Kurssilla oppimisesta ja seminaarityöstä

Oman oppimisen analyysia

Kurssilla kerättiin välipalautetta tähänastisesta kurssista. Itse olen yleisesti ottaen kokenut jatkuvat pienet palautukset suoritustapana helpompina kuin muutamat suuremmat palautukset, sillä huomio pysyy kokoajan kurssissa, eikä ole niin suuria paineita suoriutua yksittäisestä tehtävästä. Toisaalta suoritustapa voi lisätä kurssin hajanaisuutta, etenkin jos tehtävät ovat hyvin itseohjautuvia eli niihin on tarjolla rajallisesti ohjausta.

Koen olevani oppijana käytännön harjoituksista parhaiten oppiva syventyjätyyppi. Itselleni onkin kevään aikana ollut hieman vaikea keskittyä kunnolla mihinkään asiaan, kun niin moni asia jakaa huomion jatkuvasti. Tähän syynä lienee ennen kaikkea tämänhetkinen kurssikombinaationi (studio ja kaksi 3-6 op:n luentokurssia). Kaikissa kolmessa on nimittäin havaittu edellä kuvaamani jatkuvien mikrosuoritusten potentiaaliset hyödyt oppimiselle. Opiskelijalle (tai ainakin itselleni oppijana) siitä saattaa kuitenkin tulla mielikuva myyräpelistä, jossa koloista kurkistelevia myyriä täytyy nuijia päähän riittävän nopeasti, tai ne lisääntyvät hallitsemattomasti, kunnes lopulta ei ole mitään mahdollisuutta hallita kokonaisuutta 🙂 Tämä mielikuva hellittänee kyllä lähiaikoina, kun yksi luentokursseistani päättyy ja saan alkaa muilla kurssilla viimein syventyä enemmän asiaan. Ja toki työelämänkin kannalta on hyvä oppia sietämään tilanteita, joissa huomio on kyettävä jakamaan monen projektin kesken eikä välttämättä koskaan ehdi syventymään yhteenkään niistä kunnolla.

Seminaarityöstä

Olen viimein päässyt hieman alkuun seminaarityössäni. Aiheen rajaus nopeutti tai auttoi kohdistamaan tiedonhakua huomattavasti. Aiheeni on nyt Hollannin rannikon uusekosysteemit, tai tarkemmin uuselinympäristöt, sillä jälkimmäinen termi on vakiintumassa Suomeen (ts. sitä on käytetty SYKE:n julkaisussa). Aiheen rajaus sai minut toisaalta käsittämään, miten vaikeaa on löytää etenkin vieraalla kielellä luotettavaa tietoa näin uudesta aiheesta, jossa kansainvälinen terminologia ei ole missään määrin vakiintunut. Hollannista, jos jostain, tätä uusia rakennettuja elinympäristöjä koskevaa tietoa ja kokemusta luulisi löytyvän. Uusin tieto saattaa kuitenkin ilmestyä vain hollanniksi ja erinäisille nettisivuille, joita tuskin voi pitää luotettavina julkaistuina lähteinä. Yritän joka tapauksessa parhaani, ja Google Translate kääntää yllättävän hyvin hollannista englanniksi.

Kiinnostavinta tähänastisessa selvittelyssä on ollut havaitsemani ero Hollannin ja Suomen suhtautumisessa luonnon ja maiseman muokkaamiseen sekä uuden luomiseen. Olen kokenut, että Suomessa aluetta saa muokata merkittävästi vain, jos se on entuudestaan “pilalla” eli alkuperäisen arvonsa menettänyt. Hollannissa sen sijaan maanmuokkaus on ollut jatkuvaa ja massiivista. Rantaviiva ei ole vakio, vaan se vastaa kunkin aikakauden tarpeisiin ja arvoihin. Olen ollut havaitsevani sekä Suomessa että Hollannissa paluuta luonnonmukaisempaan rantarakentamiseen, joka tapahtuu alueen ekologisia arvoja säilyttäen tai ennallistaen. Kolmas strategia, joka jakaa etenkin Suomessa mielipiteitä, ovat juurikin uuselinympäristöt. Ne eivät pyri palauttamaan mitään aiempaa tilaa maisemassa tai luonnonympäristössä vaan hyväksyvät, että muutos aiempaan on merkittävä ja tavoitetila voi olla jollain muulla tavalla paranneltu uusi tila. Hollannissa on ainakin Suomea enemmän kokeilevaa ympäristörakentamista. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa ja seminaarityössä.