Mitä maisema-arkkitehti voisi oppia kuvataiteilijalta?

”Mitä maisema-arkkitehti oikein tekee?”. Tähän kysymykseen joutuu toistuvasti vastailemaan illanvietoissa. Maisema-arkkitehtuuri on vielä suhteellisen tuntematon ala huolimatta laajasta toimintakentästämme maankäytön suunnittelusta puistoihin, pihoihin, katuihin ja aukioihin. Tästä ja alan sisäisestä määrittelemättömyydestä johtuen pian valmistuvalla maisema-arkkitehtiopiskelijalla on edessä identiteettikriisi. Pääsykokeissa painotettiin luovuutta, ensimmäisen vuoden opinnot keskittyivät taiteelliseen ilmaisuun – vielä harjoitustöissäkin painotettiin konseptin tärkeyttä suunnittelussa. Sitten koitti työelämä suunnittelutoimistossa, missä luovuutta edustaa vaihtuvien cad-ohjelmien kanssa taistelu sekä tilaajan vaatimusten ja normiviidakon rämpiminen, jotta edes jotain alkuperäisestä konseptista jäisi jäljelle. Synkimpänä hetkenä herää kysymys, onko luovuudella mitään tekemistä maisema-arkkitehtuurin kanssa? Toisaalta voidaan kysyä, pitäisikö sillä olla?

Maisema-arkkitehtuuri eroaa monella tapaa kuvataiteista, ja eroa on viime vuosina vain alleviivattu. Arkkitehtuurialat sijoittuvat Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun, entiseen Teknilliseen korkeakouluun. Maisema-arkkitehdit ja arkkitehdit kantavat teekkarilakkia ja valmistuvat ensin tekniikan kandidaateiksi. Sen sijaan arkkitehtuurin laitokseen vuonna 2018 liitetyt sisustusarkkitehdit valmistuvat taiteen kandidaateiksi ja joutuvat erikseen anoa teekkarilakin käyttöoikeutta – eiväthän he ole teknisen alan edustajia. Aalto-yliopistoon sulautuneessa TaiK:issa opetettiin vielä 2000-luvulla ympäristötaidetta (2), joka oli ehkä taidealoista lähimpänä maisema-arkkitehtuuria. Ohjelma kuitenkin lakkautettiin ja jäljelle jäi monitieteinen maisteriohjelma ViCCA (Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (3)), joka ei kuitenkaan ole opetuksellisesti missään tekemisissä maisema-arkkitehtuurin kanssa.

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun motto on ”For useful arts” (latinaksi: Pro Arte Utili (1)). ”Hyödyllinen taide” kuulostaa ristiriidalta, sillä eihän taiteen ole tarkoitus hyödyttää ketään. Vaihtoehtoinen suomennos ”hyödylliset taidot” on jo mottona kuvaavampi. Opimme taitoja, jotka tarjoavat neliöissä ja euroissa mitattavaa hyötyä yhteiskunnalle: asuinalueita, pihoja, puistoja, urheilu- ja leikkipaikkoja eli käyttöön tarkoitettua kaupunkitilaa. Kuvataiteen hyöty yhteiskunnalle on vaikeammin mitattava. Maisema-arkkitehti palvelee asukasta (tai tilaajaa), taiteilijan ei tarvitse palvella ketään. Toki on myös tilattua taidetta, joka ei ole aivan yhtä vapaata.

Vaikkei maisema-arkkitehtuuri selvästikään ole taidetta, se on kuitenkin kiinteästi kytköksissä kuvataiteisiin. Suunnitelmia on vaikeaa tai mahdotonta kommunikoida ja perustella ilman kuvallista ilmaisua. Mitä edustavampi kuva, sitä todennäköisemmin voittaa suunnittelukilpailun tai saa toimeksiannon. Monia maisema-arkkitehteja kaivertaa kuitenkin luovaa ilmaisua rajoittava teknisten ja muiden vaatimusten määrä. Suunnittelua ohjaavat moninaiset ulkoa annetut sosiaaliset, ekologiset ja taloudelliset reunaehdot, alati muuttuvat turvallisuus- ja esteettömyyssäädökset sekä alan sisäiset konventiot ja trendit. Siinä, missä kuvataiteilija voi aloittaa projektin ilman käsitystä lopputuloksesta, maisema-arkkitehdin mielessä on jo kohteelle saapuessaan lukematon määrä vaatimuksia ja rajoitteita. Maisema-arkkitehtiopiskelijalle saattaakin herätä hienoinen kateus kuvataiteilijan työn vapautta kohtaan.

Taiteilija Tuula Närhisen (4) työ toimii ihailtavana esimerkkinä kuvataiteilijan kyvystä havainnoida luonnon prosesseja, esittää kysymyksiä, haastaa totuttuja käsityksiä, eli lyhyesti sanottuna, antaa työskentelyprosessille sen vaatima tila. Voisiko maisema-arkkitehti oppia jotain kuvataiteilijan tavasta ihmetellä maailmaa avoimesti, ilman valmiita vastauksia? Voisiko suunnitteluprosessin aloittaa ilman suunnittelua – uteliaasti tarkkaillen, unohtaen hetkeksi hyödyn tavoittelun, vaikka se lopulta kuuluukin keskeisenä osana työnkuvaan? Loppujen lopuksi rajoitukset voivat pitkälti olla suunnittelijan pään sisällä. Normien tiedostaminen synnyttää pelon siitä, mitä käy, jos suunnittelee jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Turvallisella vyöhykkeellä pysymiseen liittyy kuitenkin merkittävä riski, että suunnittelu on vain teknisten vaatimusten listan täyttämistä. Tuloksena syntyy tylsää ja mielenkiinnotonta maisemaa, joka ei herätä tunteita mihinkään suuntaan – saati arvostusta tai tunnettuutta maisema-arkkitehtuurin alaa kohtaan. Maisema-arkkitehdin tulisikin säännöllisin väliajoin herätellä ”sisäistä kuvataiteilijaansa”, joka voi palauttaa unohtuneen luovuuden suunnitteluprosessiin.

Lähteet:

1 https://en.wikipedia.org/wiki/Aalto_University_School_of_Arts,_Design_and_Architecture

2 http://www.uiah.fi/to/YMPARISTOTAIDE.htm#Opetus

3 http://vicca.fi/

4 http://www.tuulanarhinen.net/

Leave a Reply