Lopuksi – ekskuhavainnot ja johtopäätökset

Ekskursiolta palaamisesta on nyt puolitoista viikkoa, ja on aika hahmotella, mitä reissusta ja koko kurssista jäi käteen. En ehtinyt kirjoittaa tunnelmista juuri ennen matkaa, sillä toukokuu oli kokonaisuudessaan melko hektinen ekskuoppaan taiton ja studiokurssin palautuksen puolesta. Viimeiset muutokset oppaaseen Raisa teki matkalla ollessaan, mikä kertoo hieman tilanteesta. Odotukset olivat kuitenkin ainakin omalta osaltani kovat. Vaikka aikataulu vaikutti suhteellisen tiukalta tai ainakin kohteita oli runsaasti, lähdin reissuun myös tarkoituksenani palautua stressaavasta keväästä.

Aikaisemmissa kirjoituksissani asetin tavoitteekseni laajentaa kiinnostuksen kohteitani kulttuurisiin ja sosiaalisiin näkökohtiin, sillä minulla on ollut tapana kiinnostua enemmän maisema-arkkitehtuurin luonnontieteellisestä puolesta. Kurssin osatavoitteena oli tutkia oman kulttuurin ja maailmankatsomuksen vaikutusta maisema-arkkitehtuurin tulkintaan. Tämä kulttuurisidonnainen tulkinta näkyy jatkuvasti muiden maiden arkkitehtuuria katsoessa ja arvioidessa, mutta erityisesti tältä matkalta palattuani huomasin näkeväni nyt myös kotimaani eri tavalla.

Havaintoja ekskursiolta

Matka olikin todella virkistävä ja matkan jälkeisen väsymyksen laannuttua heräsi tarve kertoa kohteista ja havainnoista muillekin, taukoamata. Olen aloittanut monet puheenvuoroni työpalavereissa tyyliin: ”Belgiassa luonnonpuiston leikkipaikkakin oli luonnonmukainen…” tai ”Hollannissa ihmiset pysyvät ilmeisesti sillalla ilman kaiteitakin…”. Ekskun jälkeistä verailua kotimaan ja kohdemaiden suunnitteluratkaisujen välillä oli mahdotonta välttää. Miksi Suomessa – Itämeren rannalla, tuhansien järvien maassa – vesi nähdään niin paljon vaarallisempana kuin Hollannissa, missä kanaalit ja ojat halkovat maata kaikkialla, mutta kaiteet löytyvät vain korkeimpien pudotusten kohdalta? Miksi leikkipaikat ovat meillä aina samasta muotista ja usein vielä kumista ja metallista, vaikka vähäpuustoisissa alanko-maissa voidaan rakentaa luonnonmukaisemman näköisiä puurakenteisia, paikkaan soveltuvia leikkipaikkoja?

Hollannissa ja Belgiassa koin useita ”wau-hetkiä”, joita Suomessa ei voisi erinäisistä syistä kokea. Miksei massiivipuuta voisi tökätä jokeen riviin ja rykelmiin ihan vain huvin tai maiseman vuoksi? Miksei kokonainen asuinalue voisi toimia lahopuufarmina? Miksei voitaisi rakentaa veden päälle tai aivan vesirajaan paikoissa, missä aallokko tai jää ei riko rakenteita? Miksei jalankulkusilta voisi olla paikoin huimaavan korkea, vaikkei sille olisi mitään muuta syytä kuin maamerkkinä toimiminen tai elämyshakuisuus? Suomessa turvallisuus, kustannustehokkuus ja käytännöllisyys ovat liian usein perusteina tylsän ja standardisoidun maiseman ja asuinympäristön luomiselle. ”Miksei?”-kysymykseen tulvii perusteita niin ponnekkaasti, että joskus tuntuu, että maisema-arkkitehdin koulutus tähtäisi pelkkien reunaehtojen tunnistamiseen mahdollisuuksien sijasta. Vai onko kyse kulttuuristamme? Pyrimmekö turvaamaan ja säilyttämään olemassa olevaa (luontoa, maisemaa, kaupunkia) niin hanakasti, että pelkäämme pyristellä eteenpäin ja keksiä uutta ja toimivampaa? Entä sitten, jos joskus joku kapsahtaakin kanavaan? (Sivuhuomiona: Helsingin jyrkiltä rakennetuilta rannoilta (mm. Kauppatorin ja Hietalahden altaat) puuttuvat kuulemma tikapuut siitä syystä, ettei kukaan menisi humalapäissään uimaan ja hukkuisi. Kaiteita ei näillä rannoilla kuitenkaan kattavasti ole, eli pientä ristiriitaa havaittavissa). Ehkä toivoisin Suomen kultturiin ja suunnitteluun kaiken kaikkiaan hieman enemmän iloa ja leikkimielisyyttä varautuneisuuden ja turvallisuuden vastapainoksi.

En halua ainoastaan kritisoida Suomea. Wau-efekti ei ole mielestäni koskaan riittävä syy tehdä kallista ja epäkäytännöllistä. Mikäli kaunis ei ole toimivaa, siitä tulee käyttökelvoton objekti ja sellaisenaan mielestäni epäesteettinen. Esimerkiksi Rotterdamissa tuntui kuitenkin, että käytännöllinen oli osattu tehdä kiinnostavaksi, kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Esimerkkinä ryhmärahoituksella rakennettu, radan ylittävä kirkkaankeltainen kävelysilta Luchtsingelissä. Toivoisin Suomen suunnitteluilmastoon enemmän kokeilunhalua ja raikkautta. Arvostan kuitenkin Suomessa kykyä tunnistaa ja säilyttää olemassa olevaa arvoa. Esimerkiksi Helsingin kalliot ovat osuneet silmääni erityisen usein matkalta palattuani. Niiden arvo historiallisina, kulttuurisina ja maisemallisina elementteinä on tunnistettu ja monet niistä on säilytetty suurella vaivalla keskellä rakennettua ympäristöä. Ne ovat myös suosituimpia oleskelualueita kaupunkilaisten keskuudessa ja eksoottisia kuvauskohteita turisteille, joilla peruskalliota ei ole näkyvissä (esim. alanko-maat). Arvostan myös Suomen karuutta, joka heijastuu usein myös suunnitteluun. Täällä ei ole mahdollisuutta samanlaiseen lajivalikoimaan kuin etelässä, ja rannikon kylmä tuuli ja aallokko pieksevät herkät kasvit ja materiaalit ennen pitkää. Täällä rakennetaan sään ehdoilla, ja se on hyvä. Arvostan toki Oodin kaunista linjakasta kattorakennetta, mutta ratkaisu soveltuu mielestäni ainoastaan paraatipaikalla olevaan julkiseen rakennukseen vaikeahoitoisuutensa vuoksi. Vähemmällä enemmän. Suomessa myös jalankulkija on korkeammalla arvoasteikossa kuin Hollannissa, missä jalankulkija väistää liikenteessä kaikkia. Pyöräilyn tämä käytäntö teki kuitenkin erittäin sujuvaksi.

Joitain yhtymäkohtiakin löysin. Suomessa ja Hollannissa on molemmissa kunnianhimoisia ja erittäin insinööripainotteisia hankkeita, joissa maisema saattaa jäädä toissijaiseksi. Hollannissa haasteet ovat isompia, joten sovelluksetkin ovat. Tunsinkin jo maan tulvasuojelupuolta entuudestaan, mutta Rotterdamin sataman tuulensuojarakenteet olivat vaikuttava kokemus. Suuret, maisemaa rajaavat rakenteet toki soveltuvat parhaiten alueille, joilla ne eivät peitä luontaista maisemaa (vaan lähinnä teollisuus- ja satamatoimintoja).

Yleistä kurssista

Koin kurssin aikana onnistuneeni asteittain hivuttamaan näkökulmaani puhtaasta ekologiasta kulttuurisidonnaisuuuden suuntaan. Tämä oli haastavaa erityisesti seminaarityön kohdalla, sillä aiheeni mahdollisti molemmat näkökulmat. Analyysini olisi voinut olla syvällisempi ja etsiä vastauksia jo seminaarityön aikana heränneeseen havaintoon/oletukseen: mistä syistä maiseman, luonnon ja rantojen muokkaus on Hollannissa vapaampaa kuin Suomessa? Taija mainitsi, että jo rajan takana Belgiassa ollaan hieman varovaisempia suunnittelussa. Mistä siis kumpuaa hollantilaisten ennakkoluulottomuus niin suunnittelussa kuin kulttuurissakin? Ehkä tämä vaatisi lisää oleskelua maassa.

Kaiken kaikkiaan pidin Arkkitehtuuri ja maisema -kurssia antoisana kokemuksena ja koin saavani ekskursiosta paljon inspiraatiota ja näkökulmaa omaan suunnitteluun. Kiitos paljon kurssista!