkitehtuurin kritiikki: https://blogs.aalto.fi/maisemaarkkitehtuurinkritiikkise19/ [Viitattu: 17.12.2019]

James Cornerin vaihtuvat maisemat

Maisema-arkkitehti James Corner (s. 1961) on kenties parhaiten tunnettu yrityksensä James Corner Field Operationsin (JCFO) suunnittelemasta New Yorkin High Linesta (rak. 2009-14) (1). Hylättyjen teollisuusraiteiden muutos monilajiseksi, korotetuksi 2,4 km pituiseksi viheryhteydeksi oli sen verran ainutlaatuinen kaupunki-interventio, että se tulee tasaisin väliajoin esiin maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun diskurssissa, opetuksesta suunnittelupalavereihin ja sosiaalisen median kaupunkifoorumeihin. Myös Corner itse koki High Linen haastaneen jälleen kerran oman käsityksensä maisemasta (1). Tämä on melko hyvin jo kolmen vuosikymmenen ajan maisemaa eri näkökulmista käsitelleeltä kirjoittajalta, opettajalta ja suunnittelijalta.

Cornerin (High Linea edeltäviin) ajatuksiin maisemasta, kulttuurista ja luonnosta sekä näiden yhteyksistä ja ristiriidoista on mahdollista perehtyä muun muassa teoksen Landscape Imagination: Collected Essays of James Corner 1990-2010 (2) kautta. Teos nostaa 20 vuoden ajalta esiin useita kirjoituksia, joissa Corner tuo päivänvaloon ja haastaa maisema-arkkitehtuurin suunnittelukonventioiden taustalla olevia käsityksiä ja teorioita. Yksi keskeisimmistä teemoista on ikuisuuskysymys luonnon ja taiteen, maisemasuunnittelun ja -rakentamisen, ristiriidasta maisema-arkkitehtuurissa. Corner tuo teemaan uuden, edelleen vuonna 2019 ajankohtaiselta kuulostavan kannanottonsa seuraavissa teoksen teksteissä.

Ensi kertaa vuonna 1991 ilmestyneessä tekstissään “A discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics” (3) Corner ehdottaa hermeneutiikkaa teknotieteellisen lähestymistavan vaihtoehdoksi. Hermeneutiikka, eli filosofinen suuntaus, jossa tutkitaan ja pyritään ymmärtämään ihmisen tekojen ja käytäntöjen merkityksiä (4), olisi nykyiset suunnittelukonventiot hylkäävä, ”sovitteleva” ja ihmislähtöinen lähestymistapa. Se perustuisi kolmen ”tyrannin” eli positivismin (objektiivinen, faktoihin perustuva todentaminen, luonnontieteellinen lähestymistapa (5)), paradigmojen (vallitsevan maailmankuvan) ja avant-garden (edelläkävijyys, rajojen rikkominen taiteessa) sijasta kulttuuriseen reflektoimiseen ja maiseman uudelleentulkintaan. Teoksen editoineen Alison Bick Hirshin mukaan Cornerin ajama hermeneuttinen lähestymistapa maisema-arkkitehtuuriin ammentaisi merkityksensä alueen historiasta ja tulkitsisi ne nykyhetken tarpeisiin (2). Corner jatkaa pohdintaansa 1997 ilmestyneessä “Recovering Landscape as a Critical Cultural Practice”, jonka teesit tarjoavat jo selvästi esimakua tulevalle High Line-hankkeelle. Tekstin mukaan tarkoituksena ei ole vain kaivaa esiin maiseman historiaa, vaan osallistaa maisema (engl. “Agency of Landscape”) haastamaan aktiivisesti kulttuurisia normeja ja konventioita (2).

Vuonna 1997 ilmestyneessä tekstissään ”Ecology and Landscape as Agents of Creativity”, Corner näkee puhtaan ekologisen ja ”teknotieteellisen” lähestymistavan maisema-arkkitehtuuria köyhdyttävänä, sillä se hylkää maisema-arkkitehtuurin alkulähteiden viisauden ja kulttuurisen merkityksen. Käsitys siitä, että subjektiivisuus, runollisuus ja taide kuuluvat yksityisiin gallerioihin ja että vastaukset ekologiseen kriisiin löytyvät instrumentaalisesta, luonnontieteellisestä lähestymistavasta, ei tavoita Cornerin mukaan maisema-arkkitehtuurin todellista potentiaalia. Sama pätee Cornerin mukaan täysin ilman ekologisia tavoitteita suunniteltuihin ympäristöihin, jotka ovat usein taantumuksellisia ja pinnallisia, vailla merkityksellisyyttä. Vastakkainasettelun sijasta tulisikin pyrkiä elävään, ekologiaa ja mielikuvitusta yhdistävään (engl. eco-imaginative) maisema-arkkitehtuuriin, joka monipuolistaisi ja vapauttaisi sekä kulttuurista että biologista elämää.

Cornerin filosofisia termejä pursuilevat kannanotot ovat tarttuneet rohkealla otteella haastaviin kysymyksiin ja muuttaneet käsityksiämme maisemasta ja maisema-arkkitehtuurin mahdollisuuksista vaikuttaa elämäämme. Vaikkei teksteistä voi aina vetää suoraa linjaa fyysisissä suunnittelukohteissa tehtyihin ratkaisuihin niiden teoreettisuuden ja filosofisuuden vuoksi, Corner on osoittanut kykynsä haastaa myös omat käsityksensä maisemasta suunnittelukohteidensa kautta.

Viitteet:

1 http://ladprofile.weebly.com/james-corner-1961.html [Viitattu: 17.12.2019]

2 Corner, J. 2014. Landscape Imagination: Collected Essays of James Corner 1990-2010. Bick Hirsh, A. (ed). Princeton Architectural Press 2014. E-book.

3 Corner, J. 1991. A discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics. Landscape Journal – Design Planning and Management of the Land. Vol 10:2, 1991.

4 https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:hermeneutiikka [Viitattu: 17.12.2019]

5 https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:positivismi [Viitattu: 17.12.2019]

Maisema-arkkitehti yrittäjänä

Tällä kerralla meille saapuivat esittelemään yrittäjän arkea maisema-arkkitehdit Piia Kuusniemi (LOCI Maisema-arkkitehdit oy) ja Johanna Ristimäki (Arkkitehtuuri ja maisemasuunnittelu Nyman & Ristimäki). Kyseessä on kaksi erikokoista toimistoa (LOCI n. 20 hlöä, Nyman & Ristimäki 2 hlöä), mikä avarsi näkökulmaa yrittäjyyteen. Saimme esittää yrittäjille etukäteen kysymyksiä, joihin he vastailivat vuorotellen. Valikoin tähän itseäni eniten kiinnostavimmat teemat liittyen yrityksen perustamiseen sekä yksityiselämän ja yrittäjyyden yhdistämiseen.

Selvisi, että sekä Pian että Johannan suvussa oli yrittäjiä, joten yrittäjyys tuntui jopa luotevalta vaihtoehdolta valmistumisen jälkeen. Kumminkaan kumpikaan ei ollut aktiivisesti hakeutunut yrittäjäksi, vaan he päätyivät sattumusten seurauksena perustamaan oman toimiston. Molemmilla taustalla oli osallistuminen valmistumisen aikoihin suunnittelukilpailuun, jonka voitti edellytti oman toimiston perustamista toimeksiannon vastaanottamiseksi. Näin ollen kumpikin yritys perustettiin ennen varsinaisen vision muodostamista, joskin taustalla oli vahvana käsitys siitä, minkälaista maisema-arkkitehtuuria haluaisi tehdä.

Yrittäjyys saattoi osua myös keskelle suuria elämänmuutoksia yksityiselämässä, mutta tätä ei koettu ongelmaksi. Tärkeimmiksi yrittäjän ominaisuuksiksi mainittiin epävarmuuden sietokyky ja sitkeys. Perhe vie aikaa, mutta on myös tärkeä voimavara.

Saimme myös hyödyllisiä käytännön ohjeita yrittäjänä toimimiseen, projektinhallintaan, vastuuasioihin sekä suoraselkäisyyden säilyttämiseen – tähän koottuna mielestäni hyödyllisimmät:

– Peruskorjaus vie lähes kaksinkertaisen ajan kuin uudisrakentaminen, koska ei ole mahdollista lähteä puhtaalta pöydältä, vaan täytyy sopeutua olemassa olevaan. Näin ollen tilaajan kanssa on suositeltavaa sopia tuntiveloitus suositeltavaa. Jos mennään kiinteällä hinnalla, tulee varata aikaa 40 % enemmän kuin uudisrakentamiseen, koska yllätyksiä tulee aina vastaan.

– Työllistäminen työllistää. Tarvittaisiin jonkinlainen ”yrittäjän äitiyspakkaus”, joka auttaisi orientoitumaan ensimmäisen työntekijän saapumiseen. HR-asiat ja taloushallinto voidaan ulkoistaa, vaikka kyseessä olisi pieni toimisto. Näin jää aikaa suunnittelulle.

– Itseään ei tule myydä halvalla epäitsekkyyden nimissä. Yhtiön tulee tuottaa voittoa omistajilleen. Tilaajalle voi aina mainita, että yrityksellä ei ole valtuuksia tuottaa tappiota, sillä laatusertifikaatti vaatii, että tuottaa voittoa.

– Vakuutusasiat ovat haastavia. Arkkitehtitoimistojen liitolta voi hankkia ryhmävakuutuksen ja neuvontaa. Myös SKOL ja TEK neuvovat vakuutusasioissa.

– Urakoitsijalla voi olla oikeus tehdä muutoksia suunnitelmiin. Sopimuksesta on varmistettava, että urakoitsijalla on vastuu muutoksista, jottei muutossuunnittelua laskuteta suunnittelijalta. Tämä on varmistettava aina erikseen, sillä maisema-arkkitehdin kiinteä palkkio ei kestä muutoksia.

Haasteita on yrittäjäksi ryhtyvälle varmasti luvassa, mutta toisaalta ei ole ketään hengittämässä niskaan ja vaatimassa juuri tietynlaista vastoin omaa näkemystä. Toki yrittäjän niskaan kaatuu myös projektin loppuun saattaminen vapaa-ajalla, mikäli työntekijä sairastuu tai jää vanhempainvapaalle. Kaiken kaikkeaan taitaa kyseessä olla erityitä luonnetta vaativa, omaa visiota ja päätöksentekokykyä kehittävä – vaikea mutta palkitseva tie. Kaikki kunnioitukseni yrittäjille!

Fore-kustannuslaskentaohjelma

Kommentoin tämän kerran blogissani kahden kurssilaisen havaintoja liittyen kustannuslaskentaan Fore-ohjelmalla, sillä olin itse kyseisellä opetuskerralla sairaana. Fore on maksullinen ohjelmisto, jonka on tarkoitus helpottaa viherrakennuskohteiden kustannuslaskentaa. Jotkin tilaajat edellyttävät konsultteja Foren tai vastaavan kustannuslaskentaohjelmiston käyttöön hankkeessa. Kommentoimani blogit ovat Jonna Juusolan ja Salla Ekströmin.

Fore-ohjelma sisältää viisi sovellusta: Scope, Hola, Rola, Arena ja KoVe. Salla mainitsi, että Foren kokeilukerralla perehdyttiin tarkemmin Holaan ja Rolaan. Eri hanketasoille on varattu eri ohjelmistot. Hola on tarkoitettu suuntaa-antavan kustannusarvion tekemiseen ennen tarkempaa suunnittelua. Jonnan mukaan hanketason laskenta perustuu kertoimiin, jotka suunnittelijan on osattava määrittää. Kertoimet liittyvät kohteen sijaintiin ja kokoon, kuljetusmatkoihin, ylläpitoon sekä toteutumisaikatauluun (joustavuuteen).

Rolassa lajitellaan maamassat, kasvillisuusmäärät sekä kaikki kalusteet ja lasketaan niille tarkempi arvio. Sallan mukaan Foren tietokanta edellä mainittujen toteutussuunnittelun osa-alueiden osalta oli kattava. Laskentaa hän kuvaili työlääksi, mutta siinä mielessä tarpeelliseksi ja palkitsevaksi, että Foressa saadut kustannusarviot täsmäävät oletettavasti melko hyvin lopullisten kustannusten kanssa. Laskennassa korostuu ammattitaito ja huolellisuus, sillä se vaatii kohteen olosuhteiden ymmärtämistä virhelaskelmien välttämiseksi.

Jonna mainitsi, että Fore kehitettiin 2002-2008, jolloin isojen hankkeiden kustannusrakenne ositettiin panosrakenteeksi. Termi Panosrakenne jäi melko epäselväksi blogikirjoitusten perusteella. Sallan mukaan Foren panosrakenteessa eriytyvät materiaalit, koneet ja työ-osuudet.

Blogien perusteella Foren merkittävimpiä etuja ovat ajantasaisuus verrattuna toimistojen omiin kustannuslaskentapohjiin. Hintoja tarkistetaan Sallan mukaan puolivuosittain indeksikorotuksin tarjouskierrosten perusteella tietokannan päivittämiseksi. Jonna mainitsi oman kustannuslaskentaesimerkin havainnollistaneen kustannusten jakautumista ja rakentumista, mutta harmitteli laskennan kapeakatseisuutta ja puutteellisuutta esimerkiksi vastuullisuuteen ja ekologisuuteen liittyvien laatutekijöiden osalta.

Maisema-arkkitehtipäivien avaus: Millaisen esteettisen jäljen haluan jättää jälkeeni?

Aikakautta, jota nyt elämme, kutsutaan antroposeeniksi eli ihmisen aikakaudeksi. Maisema-arkkitehtien kansainvälisessä kattojärjestö IFLA julisti syyskuussa ilmastokriisin johtuen merkittävästä vaikutuksestamme ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden tilaan. Myös me maisema-arkkitehdit olemme joutuneet astumaan ulos ”vihreästä kuplastamme”, koska tiiviisti luontoon linkittynyt alamme ei voi enää välttyä ilmastokriisin luomien haasteiden ratkomiselta. Itse olen taustaltani metsäekologi ja toiminut urani aikana sekä ympäristöalan konsulttina että maisema-arkkitehtinä. Kenties juuri monialaisuuteni vuoksi sainkin kutsun tänne maisema-arkkitehtipäiville pohtimaan seuraavaa kysymystä: ”Millaisen esteettisen jäljen haluaisin jättää ympäristööni maisema-arkkitehtinä?”

Kysymys osoittautui erityisen haastavaksi ja vaati melko syväluotaavan matkan henkilökohtaisiin arvoihini ja maailmankatsomukseeni. Havaitsin, että sisälläni vallitsee ratkaisematon ristiriita, joissa köyttä vetää yhdellä laidalla – hieman paatoksellinen – tarpeeni pelastaa maailma ihmisiltä ja toisella laidalla haluni luoda kauniimpaa ja terveellisempää elinympäristöä ihmisille. Ristiriita on omani, mutta uskon, että moni muukin kamppailee samansukuisten haasteiden kanssa. Olemme oppineet, että maisema-arkkitehtuurin tärkein tavoite on esteettisen, viihtyisän ja toimivan asuinympäristön luominen. Nyt löydämmekin itsemme yhä useammin vastaamassa kysymyksiin siitä, miten varautua ilmastonmuutoksen tuomiin hulevesitulviin, rakentaa elinympäristöä harvinaistuvalle eliölajille tai tulkita ennusteita merenpinnan noususta rannikolla. Kriisitilassa maisema-arkkitehtuurin huomio tulisi entistä enemmän kiinnittää selviämisen kannalta välttämättömimpään eli asuinkelpoisen ympäristön, puhtaan veden, ilman ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen – ihmisille ja muille lajeille.

On tavoitteena sitten miellyttävän asuinympäristön luominen tai kriisistä selviäminen, runollisemmat tavoitteet tuntuvat nykymaisema-arkkitehtuurista usein unohtuvan. On kriteereitä, mitoituksia, laatujärjestelmiä ja analyyseja. Lopputuloksena on asuinkelpoinen ympäristö. Jääkö tässä yhtälössä tilaa estetiikalle, vai jääkö se vaatimuslistan ja halpuutuskierroksen jalkoihin?

Esteettiset mieltymyksemme ovat alati muutoksessa. Itselleni estetiikkaa edustaa maisema-arkkitehtuurissa ennen kaikkea funktionaalisuus ja ekologisuus. Funktionaalinen estetiikka pohjautuu ajatukseen, että esteettisyyden kokemus kasvaa sen toiminnallisuuden myötä. Mielestäni kauneussyistä tehtävät ratkaisut eivät ole yhtä esteettisiä kuin sellaiset, jotka ovat myös toimivia. Toisaalta esteettistä arvoa vähentää myös tieto toteutustavan, materiaalivalinnan tai muun ominaisuuden epäekologisuudesta ja kestämättömyydestä. Tieto lisää siis tässäkin tuskaa. Kaunis voi olla todella kaunista vain, jos sitä ei ole saavutettu toimivuuden ja ekologisuuden kustannuksella. Kriisinaikainen estetiikka ei enää selviä kriittisestä tarkastelusta ilman luonnon monimuotoisuuden ja ilmaston huomioon ottamista.

Millaisen esteettisen jäljen haluaisin siis itse jättää jälkeeni maisema-arkkitehtinä? Haluaisin kehittää ratkaisuja, jotka eivät ole joko esteettisiä tai kestäviä, vaan sekä-että. Haluaisin toisaalta lisätä toleranssiamme ”rumaa” tai epäsiistiä kohtaan tiedon avulla. Haluaisin varata kaupungin sisään jääville vihreille keitaille tilaa myös niille lajeille, joiden reviireille kaupunkimme vähä vähältä työntyvät. Haluaisin huolehtia siitä, että metsät, rannat, puistot ja pihat olisivat jatkossakin paikkoja, jotka huolehtivat terveydestämme, palauttavat kaupungin hektisyydestä ja ylläpitävät suhdettamme luontoon. Toivon voivani esittää jatkossakin ratkaisuehdotuksia ekologisiin ongelmiin, jotta olisimme jatkossa hieman varautuneempia niihin. Tiivistettynä: Haluaisin edistää ekologisesti kestävämmän estetiikan kehittymistä alallamme.

Antroposeenilla on niin kolkko kaiku, koska se korostaa ihmisen suurta negatiivista vaikutusta maapalloon. Haluan kuitenkin kääntää ajatukset kriisin edellyttämään toimintaan, ja samalla maisema-arkkitehtipäiviemme teemaan, ekologiseen jälleenrakentamiseen. Kiinankielinen vastine sanalle ”kriisi” koostuu kahdesta osasta: vaarasta ja mahdollisuudesta. Käsissämme on ennenäkemättömän suuri mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisen esteettisen ja ekologisen jalanjäljen jätämme jälkeemme. Suuren vastuun kanssa tulee myös suuri valta. Uskalletaan käyttää sitä valtaa.

Luonnosta

Vaikka pitäisi itseään yleisesti ottaen harkitsevana ihmisenä, tällä totuudenjälkeisellä kiihkoilijoiden aikakaudella voi helposti itsekin sortua äkkipikaisiin väärintulkintoihin. Jo pelkkä otsikko: ”Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa” (Yle 21.10.2019 (1)) herätti luontoihmisen sisälläni vastarintaan. Ehrnrooth kirjoittaa provosoivasti: ”Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut.” Ajatus, että vain ihmisen luoma olisi arvokasta, on irstas – täysin luonnonvastainen. Se kuvastaa äärimmäisen ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa Homo sapiens on irrallinen muusta luonnosta – yksiselitteisesti sen yläpuolella.

Tarkemmalla tulkinnalla on kuitenkin mahdollista ymmärtää Ehrnroothin todellinen kritiikin kohde, kuten sen nyt ymmärrän: luonnon pyhittäminen ilman sen arvon määrittelemistä. Eihän arvokasta, sanan taloustieteellisessä merkityksessä, ole muu kuin arvokkaaksi päätetty. Leimattu ja numeroitu pala paperia on arvokkaampi kuin toinen, koska olemme keskenämme päättäneet niin. Onko kaikki arvokas siis vain päämme sisällä?

Suomalaiselle luonnon arvo on perinteisesti hahmottunut siitä saadun puuraaka-aineen kautta, eli hyvin konkreettisella tavalla. Sen sijaan maailman saastuneimmassa kaupungissa asuvalle intialaiselle puhdas ilma voi hyvinkin näyttäytyä rahanarvoisena. Niin arvokkaana, että sen menettäminen on terveydellinen hätätila, joka sulkee koulut, pysäyttää rakennustyömaat ja aiheuttaa valtaisat kustannukset terveydenhuollolle, kuten Delhissä marraskuun alussa (HS 1.11.2019 (2)). Jos vain arvokkaaksi päätetty on säilyttämisen arvoista, miten muille kuin suoraan hyödynnettävissä oleville luonnonvaroille sitten annetaan taloudellinen arvo? Ekosysteemipalvelut – kritiikistään huolimatta – ovat toistaiseksi paras keino luonnon arvon määrittelemiseen. Luonto on ekosysteemipalvelulähestymistavan mukaan vaalimisen arvoista silloin, kun se tarjoaa jotain hyötyä ihmiselle. ”Entä luonnon itseisarvo?”, kysyy sisäinen luonnonrakastajani.

Jotta voisimme keskustella luonnon arvosta ja itseisarvosta, tulee ensin tietää, mistä luonnosta oikein puhumme. Olemme usein niin tottuneita puhumaan luonnosta ja sen suojelusta, että olemme jossain määrin luontomme sokaisemia. Mitä luonto todella tarkoittaa? Mitä oikein suojelemme? Aarnimetsät ja kansallismaisemat ovat kuriositeetti, onhan 88 % metsämaastamme talouskäytössä (v. 2016, 3)). Ovatko siis nämä monien sukupolvien ajan intensiivisesti hyödynnetyt talousmetsämme luontoa? Entä hengitysilma, liikenneväylän nurmikaistale, mikrobikasvusto vedenpuhdistuslaitoksella? Ekosysteemipalvelut, toisin sanottuna ”luonnosta saatavat aineettomat ja aineelliset hyödyt” (4) kattavat myös nämä luonnon ilmentymät.

Ehrnrooth jatkaa: ”Vastaavasti myös kuva luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa, jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja.” Olisiko siis kuitenkin niin, ettei vapauden ja vastuun puolestapuhujana tunnettu Ehrnrooth peräänkuulutakaan luonnon arvon mitätöintiä? Päinvastoin, ihmisen, luontoa eniten käyttävän eläinlajin (jonka tieteellinen nimikin on artikkelissa kirjoitettu pienellä alkukirjaimella) tulisi ottaa suurempi vastuu luonnosta – miten ikinä sen ja sen arvon määritteleekään.

Lähteet:

1 https://yle.fi/uutiset/3-11019130 [viitattu 12.11.2019]

2 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006293486.html [viitattu 12.11.2019]

3 https://www.luke.fi/uutinen/metsapinta-alasta-suojeltu-12-prosenttia/ [viitattu 12.11.2019]

4 https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/vaikutukset/-/artikkeli/a2e371f2-3997-4e51-ac9c-93425ab90590/ekosysteemipalvelut.html [viitattu 12.11.2019]

Case Helsingin kaupunki: Suunnitteluttaminen

Lotta Suominen Helsingin kaupungilta johdatti meidät 9.10. ja 16.10. suunnitteluttamisen ja hankintojen mielenkiintoiseen maailmaan Helsingin kaupungin näkökulmasta. Osansa saivat myös Helsingin kaupungin organisaatiomuutos sekä kiinnostavat jälkipohdinnat eräistä toteutuneista hankkeista.

Organisaatio

Helsingin kaupunkiorganisaatio on kokenut suuria muutoksia viime vuosina. Muutokset vaikuttavat myös maisema-arkkitehdin työkenttään kaupungilla. Aulaispormestari Anni Sinnemäki johtaa kaupunkiympäristön toimialaa. Vuoden 2017 organisaatiomuutoksen jäljiltä maisema-arkkitehtuuri ja maankäyttö on eriytetty eri palvelukokonaisuuksiin kaupunkiympäristön toimialalla. Kaupunkitila- ja maisemasuunnittelu -kokonaisuuteen on keskittynyt maisema-arkkitehtuurin osaaminen, mutta käytännössä yhteistyötä tehdään tiiviisti maankäyttö ja kaupunkirakenne (MAKA) – sekä liikenne- ja katusuunnittelu -palvelukokonaisuuksien kanssa. Tavoitteena on ilmeisesti ollut luoda toisiinsa linkittyneittä osaamisen keskittymiä.

Nykyisellä organisaatiorakenteella on Suomisen mukaan se haaste, ettei osaaminen ole muutoksista huolimatta keskittynyt eikä hajautunut kunnolla. Maisema-arkkitehdin osaamista on ollut vaikea keskittää, koska osaaminen soveltuu niin monelle alelle. Kaikissa kaavoissa ja liikennealueilla on ”jotain vihreää”, joten käytännössä maisema-arkkitehtia tarvitaan kaikissa palvelukokonaisuuksissa ja toisinaan myös kaupunkiympäristön toimialan ulkopuolella. Maisema-arkkitehti tekee Alueellinen suunnittelu -yksikössä aluesuunnittelua. Kullakin lisäksi omat alueensa asemakaavoituksen puolella, esimerkiksi kolme aluetta itäiseltä puolelta. Näin ollen maisema-arkkitehti ikään kuin konsultoi asemakaavoittajaa aluesuunnittelunsa ohella. Tällä hetkellä asemakaava-arkkitehteja ja liikenneasiantuntijoita on paljon enemmän kuin maisemaosaajia. Suominen koki, että eriyttämisen sijasta tulisi ajatella prosessien toimivuutta. Esimerkiksi asemakaavahanke hyötyisi prosessiin osallistuvien tahojen yhdistämisestä eri alojen osaajien eriyttämistä enemmän.

Lisäksi kuulimme viheralueisiin liittyvästä budjetoinnista sekä projektisuunnitelman tärkeydestä. Suomessa käytettävissä oleva perusrahoitus puistoille on Suomisen mukaan alhainen kansainvälisesti vertailtuna. Uusiin puistoihin investointi ja olemassa olevien puistojen kunnossapito (käyttötalouspuoli) ovat eri budjeteissa, ja jälkimmäiseen on käytettävissä puistojen pinta-alaa kohden entistä vähemmän rahaa. Peruskorjaukset kuuluvat investointibudjettiin. Myös kulloinkin tärkeäksi koetut teemat vaikuttavat investointeihin yllättävilläkin tavoilla. Tällä hetkellä pinnalla ovat esimerkiksi puistojen peruskorjaus, asuminen ja tulvasuojelu. Segregaation estäminen on viime vuosina vaikuttanut muun muassa siihen, että keskustan isot puistohankkeet ovat jääneet paitsioon. Tästä esimerkkinä mainittiin Töölönlahden puisto, joka on piirtynyt Suomisen mieleen erityisen haastavana ja poikkeuksellisena kohteena. Kilpailuun pohjautuneet asemakaava ja puistokaava kumottiin, tehdyt suunnitelmat nakattiin roskakoriin ja jo tehty investointipäätös pyörrettiin 2009 laman vuoksi. Kunnianhimoista puistosuunnitelmaa ei koettu kustannustensa arvoiseksi, vaan asemakaavan mukaisen rakentamisen toteuduttua puistosuunnittelun budjetista leikattiin tuntuva osa pyöräilyn edistämiseen.

Projektinhallinta

Kävimme lyhyesti läpi myös projektinhallintaan vaikuttavia tekijöitä. Projektilla on rajattu aikataulu ja budjetti. Eri toimijoiden (projektin asettaja eli tilaajan projektipäällikkö, johto/ohjausryhmä, konsultin projektipäällikkö, projektiryhmä) vastuut ja valtuudet on ennalta määritetty. Projekti nähdään onnistuneena, mikäli sille asetetut tavoitteet täyttyvät. Tavoitteiden täyttymisen arviointi on toisinaan haastavaa, sillä tavoitteita on usein paljon ja ne saattavat olla eri toimijoilla erilaiset. Projektin tavoitteita asetetaan yleisesti ottaen seuraavien kolmen mittarin kautta: kustannus, aika ja laatu. Eri hankkeissa painottuvat luonnollisesti eri mittarit. Esimerkiksi ydinvoimala- ja metrohankkeita on järkevämpää arvioida ensisijaisesti laadun (turvallisuus) kuin kustannusten ja ajan kautta. Tarjouspyynnöissä näiden tekijöiden painotukset ovat nähtävillä arvostelupainotuksissa. Kyynisesti todettuna usein painottuvat laadun (esteettisyys, kestävyys, viihtyisyys) sijasta resurssit (aika, kustannukset).

Projektin valmistuminen voi helposti viivästyä, jolleivat sen tavoitteet ja projektinhallinta ole kunnossa. Viivästyksille syinä voivat olla esimerkiksi epäselvä projektin tarkoitus, ristiriitaiset tavoitteet tai heikko yhteistyö osallistujatahojen välillä. Myös projektisuunnitelman pettäminen on riskitekijä, mistä syystä saimme luennon lopuksi tehtävän luoda oma kuvitteellinen projektisuunnitelma, jossa tulisi ottaa huomioon muun muassa edellä mainittuja tekijöitä. Kuvitteellisuus teki tehtävään eläytymisen hieman hankalaksi, mutta muiden esittelemien toteutuneiden hankkeiden kuvaukset olivat mielenkiintoisia.

Suunnitteluttaminen

Suunnittelun hankinnan perustana on, että tilaaja tietää, mitä on tilaamassa. Tämä ei ole suinkaan aina itsestään selvää, mikä paistaa toisinaan läpi epämääräisistä tarjouspyynnöistä. Kun tiedetään, mitä halutaan tilata, siirrytään tietyn summan (arvio: 60 000 e) ylittäneissä julkisissa hankinnoissa tarjouskilpailuvaiheeseen. Mahdollisilta toimittajilta pyydetään tarjouksia palvelun tuottamisesta tietyin, tarkoin määritellyin ehdoin. Kun palvelun toimittaja on valittu ja suunnittelutyö tehty, tilaajan on aika seurata hankinnan toteutumista – saatiinko sitä, mitä tilattiin? Näin ollen hankkiminen on oikeastaan osa projektia, mikä ei suunnittelijalle aina hahmotu.

Helsingin kaupunki tekee osan suunnittelustaan itse, mutta Suomisen mukaan esimerkiksi kaikki puistosuunnitelmat tilataan konsulteilta. Näin ollen Helsingin kaupungilla työskentelevän maisema-arkkitehdin tehtävänä voi olla tavoitteiden määrittely sekä projektinhallinta tilaajan puolelta. Osalle tällainen ohjaava ja strateginen suunnitteluote sopii paremmin, mikä tekee työnjaosta tilaajan ja konsultin välillä luontevan.

Helsingillä, kuten muillakin suuremmilla kaupungeilla, on usein puitesopimuksia hyväksi havaittujen ja tietyt ehdot täyttävien konsulttien kanssa. Erillisiä puitesopimuksia tehdään erilaisille kohteille (esim. puistot, pihat ja leikkipuistot), mutta sama suunnittelutoimisto voi olla useammassa puitesopimuksessa (ns. ”korissa”) mukana. Puitesopimus helpottaa ja nopeuttaa suunnittelua, sillä suunnitelmat voi yhteistyökumppaneilta tilata suoraan kahden vuoden ajan. Hankkeiden kattohinta on kuitenkin 150 000e, eli tätä isommat hankkeet erilliskilpailutetaan. Puitesopimusten ulkopuolelle rajautuu pienempiä toimistoja, joilla ei ole esimerkiksi riittäviä referenssejä vaaditun laisista hankkeista. Tarkoituksena on taata tilatun työn laatu. Haasteena järjestelyssä on, että jokin kokenut ja suuri toimisto voi päätyä kaikkiin koreihin ykköseksi, jolloin toimistolle tulee aina tarjota hankkeita ensimmäisenä. Tämä aiheuttaa hankkeiden viivästymistä, sillä harvoin hankkeista kieltäydytään.

Edellä kuvatut julkisten hankintojen käytännöt suosivat hyvin usein suuria ja vakiintuneita toimistoja siinä, missä nuoremmat toimistot jäävät helposti hankintavaatimusten ulkopuolelle työn laadusta huolimatta. Puheeksi tuli niin sanottu ”musta hevonen” tai ”villi kortti”, mikä tarkoittaa pienten toimistojen arpomista tarjouskilpailuista mukaan. Tämä mahdollistaa tarjoajan kannalta hieman tasa-arvoisemman osallistumisen ja kokemuksen (hankinnoissa mitattavien referenssien) karttumisen, joskaan ei tilaajan kannalta takaa riittäviä taitoja tai tarvittavia resursseja työn tekemiseen. Esimerkkinä tilanteesta, jossa villiä korttia oli hyödynnetty, Suominen mainitsi Iso Roban ideakilpailun. Kilpailusta tuli tosin SAFA:lta negatiivista palautetta (ilmeisesti toteutuskelpoisuuteen liittyen). Neuvoksi aloitteleville toimistoille annettiin, että kannattaa verkostoitua kokeneempien toimistojen kanssa. Tarjouksiin kannattaa aina liittää mukaan pyydetty määrä referenssejä, vaikkei täysin sopivaa hanketta löytyisikään, sillä muutoin tarjous voidaan hylätä. Muutoinkin neuvottiin olemaan tarkka tarjouspyynnön noudattamisen suhteen. Ei kannata kikkailla luovasti tai tarjota liian alhaisella hinnalla, sillä nämä ovat mahdollisia hylkäämisperusteita.

Kaiken kaikkiaan maisema-arkkitehdin työkenttä sekä suunnitteluttamisen ja kilpailuttamisen käytännöt selkiytyivät huomattavasti Helsingin kaupungin esimerkin kautta. Näin ollen Suomisen pitämät luennot ja tehtävät olivat mielestäni oikein hyödyllisiä ja kiinnostavia.

Työmaakäynti Triplassa

Pääsimme työmaakäynnille Pasilan uuteen ostoskeskukseen, joka on tullut aikaisemman aseman tilalle. Triplan yhteydessä on korkeaa asutusta, toimitilaa ja hotelli. Asutusta ja toimistorakentamista yhdistäviä ostoskeskuksia on noussut pääkaupunkiseudun juna- ja metroratojen varsille kiihtyvällä tahdilla. Kalasataman Redin lailla Triplassa on useita kansipihoja, jotka ovat erityisen haastavia suunnittelun ja rakentamisen kannalta. Siksi olikin kiinnostavaa käydä vielä keskeneräisellä Triplan työmaalla kuulemassa rakentamisen edistymisestä ja koetuista haasteista LOCI Maisema-arkkitehtien Niilo Tenkasen sekä YIT: edustajien johdolla.

Työmaakäynti alkoi työmaavarusteiden pukemisella ja suunnitelmakuviin tutustumisella työmaatoimistolla. Vain harva ryhmästämme oli aikaisemmin käynyt suurella työmaalla, joten kokemus oli myös sikäli jännittävä. Kuulimme, miten alkuperäisiä suunnitelmia oli jouduttu päivittämään kaupunkikuvallisista syistä, säilyttäen kuitenkin pääajatuksensa. Kohde oli haastava monista syistä, mutta työskentelyä helpotti yhteistyön toimivuus rakennuttajan, tilaajan ja muiden suunnittelijoiden kanssa.

Seuraavaksi pääsimme katsomaan kattopihoja, joille pääseminen olikin haastavaa hissiruuhkan ja jokseenkin kryptisten kerrosmerkintöjen vuoksi. Lopulta löysimme itsemme viimaiselta mutta onneksemme aurinkoiselta kansipihalta, joka oli selkeästi korkealla, vaikkei horisonttia hahmottanutkaan. Piha oli pian valmistuvan hotellin ja toisella puolella olevan toimistotalon yhteiskäyttöön tarkoitettu. Noin metrin korkeudelle (kunnossapitosyistä) nostetut kattoikkunat katsoivat huimausta tuottaen alla olevaan kauppakeskukseen ja niiden välistä kulki kapea kivipintainen reitti kannen läpi pienelle kivetylle aukiolle, johon mahtuisi muutamia pöytiä tulevia käyttäjiä varten. Kansipihaa hallitsivat erittäin huomattavat metalliset ”pömpelit”, jotka paljastuivat tuuletusaukoiksi ja muiksi LVI-rakenteiksi. Kuulimme, miten alkuperäiset sekalaiset rakenteet oli arkkitehdin toiveesta peitetty isommilla metallikuorilla, joiden oli ilmeisesti tarkoitus rauhoittaa näkymää. Lopputulos oli kuitenkin melko täyteen ahdetun oloinen, mistä syystä jäljelle jäävään tilaan ei haluttu liian peittävää kasvillisuutta. LOCI olikin suunnitellut rakenteiden väleihin matalia, vaahtolasitäytteisiä kumpuja, joille oli istutettu monilajista kasvillisuutta: pieniä puita, pensaita sekä kukkivia perenna- ja ketokasveja. Kasvillisuuden käytössä tavoiteltiin niin kutsuttua dynaamisuutta, joka perustuu kasvillisuuden kehittymiseen olosuhteiden mukaan, sillä kannen olosuhteet tulisivat vaihtelemaan. Hulevedet hallittiin tilan puutteen sanelemana ohuella rakennekerrosten väliin sijoitetulla hulevesimatolla ja kallistuksilla. Kansipihoilla ratkaisut ovat usein teknisten ja rakenteellisten reunaehtojen sanelemia, mikä rajoittaa huomattavasti maisema-arkkitehdin mahdollisuuksia. Viereiseltä hotellilta oli lisäksi tullut selkeä viesti, ettei kansipihan kasvillisuus saisi vaatia lainkaan hoitoa. Jää nähtäväksi, millainen kohteesta muodostuu ajan saatossa.

Toisella kattopihalla oli niin ikään kumpua muistuttava asukastalo, mutta muilta osin piha oli vielä keskeneräinen. Väliaikainen betonivalu mahdollisti työskentelyn ja jäisi mahdollisesti lopullisen kiveyksen alle. Kuulimme Niilolta betonivalun haasteista – usein tiettyyn tasoon valaminen on ollut hankalaa, mikä on vaikuttanut sekä sisäänkäyntien ovien avautumiseen että uhannut tehdä asennetuista kaiteista liian matalia. Omat haasteensa loivat tälläkin kannella LVI-rakenteet ja tilanpuute. Myös onnistumisia oli kuitenkin koettu. Valetut betonipenkit olivat onnistuneet odotettua paremmin, sillä niiden toimittaja oli ehdottanut rakenteellisia parannuksia, jotka paransivat sekä penkkien toimivuutta että madalsivat kustannuksia.

Kolmas ja viimeinen kokonaisuus, jolle pääsimme käymään, oli Triplan sisäänkäyntiaukio. Aukio oli katutasoa alempana, minkä kuulimme olleen melkoinen haaste hulevesien ja tulvien hallinnan kannalta. Jottei ostoskeskus tulevaisuudessa tulvisi, oli jouduttu turvautumaan mittaviin sadevesiviemäreihin, jotka vaikuttivat myös aukion toimintoihin. Mielenkiintoisena detaljina toimi näyttävä leikkiväline, josta ei suostuttu kohteen edellyttämän korkeatasoisuuden vuoksi tinkimään. Harmillisesti rakennusvalvonta oli vaatinut porrasnousuihin molemminpuolisia kaiteita, vaikka kymmenen metrin päässä kulki esteetön kulkureitti. Myös sähkökaapit olivat odotettua isommat ja tultaisiin tulevaisuudessa vaihtamaan halutunlaisiksi. Aukio oli kuitenkin kokonaisuutena toimivan ja viihtyisän oloinen, esteettömistä kulkureiteistä ja terassitasoista penkeillä reunustettuihin istutuksiin, valaistukseen sekä aukiota reunustaviin ”kaljaportaisiin”.

Kaiken kaikkiaan Triplan työmaakäynti tarjosi ymmärrystä, jota ei olisi voinut yhtä kouriintuntuvasti sisäistää sisällä luennolla istuessa. Käynti osin valmiin puoleisella, osin hyvinkin keskeneräisellä työmaalla havainnollisti eri vaiheiden kysymyksiä. Ymmärsin, miten hienolta saattoi suunnittelijasta tuntua nähdä jonkin kohteen toteutuneen hyvin haasteista huolimatta.