Seminaarin jälkipohdintaa ja ekskun valmistelua

Seminaariesitysten ja maiseman pohdintaa

Seminaariesitysten jälkeen on helpottunut olo. Kyllä tutkielman teko oli aikamoinen rupeama, vaikkei se laajuudeltaan tuntunut kovin suurelta. Oman haasteensa asetti lyhyt esitysaika. Olisin voinut käyttää aiheeseen 20 minuuttia (ja tutkielmaan 20 sivua) kevyesti, ja niin varmasti moni muukin. Kuitenkin on ihan hyvä oppia tiivistämään oleellinen, ja pintaraapaisu aiheeseen on parempi kuin ei mitään.

Muiden esitykset olivat kiinnostavia ja niiden arviointi tarjosi mahdollisuuden syventyä joihinkin aiheisiin enemmän. Minulla oli arvioitavana Kaisan Flanderin alueen kehitystä esittelevä työ sekä Raisan seminaariesitys Mondrianin maisemamaalauksesta. Lisäksi valitsin Lindan merenrantojen eroosiontorjunnan menetelmiä käsittelevän työn, koska se kiinnosti minua eniten tuttujen teemojen vuoksi. Kaikissa töissä oli erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Oivalsin sekä muiden töihin perehtymällä että muiden omaa työtäni käsittelevistä arvioinneista hyviä kehityskohtia omaan työhöni. Muille antamani kommentit olisi voinut usein kohdistaa suoraan omaan tutkielmaani. Tästä on varmasti hyötyä jatkossa.

Raisan työ jäi eniten pohdituttamaan, sillä se tarjosi erilaisen näkökulman maisemaan hollantilaisen maisemamaalauksesta tunnetun Mondrianin tyylisuunnan kehittymisen kautta. En ollut aikaisemmin perehtynyt taiteilijan tuotantoon syvemmin. Käsitykseni Mondrianista rakentui parin taidehistorian kurssilla sekä käynnissä olevalla kurssilla esitetyn abstraktin maalauksen varaan. Minulle tuli siis uutena tietona, että taiteilijan ura on lähtenyt käyntiin melko tyypillisestä (romanttisen) realistisesta maisemamaalauksesta. Myös alkuvaiheen töissä oli kuitenkin nähtävissä Mondrianin kyky poimia töihin oleellinen vaikutelma tai tunnelma. Katsoessani maalausta ”Nistelroden maatila” (1904-05), pystyin lähes kuvittelemaan, miltä tuntuisi astua viileään rakennukseen pölisevältä maatilan pihamaalta. Onkohan vastaavia tiloja vielä nähtävissä maisemassa, vai onko navetta vaihtunut jo muoviseen kasvihuoneeseen kaikkialla? Viisi vuotta myöhemmin tehtyä, huomattavan abstraktia rantadyynejä kuvaavaa maalausta ”Dyyni Zeelandissa” (1910) katsoessa lähes tunsin ihollani auringon paahtamien dyyninharjojen hohkaaman lämmön. Toivottavasti käymme ekskursion aikana edes jollain dyynirannalla kävelemässä… Jalat tarvitsevat hiekkakylvyn! Lindan seminaarityöhön (ja omaan seminaariaiheeseeni, uuselinympäristöihin) perehdyttyä herää kuitenkin pelko siitä, onko ”luontaisia” dyynejä enää lainkaan jäljellä. Pääsemme tuskin käymään sellaisilla, sillä ne sijaitsevat muihin kohteisiin nähden liian pohjoisessa. Vaan huomaako kaltaiseni turisti edes eroa ”keinotekoisen” ja luontaisen dyynin välillä? Tuskinpa.

Mondrianin maalauksissa oli kiinnostavaa myös taiteilijan tapa tarkastella samoja kohteita eri tyylien kautta. Esimerkiksi alussa realistiset puut pelkistyivät vaiheittain tyylitellyiksi puuhahmoiksi ja edelleen dekonstruoiduksi viivojen rykelmäksi. Viivapuussa sentään oli vielä nähtävissä oksistolle luontaista mutkittelua sen sijaan, että ne olisi väkisin pakotettu suoraan kulmaan. Lopulta 1940-luvun teoksia katsoessa itse maisema vaikuttaa pelkistyneen Mondrianin maalauksista kokonaan pois. Jäljelle on jäänyt ainoastaan taiteilijan näkökulmasta oleellisin: Vaikutelma? Kehykset? Väripaletti? Konsepti? Pohdin, olisiko puusta tai dyyneistä voinut tehdä samanlaista kompositiota kuin myöhemmin Mondrianin tuotannossa yleistyneistä kaupunkikohteista. Vaikuttiko henkilökohtainen maisemanvaihdos tai laajempi maiseman muutos taiteilijan edustaman tyylisuunnan ”de stijl” kehittymiseen? Olisivatko Mondrianin työt voineet kehittyä luonnonmukaisempien ympäristöjen kautta taiteilijalle tyypilliseksi eri väristen suorakulmioiden ja viivojen sommitelmaksi?

Aiemmin olen kokenut abstraktit, värjätyistä suorakulmioista koostuvat maalaukset jokseenkin hämmentäviksi. En ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, mitä niillä haetaan. Mutta nyt, katsoessani maalausta ”Broadway Boogie-woogie” (1942-43), ymmärrän, miten tyylitelty maisema voi kertoa jotain olennaista tunnelmasta, liikkeestä, kulttuurista. Materiaalisuus katoaa ja jäljelle jää ehkä se paljon puhuttu paikan henki.

Seuraavaksi – eksku-valmistelut

Olen Raisan kanssa ekskuoppaan taitosta vastaavassa ryhmässä. Suunnitelmanamme on kompensoida kurssin lentämisestä aiheutuvia päästöjä säästämällä tulostuksessa – eli sähköisessä muodossa oleva ekskuopas on tiedossa! Aikataulu on tiukka sekä materiaalia tuottaville ryhmille että meille, sillä matka häämöttää enää viiden viikon päässä ja kaikilla lienee muitakin kursseja ja töitä. Ohjeena oli vaatimattomasti tuottaa ”opas, joka palvelee tarkoitustaan erityisesti paikan päällä, vastaa niihin kysymyksiin jotka silloin heräävät”. Teemme joka tapauksessa parhaamme 🙂