Bloedel – tulkittu maisema

Bloedelin reservaatti on Bainbridgen saarella Washingtonissa sijaitseva Bloedel-suvun vapaa-ajanviettopaikka, joka on nykyään vierailijoille avoin, julkinen metsäpuisto. Metsätalouskäytöstä vapautunut 150 aarin suuruinen alue kätkee sisäänsä kokoelman maisema-arkkitehti Richarg Haagilta tilattuja, japanilaisesta puutarhataiteesta inspiroituneita tiloja. Verkkosivuilla puistoa kuvaillaan sanoin ”Like No Other Place in the World” (1), korostaen puiston ainutlaatuisuutta. Onko Bloedel siis vain kokoelma amerikkalaisten linssien läpi tulkittuja näköispuutarhoja entisessä talousmetsässä vai todella ainutlaatuinen kohde? Ristiriitaisia tulkintoja synnyttävää maisema-arkkitehtuurikohdetta tutkitaan alan kriitikkojen Patric M. Condinin, Anne Whiston Spirnin sekä Elizabeth K. Meyerin tekstien kautta.

Bloedelissa vieraillut Patric M. Condon kuljettaa lukijan tekstinsä ”Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel” (2) avulla läpi kolmen metsän läpi kulkevan polun yhdistämän tilan. Kierros lähtee ”tasopuutarhasta” (engl. the garden of planes), joka on Haagin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen muokattu koostumaan zen buddhalaisten temppelien kivipuutarhoja imitoivaksi tilaksi. Temppelipuutarhoista poiketen tilaa ei kuitenkaan ole rajattu muureilla. Condonin mukaan muuri on yhtä tärkeä kuin sen sisäpuolella olevat kivet tarjotessaan niille raamit ja rinnastuskohdan ihmisen ja luonnon välillä. Haagin alkuperäisessä suunnitelmassa oli kulmikkaista tasoista muodostuvia ja pyöreitä kumpuja sekä teehuone, jotka yhdessä rajasivat kokonaisuudessaan tilan. Näin ollen Condonin mukaan Haagin alkuperäinen suunnitelma sisälsi sekä rajat että vastakohtaisuuden. Alkuperäinen tasopuutarha koettiin kuitenkin liian ”vaikeaksi” (3), joten sen tilalle muodostettiin länsimainen tulkinta tutummilla elementeillä. Se ei kuitenkaan väärintulkittuna näköispuutarhana enää kuvasta sitä filosofiaa, josta se alun alkaen inspiroitui.

Valoisasta tasopuutarhasta kulkija ajautuu metsäisen polun kautta kirkkaudesta hämärään, kuten Condon siirtymää sammalpuutarhaan kuvaili. Haagin tarkoitus oli sammalpuutarhalla puhutella ihmisen primitiivistä puolta, johon kostean sammalen ja lahoavan puun tuoksu alitajuisesti vetoaa (2). Kuten romanttisen puutarhan synkeillä siirtymillä ja grotoilla tavoiteltiin voimakkaita tunteita, jopa pelkoa, sammalpuutarhassa luonto tulee aivan iholle. Elämys voi ihmisestä riippuen olla miellyttävä tai epämiellyttävä, ehkä molempia samanaikaisesti. Joka tapauksessa se on varmasti intensiivinen ja aisteja herättelevä. Kokemukseen vaikuttavat oletettavasti myös muut ihmiset, mikä selittänee puistolle määritetyn ”etiketin” sekä rajatun vierailijamäärän (1). Haag itsekin suositteli astumaan sammalmetsään joko yksin tai rakastettunsa seurassa (2).

Sammalpuutarhan jälkeen polku vie “peilipuutarhaan”, jonka suomenkielinen käännös ei valitettavasti tarjoa englantilaisen vastineensa (engl. reflection garden) kaksoismerkitystä heijastusten ja mietiskelyn paikkana. Condon kuvailee symmetristä, matalin pensasaidoin rajattua ja pitkän suorakulmaisen vesialtaan synnyttämää tilaa ”peiliksi, joka ratkaisee vastakohdat”. Puusto on rajattu tilan ulkopuolelle, mutta sen heijastuma vedessä saa katsojan näkemään sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Ihminen on kulkenut metsässä koko vierialunsa ajan, mutta jostain syystä hän huomaa vasta nyt puut tai taivaan, kun ne heijastuvat vedestä. Haag itse kuvaili peilipuutarhaa Spirnin mukaan ”zen-tilaksi”, tyhjyyden säiliöksi, joka vapauttaa tilaa mietiskelylle. Condonin mukaan ihminen on aina pyrkinyt perustamaan kotinsa avoimille alueille, joissa metsästä hiipivät pedo ovat selkeämmin nähtävissä. Kenties turvallinen etäisyys metsään rauhoittava mieltä myös peilipuutarhassa, tarjoten mahdollisuuden pelkälle olemiselle.

Condon jättää kenties tarkoituksellisesti analyysinsa ulkopuolelle Bloedelin tilasarjaan vaikeammin liitettävän lintujen rauhoitusalueen (engl. bird sanctuary). Lintujen rauhoitusalueeseen tarttuu sen sijaan tekstissään ”Polemical landscapes” (3) Anne Whiston Spirn, joka näkee Bloedelin reservaatin ennen kaikkea ihmisen ympäristöön jättämien jälkien kautta. Spirn kuvailee soistuvaa lintujen alla väreilevää lampea, jonka puita kasvavat saarekkeet saavat sen näyttämään kokoaan suuremmalta. Ihmisen jälki maisemassa näkyy, mutta jälki on tehty taitavasti ja yllättävästi: ”artful wilderness to perplex the scene”. Spirn tunnistaa myös sammalpuutarhasta ihmisen vaikutuksen, korostaen alueella nähtävissä olevaa historiaa metsätalouskäytössä. Sammalen alta pilkottavat kannot ovat Spirnin mukaan sekä muistutus kuolevaisuudestamme (lat. memento mori), että muistomerkki menetetylle metsälle. Häiriömaisemat, joihin lukeutuu niin ikään Haagin suunnittelema Gasworks Park Seattlessa, kuvastavat ihmisen historiaa luonnonvarojen käyttäjänä.

Siinä, missä muita taiteenmuotoja tulkitaan vapautuneesti hyvin erilaisten tahojen toimesta, maisema-arkkitehtuuri on ollut poikkeuksellisen vapaata tulkinnasta. Bloedelin reservaatti muodostaakin harvinaisen esimerkin kohteesta, joka on kirvoittanut hyvinkin erilaisia tulkintoja alan kriitikoiden parissa. Condonin mukaan Haagin Bloedeliin muodostama tilasarja on yhdysvaltalaisen puutarhataiteen kunnianhimoisin yritys synnyttää vierailijassa japanilaisen buddhalaisuuden ”satori” eli karkeasti suomennettuna valaistuminen. Spirn korostaa Bloedelin ympäristöhistoriallista ja -kasvatuksellista merkitystä, esittäen tulkintoja ihmisen toiminnasta ja sijoittumisesta luonnossa. Yhtäläisyyksiä on löydetty myös musiikkiin liittyen Haagin tapaan johdatella kulkijan kokemusta Bloedelissa.

Bloedelissa yhdistyy hyvin erilaisia tiloja, joiden ainoa näennäinen yhdistävä tekijä on ympäröivä metsä ja sen läpi kulkeva polku. Tarkemmalla tarkastelulla tilasarja on kuitenkin järjestetty varsin harkitusti, kuin osana matemaattisen säännönmukaista sävellystä, kuten Elizabeth K. Meyer kuvailee tekstissään ”Seized by Sublime Sentiments” (4). Polku ohjaa kulkijan rakennetusta luontoon ja takaisiin rakennettuun, valosta varjoon ja uudelleen valon kautta varjoon. Rakennettu luo oikeanlaisen mielentilan, saaden vierailijan näkemään luonnon ja mahdollisesti arvostamaan sitä uudella tavalla. Toisaalta vasta luonnon aistientäyteisestä hämäryydestä vapauduttuaan mieli saa tilaa, rauhoittuu ja kirkastuu. Siinä, missä rakennettu on tarkoituksellisen tarkkarajaista ja historiastaan irtautunutta, luonto näyttää (tarkoituksellisesti tai ei) menneisyytensä jättämät arvet.

Bloedel on täynnä vastakohtia, mutta vastakohdat sitoo yhteen filosofia ja menneisyys. Ympäröivä metsä toimii samalla sekä näyttämönä että ”paletin puhdistajana” – jonkinlaisena kaleidoskooppina, jonka kautta ihminen näkee itsensä. Tärkeää ei ole se, mitä on, vaan se, miten sen tulkitsee mielessään. Ja jos jotain, Bloedel tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia tulkintoihin.

Lähteet:

1 https://bloedelreserve.org/visit/ (2.11.2019)

2 Condon, P.M. Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

3 Whiston Spirn, A. 1998. Polemical Landscapes. Teoksessa: The Language of Landscape, 1998.

4 Meyer, E.K. 1998. Seized by Sublime Sentiments. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

Leave a Reply