Tuleeko maiseman tarjota merkitystä?

Tunnettu ja tuottelias arkkitehtuurikriitikko ja maisemadialogin herättelijä, professori Marc Treib esittää tekstissään “Must Gardens Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture” (Landscape Journal: Design, planning, and management of the land, 1995: 14: 1) kysymyksen, täytyykö puutarhan tarjota merkitystä tai olla merkittävä. Olennainen kysymys, mitä “merkitys” tai ”merkittävyys” puutarhan tai maiseman kontekstissa tarkoittaa, jää kuitenkin yhä avoimeksi.

Treib aloittaa artikkelin päätöksellä jättää edeltäjiensä lailla määrittelemättä, mitä “merkitys” maiseman yhteydessä tarkoittaa. Merkityksestä on Treibin mukaan mahdollista keskustella ilman, että avaa kaikkia maisemaan liitettäviä eettisiä, arvopohjaisia, historiallisia ja vastaavia merkityksiä. Sen sijaan Treib kuvailee puutarhataiteen ja maisema-arkkitehtuurin historiassa esiintyneitä ilmiöitä ja niiden kontekstissa maisemaan ja puutarhaan kohdistuneita yleisiä tavoitteita. Näiden tavoitteiden voi katsoa tarjonneen kullakin aikakaudella merkitystä. Esimerkkeinä ilmiöistä toimivat uusarkaainen (Neoarchaic), paikan henkeen (Genius Loci) tai ajan henkeen (Zeitgeist) perustuva, vernakulaarinen (paikallisuudesta ammentava) sekä didaktinen (opetuksellinen) maisemasuunnittelu.

Puutarhan tulisi Treibin mukaan pyrkiä tarjoamaan kokijalleen aistielämyksistä kumpuavaa mielihyvää. Merkityshakuisen suunnitteluperinteen myötä puutarhasta saatava esteettinen nautinto on Treibin mukaan kärsinyt eräänlaisen inflaation. Esimerkiksi McHargin 1960-luvulla ajaman luontopohjaisen suunnittelun ja siitä myöhemmin äärevöityneen ”ekofundamentalismiksi” ristityn ekologisen ehdottomuuden mukaan ei tarvittu juuri muuta kuin olemassa olevan maisemanhoitoa. Analyysien koettiin tarjoavan riittävän pohjan myös muodonantamiselle ikään kuin optimaalinen ratkaisu ja estetiikka jollain tapaa suoraan seuraisi luonnonolosuhteiden ja muiden reunaehtojen ymmäryksestä.

Ajan saatossa osa suunnittelijoista on toki pyrkinyt irtautumaan vallitsevasta suunnittelukäytännöstä. Tunnetuimpana esimerkkinä tällaisesta kriittisestä, ajan henkeen perustuvasta suunnitelmasta Treib mainitsee 1988 valmistuneen Parc de la Villetten Pariisissa. Bernard Tschumin suunnittelema puisto kritisoi ylianalyyttista suunnittelua ja täytti tilan – muuten vain – postsrukturalistisella punaisten rakenteiden (engl. folly) sarjalla. Treibin mukaan Tschumin suunnitelmakonsepti on kuitenkin huomattavasti stimuloivampi kuin puiston tilallinen kokemus, joka ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena ilman selityksiä. Siispä yhden ”keinotekoisen” suunnittelulähtökohdan hylätessään Tschumi onnistuikin kehittämään vain uuden tavan muodostaa epäviihtyisää tilaa. Missä on puutarhan tuoma mielihyvä, Treib ihmettelee ja johdattelee lukijaa kohti johtopäätöstään.

Palataksemme nykyhetkeen, maisema-arkkitehtuurissa on valloillaan monia teesejä kuten kestävyys, eri-ikäisten käyttäjien tarpeiden huomiointi, muuntojoustavuus, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, oppimisympäristöt (vrt. didaktisuus) ja luontopohjaiset ratkaisut. Monet näistä ammentavat yhä menneistä suunnittelukäytännöistä. Nykyaikaiset luontopohjaiset ratkaisut (engl. nature-based solutions) kumpuavat kuitenkin täysin eri katsantokannasta kuin McHargin ajama ekologisuus. Luonnosta inspiroitunut suunnittelu hyödyntää luonnon prosesseja eli ekosysteemipalveluita haastaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten hulevesitulviin, varautumisessa. Ihmisen tarve on siis keskiössä – ei itse luonto. Se, mitä ihminen tarvitsee voi kuitenkin tunnetusti olla kaukana siitä, mitä hän haluaa. Samaten luontopohjaisiin ratkaisuihin pohjautuvaa puistoa tai pihaa suunnitellessa ei välttämättä tuoteta puiston kokijalle minkäänlaista esteettistä mielihyvää. Merkitystä tällaiset puistot voivat kuitenkin tuottaa, mikäli merkitys ymmärretään tarpeen kautta.

Mitä ihminen sitten haluaisi maisemalta ja voiko halu johtaa myös merkityksellisyyteen? Treib arvioi mielihyvän tarjoamisen tuottavan todennäköisemmin onnistuneen lopputuloksen – ja sivutuotteena jopa merkitystä – kuin merkityksen tai merkityksellisyyden tavoittelu suunnittelussa. Näin ollen puhtaan esteettiset ja aisteja hivelevät ratkaisut voisivatkin siis olla perusteltuja, vaikka niissä olisikin puutteita muiden nykyään tärkeiksi koettujen suunnitteluperiaatteiden, kuten kestävyyden, suhteen. Mutta riittääkö pelkkä mielihyvä tuottamaan merkityksellisiä tiloja vai jääkö aisteihin perustuva kokemus jotenkin vajaaksi?

Tästä päästäänkin perimmäiseen kysymykseen, mitä merkityksellisellä edes tarkoitetaan nykymaisema-arkkitehtuurin kontekstissa? Onko kyse jostain suuremmasta kokemuksesta (engl. sublime) tai meditatiivisesta tilasta, joka nostaa ihmisen arjen hälinän yläpuolelle, saaden hetkeksi unohtamaan sen sähköpostin, johon piti vastata? Vai onko merkitys jotain henkilökohtaista, jota ei voi eikä kannata pyrkiä määrittelemään? Treibin käsitys tuntuu olevan, ettei suunnittelija juuri voi vaikuttaa merkityksen syntymiseen. Tämä jättää melko paljon kokijan harteille.

Treibin vuonna 1995 esittämien ajatusten jälkeen on tapahtunut muutos, jota ei voi jättää huomioimatta. Maisema-arkkitehtuuri ei ole enää irrallinen ala, jossa voidaan näperrellä pieniä sieviä aistipuutarhoja, vaan alamme osallistuu jatkuvasti jaetun todellisuuden ja tulevaisuuden määrittelyyn. Vaikka yksilökeskeisyys ja hedonismi yhä hallitsevat, ihmiset ovat keskimäärin aikaisempaa tiedostavampia elämäntapojensa vaikutuksista maapallon tilaan. Lähiympäristöltä vaaditaan samanaikaisesti yhä enemmän. Niiden tulee olla palauttavia, esteettömiä, monikäyttöisiä, kestävästi rakennettuja ja tarjota elinympäristöjä pörriäisille muttei reaktioita allergikoille. Jääkö tilaa edellä kuvatun kaltaiselle, arjen yläpuolelle kohoavalle ja kohottavalle merkityksellisyydelle? Toisaalta, voiko kokemusta merkityksellisyydestä syntyä tilassa, joka on syntynyt vaikkapa räikeän kestämättömän luonnonvarojen käytön kautta? Kenties yksi maisema-arkkitehtuurin uusista haasteista antroposeenin aikakaudella onkin tuottaa ympäristöjä, jotka luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Siihen, että on vielä varaa pysähtyä ihmettelemään ja haistelemaan kukkia.

Constant: The Barcelona Pavilion as Landscape Garden

Kirjoituksessaan “The Barcelona Pavilion as a Landscape Garden: Modernity and the Picturesque” (AA Files, 1990: 20) Caroline Constant vertaa Mies van der Rohen vuoden 1929 Barcelonan maailmannäyttelyyn suunnittelemaa Barcelona-paviljonkia maisemapuutarhaan. Kirjoitus on yksi tunnetuimmista maisema-arkkitehtuurin kritiikeistä, vaikkei sen kohde tosiasiassa ole edes maisema-arkkitehtuuria. Sen sijaan Barcelonan paviljonki on yksi modernin arkkitehtuurin kulmakivistä, jonka arvosta kertoo päätös rakentaa se uudelleen samalle paikalle 1980-luvulla, kuten myös sen kirvoittamat toistuvat uudelleentulkinnat.

Constantin rinnastus – rakennus maisemapuutarhana – on lähtökohtaisesti epäintuitiivinen. Kohdetta entuudestaan tuntematon henkilö voisi äkkiseltään kuvitella rakennuksen olevan materiaaleiltaan jotenkin erityisen luonnonmukainen tai ainakin muotokieleltään orgaaninen. Tällainen tulkinta kuitenkin kuvastaisi romanttista näkemystä, jolla on tapana jäljitellä luontoa suorin metaforin. Modernistisen teoksen minimalistisuus ja vähäeleisyys jättää tilaa tulkitsijan vapaammalle assisiaatiolle. Niinpä paviljongin huomattavimpia fyysisiä ominaisuuksia ovat suorakulmainen säiliömäisyys, tilaa halkovat massiiviset kiviseinämät sekä laajoja pintoja muodostavat teräskarmiset ikkunat, jotka vuoroin avaavat ja sulkevat näkymiä. Intensiivisyyttä lisäävät tilaan tuodut harvalukuiset objektit, kuten pitkän näkymälinjan päässä häämöttävä Kolben patsas sekä erikoislaatuinen värikäs marmori. Rakennuksen näkeminen maisema-arkkitehtuurina vaatii kuitenkin hieman enemmän eläytymistä, mihin oivan mahdollisuuden tarjoaa Constantin vuolas kuvailu sekä asiantuntevat rinnastukset.

Constant esittää heti kirjoituksen alussa teoksen arvioinnin ja tulkintojen pohjana olevat kriteerit ja perustelee niitä kritiikin edetessä. Kuvailun lomassa tehtyjä tulkintoja peilataan niin van der Rohen omiin kuvauksiin työstään kuin englantilaisen maisemapuutarhan suunnitteluideologioihin. Maisema-yhtymäkohtia alkaakin pian löytyä niin vihreästä marmorista, joka kuvastaa luontoa, kuin koko rakennuksen tulkinnasta labyrinttina tai grottona. Maisema-tulkinnan kannalta tärkeä käsite on myös ”pittoreski”, joka viittaa kohteen kuvauksellisuuteen. Pittoreski-termi juontaa juurensa ”Clauden peilistä” eli ovaalista savulasista, jonka kautta katsottuna tavallinen maisema saatiin näyttämään Claude Lorrainin maisemamaalaukselta. Paviljongissa materiaalien peilaavuus toimii eräänlaisena Clauden peilinä, näyttäen ympäröivän maiseman eri valossa. Myös värilasiset ikkunat ja niiden tarjoama rajaus tuovat eräänlaisen suodattimen ympäröivän maiseman kokemiseen.

Monroe Beardsleyn mukaan esteettisesti arvokkaan teoksen kompleksiset osatekijät täydentävät toisiaan, lisäten teoksen yhtenäisyyttä. Barcelonan paviljonkikaan ei todennäköisesti olisi yhtä arvostettu ilman sen seinämistä ja ikkunoista heijastuvaa ja näkyvää maisemaa. Constantin kirjoitus paviljongista tarjoaa uuden ja tavallista yllättävämmän tulkinnan van der Rohen klassikosta. Myös Constantin eläytyvä kuvailu houkuttelee kohteessa vierailemattomankin tulkitsemaan paviljonkia, mikä lienee merkki onnistuneesta kritiikistä.