Maisema-arkkitehti yrittäjänä

Tällä kerralla meille saapuivat esittelemään yrittäjän arkea maisema-arkkitehdit Piia Kuusniemi (LOCI Maisema-arkkitehdit oy) ja Johanna Ristimäki (Arkkitehtuuri ja maisemasuunnittelu Nyman & Ristimäki). Kyseessä on kaksi erikokoista toimistoa (LOCI n. 20 hlöä, Nyman & Ristimäki 2 hlöä), mikä avarsi näkökulmaa yrittäjyyteen. Saimme esittää yrittäjille etukäteen kysymyksiä, joihin he vastailivat vuorotellen. Valikoin tähän itseäni eniten kiinnostavimmat teemat liittyen yrityksen perustamiseen sekä yksityiselämän ja yrittäjyyden yhdistämiseen.

Selvisi, että sekä Pian että Johannan suvussa oli yrittäjiä, joten yrittäjyys tuntui jopa luotevalta vaihtoehdolta valmistumisen jälkeen. Kumminkaan kumpikaan ei ollut aktiivisesti hakeutunut yrittäjäksi, vaan he päätyivät sattumusten seurauksena perustamaan oman toimiston. Molemmilla taustalla oli osallistuminen valmistumisen aikoihin suunnittelukilpailuun, jonka voitti edellytti oman toimiston perustamista toimeksiannon vastaanottamiseksi. Näin ollen kumpikin yritys perustettiin ennen varsinaisen vision muodostamista, joskin taustalla oli vahvana käsitys siitä, minkälaista maisema-arkkitehtuuria haluaisi tehdä.

Yrittäjyys saattoi osua myös keskelle suuria elämänmuutoksia yksityiselämässä, mutta tätä ei koettu ongelmaksi. Tärkeimmiksi yrittäjän ominaisuuksiksi mainittiin epävarmuuden sietokyky ja sitkeys. Perhe vie aikaa, mutta on myös tärkeä voimavara.

Saimme myös hyödyllisiä käytännön ohjeita yrittäjänä toimimiseen, projektinhallintaan, vastuuasioihin sekä suoraselkäisyyden säilyttämiseen – tähän koottuna mielestäni hyödyllisimmät:

– Peruskorjaus vie lähes kaksinkertaisen ajan kuin uudisrakentaminen, koska ei ole mahdollista lähteä puhtaalta pöydältä, vaan täytyy sopeutua olemassa olevaan. Näin ollen tilaajan kanssa on suositeltavaa sopia tuntiveloitus suositeltavaa. Jos mennään kiinteällä hinnalla, tulee varata aikaa 40 % enemmän kuin uudisrakentamiseen, koska yllätyksiä tulee aina vastaan.

– Työllistäminen työllistää. Tarvittaisiin jonkinlainen ”yrittäjän äitiyspakkaus”, joka auttaisi orientoitumaan ensimmäisen työntekijän saapumiseen. HR-asiat ja taloushallinto voidaan ulkoistaa, vaikka kyseessä olisi pieni toimisto. Näin jää aikaa suunnittelulle.

– Itseään ei tule myydä halvalla epäitsekkyyden nimissä. Yhtiön tulee tuottaa voittoa omistajilleen. Tilaajalle voi aina mainita, että yrityksellä ei ole valtuuksia tuottaa tappiota, sillä laatusertifikaatti vaatii, että tuottaa voittoa.

– Vakuutusasiat ovat haastavia. Arkkitehtitoimistojen liitolta voi hankkia ryhmävakuutuksen ja neuvontaa. Myös SKOL ja TEK neuvovat vakuutusasioissa.

– Urakoitsijalla voi olla oikeus tehdä muutoksia suunnitelmiin. Sopimuksesta on varmistettava, että urakoitsijalla on vastuu muutoksista, jottei muutossuunnittelua laskuteta suunnittelijalta. Tämä on varmistettava aina erikseen, sillä maisema-arkkitehdin kiinteä palkkio ei kestä muutoksia.

Haasteita on yrittäjäksi ryhtyvälle varmasti luvassa, mutta toisaalta ei ole ketään hengittämässä niskaan ja vaatimassa juuri tietynlaista vastoin omaa näkemystä. Toki yrittäjän niskaan kaatuu myös projektin loppuun saattaminen vapaa-ajalla, mikäli työntekijä sairastuu tai jää vanhempainvapaalle. Kaiken kaikkeaan taitaa kyseessä olla erityitä luonnetta vaativa, omaa visiota ja päätöksentekokykyä kehittävä – vaikea mutta palkitseva tie. Kaikki kunnioitukseni yrittäjille!

Fore-kustannuslaskentaohjelma

Kommentoin tämän kerran blogissani kahden kurssilaisen havaintoja liittyen kustannuslaskentaan Fore-ohjelmalla, sillä olin itse kyseisellä opetuskerralla sairaana. Fore on maksullinen ohjelmisto, jonka on tarkoitus helpottaa viherrakennuskohteiden kustannuslaskentaa. Jotkin tilaajat edellyttävät konsultteja Foren tai vastaavan kustannuslaskentaohjelmiston käyttöön hankkeessa. Kommentoimani blogit ovat Jonna Juusolan ja Salla Ekströmin.

Fore-ohjelma sisältää viisi sovellusta: Scope, Hola, Rola, Arena ja KoVe. Salla mainitsi, että Foren kokeilukerralla perehdyttiin tarkemmin Holaan ja Rolaan. Eri hanketasoille on varattu eri ohjelmistot. Hola on tarkoitettu suuntaa-antavan kustannusarvion tekemiseen ennen tarkempaa suunnittelua. Jonnan mukaan hanketason laskenta perustuu kertoimiin, jotka suunnittelijan on osattava määrittää. Kertoimet liittyvät kohteen sijaintiin ja kokoon, kuljetusmatkoihin, ylläpitoon sekä toteutumisaikatauluun (joustavuuteen).

Rolassa lajitellaan maamassat, kasvillisuusmäärät sekä kaikki kalusteet ja lasketaan niille tarkempi arvio. Sallan mukaan Foren tietokanta edellä mainittujen toteutussuunnittelun osa-alueiden osalta oli kattava. Laskentaa hän kuvaili työlääksi, mutta siinä mielessä tarpeelliseksi ja palkitsevaksi, että Foressa saadut kustannusarviot täsmäävät oletettavasti melko hyvin lopullisten kustannusten kanssa. Laskennassa korostuu ammattitaito ja huolellisuus, sillä se vaatii kohteen olosuhteiden ymmärtämistä virhelaskelmien välttämiseksi.

Jonna mainitsi, että Fore kehitettiin 2002-2008, jolloin isojen hankkeiden kustannusrakenne ositettiin panosrakenteeksi. Termi Panosrakenne jäi melko epäselväksi blogikirjoitusten perusteella. Sallan mukaan Foren panosrakenteessa eriytyvät materiaalit, koneet ja työ-osuudet.

Blogien perusteella Foren merkittävimpiä etuja ovat ajantasaisuus verrattuna toimistojen omiin kustannuslaskentapohjiin. Hintoja tarkistetaan Sallan mukaan puolivuosittain indeksikorotuksin tarjouskierrosten perusteella tietokannan päivittämiseksi. Jonna mainitsi oman kustannuslaskentaesimerkin havainnollistaneen kustannusten jakautumista ja rakentumista, mutta harmitteli laskennan kapeakatseisuutta ja puutteellisuutta esimerkiksi vastuullisuuteen ja ekologisuuteen liittyvien laatutekijöiden osalta.

Maisema-arkkitehtipäivien avaus: Millaisen esteettisen jäljen haluan jättää jälkeeni?

Aikakautta, jota nyt elämme, kutsutaan antroposeeniksi eli ihmisen aikakaudeksi. Maisema-arkkitehtien kansainvälisessä kattojärjestö IFLA julisti syyskuussa ilmastokriisin johtuen merkittävästä vaikutuksestamme ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden tilaan. Myös me maisema-arkkitehdit olemme joutuneet astumaan ulos ”vihreästä kuplastamme”, koska tiiviisti luontoon linkittynyt alamme ei voi enää välttyä ilmastokriisin luomien haasteiden ratkomiselta. Itse olen taustaltani metsäekologi ja toiminut urani aikana sekä ympäristöalan konsulttina että maisema-arkkitehtinä. Kenties juuri monialaisuuteni vuoksi sainkin kutsun tänne maisema-arkkitehtipäiville pohtimaan seuraavaa kysymystä: ”Millaisen esteettisen jäljen haluaisin jättää ympäristööni maisema-arkkitehtinä?”

Kysymys osoittautui erityisen haastavaksi ja vaati melko syväluotaavan matkan henkilökohtaisiin arvoihini ja maailmankatsomukseeni. Havaitsin, että sisälläni vallitsee ratkaisematon ristiriita, joissa köyttä vetää yhdellä laidalla – hieman paatoksellinen – tarpeeni pelastaa maailma ihmisiltä ja toisella laidalla haluni luoda kauniimpaa ja terveellisempää elinympäristöä ihmisille. Ristiriita on omani, mutta uskon, että moni muukin kamppailee samansukuisten haasteiden kanssa. Olemme oppineet, että maisema-arkkitehtuurin tärkein tavoite on esteettisen, viihtyisän ja toimivan asuinympäristön luominen. Nyt löydämmekin itsemme yhä useammin vastaamassa kysymyksiin siitä, miten varautua ilmastonmuutoksen tuomiin hulevesitulviin, rakentaa elinympäristöä harvinaistuvalle eliölajille tai tulkita ennusteita merenpinnan noususta rannikolla. Kriisitilassa maisema-arkkitehtuurin huomio tulisi entistä enemmän kiinnittää selviämisen kannalta välttämättömimpään eli asuinkelpoisen ympäristön, puhtaan veden, ilman ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen – ihmisille ja muille lajeille.

On tavoitteena sitten miellyttävän asuinympäristön luominen tai kriisistä selviäminen, runollisemmat tavoitteet tuntuvat nykymaisema-arkkitehtuurista usein unohtuvan. On kriteereitä, mitoituksia, laatujärjestelmiä ja analyyseja. Lopputuloksena on asuinkelpoinen ympäristö. Jääkö tässä yhtälössä tilaa estetiikalle, vai jääkö se vaatimuslistan ja halpuutuskierroksen jalkoihin?

Esteettiset mieltymyksemme ovat alati muutoksessa. Itselleni estetiikkaa edustaa maisema-arkkitehtuurissa ennen kaikkea funktionaalisuus ja ekologisuus. Funktionaalinen estetiikka pohjautuu ajatukseen, että esteettisyyden kokemus kasvaa sen toiminnallisuuden myötä. Mielestäni kauneussyistä tehtävät ratkaisut eivät ole yhtä esteettisiä kuin sellaiset, jotka ovat myös toimivia. Toisaalta esteettistä arvoa vähentää myös tieto toteutustavan, materiaalivalinnan tai muun ominaisuuden epäekologisuudesta ja kestämättömyydestä. Tieto lisää siis tässäkin tuskaa. Kaunis voi olla todella kaunista vain, jos sitä ei ole saavutettu toimivuuden ja ekologisuuden kustannuksella. Kriisinaikainen estetiikka ei enää selviä kriittisestä tarkastelusta ilman luonnon monimuotoisuuden ja ilmaston huomioon ottamista.

Millaisen esteettisen jäljen haluaisin siis itse jättää jälkeeni maisema-arkkitehtinä? Haluaisin kehittää ratkaisuja, jotka eivät ole joko esteettisiä tai kestäviä, vaan sekä-että. Haluaisin toisaalta lisätä toleranssiamme ”rumaa” tai epäsiistiä kohtaan tiedon avulla. Haluaisin varata kaupungin sisään jääville vihreille keitaille tilaa myös niille lajeille, joiden reviireille kaupunkimme vähä vähältä työntyvät. Haluaisin huolehtia siitä, että metsät, rannat, puistot ja pihat olisivat jatkossakin paikkoja, jotka huolehtivat terveydestämme, palauttavat kaupungin hektisyydestä ja ylläpitävät suhdettamme luontoon. Toivon voivani esittää jatkossakin ratkaisuehdotuksia ekologisiin ongelmiin, jotta olisimme jatkossa hieman varautuneempia niihin. Tiivistettynä: Haluaisin edistää ekologisesti kestävämmän estetiikan kehittymistä alallamme.

Antroposeenilla on niin kolkko kaiku, koska se korostaa ihmisen suurta negatiivista vaikutusta maapalloon. Haluan kuitenkin kääntää ajatukset kriisin edellyttämään toimintaan, ja samalla maisema-arkkitehtipäiviemme teemaan, ekologiseen jälleenrakentamiseen. Kiinankielinen vastine sanalle ”kriisi” koostuu kahdesta osasta: vaarasta ja mahdollisuudesta. Käsissämme on ennenäkemättömän suuri mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisen esteettisen ja ekologisen jalanjäljen jätämme jälkeemme. Suuren vastuun kanssa tulee myös suuri valta. Uskalletaan käyttää sitä valtaa.

Luonnosta

Vaikka pitäisi itseään yleisesti ottaen harkitsevana ihmisenä, tällä totuudenjälkeisellä kiihkoilijoiden aikakaudella voi helposti itsekin sortua äkkipikaisiin väärintulkintoihin. Jo pelkkä otsikko: ”Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa” (Yle 21.10.2019 (1)) herätti luontoihmisen sisälläni vastarintaan. Ehrnrooth kirjoittaa provosoivasti: ”Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut.” Ajatus, että vain ihmisen luoma olisi arvokasta, on irstas – täysin luonnonvastainen. Se kuvastaa äärimmäisen ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa Homo sapiens on irrallinen muusta luonnosta – yksiselitteisesti sen yläpuolella.

Tarkemmalla tulkinnalla on kuitenkin mahdollista ymmärtää Ehrnroothin todellinen kritiikin kohde, kuten sen nyt ymmärrän: luonnon pyhittäminen ilman sen arvon määrittelemistä. Eihän arvokasta, sanan taloustieteellisessä merkityksessä, ole muu kuin arvokkaaksi päätetty. Leimattu ja numeroitu pala paperia on arvokkaampi kuin toinen, koska olemme keskenämme päättäneet niin. Onko kaikki arvokas siis vain päämme sisällä?

Suomalaiselle luonnon arvo on perinteisesti hahmottunut siitä saadun puuraaka-aineen kautta, eli hyvin konkreettisella tavalla. Sen sijaan maailman saastuneimmassa kaupungissa asuvalle intialaiselle puhdas ilma voi hyvinkin näyttäytyä rahanarvoisena. Niin arvokkaana, että sen menettäminen on terveydellinen hätätila, joka sulkee koulut, pysäyttää rakennustyömaat ja aiheuttaa valtaisat kustannukset terveydenhuollolle, kuten Delhissä marraskuun alussa (HS 1.11.2019 (2)). Jos vain arvokkaaksi päätetty on säilyttämisen arvoista, miten muille kuin suoraan hyödynnettävissä oleville luonnonvaroille sitten annetaan taloudellinen arvo? Ekosysteemipalvelut – kritiikistään huolimatta – ovat toistaiseksi paras keino luonnon arvon määrittelemiseen. Luonto on ekosysteemipalvelulähestymistavan mukaan vaalimisen arvoista silloin, kun se tarjoaa jotain hyötyä ihmiselle. ”Entä luonnon itseisarvo?”, kysyy sisäinen luonnonrakastajani.

Jotta voisimme keskustella luonnon arvosta ja itseisarvosta, tulee ensin tietää, mistä luonnosta oikein puhumme. Olemme usein niin tottuneita puhumaan luonnosta ja sen suojelusta, että olemme jossain määrin luontomme sokaisemia. Mitä luonto todella tarkoittaa? Mitä oikein suojelemme? Aarnimetsät ja kansallismaisemat ovat kuriositeetti, onhan 88 % metsämaastamme talouskäytössä (v. 2016, 3)). Ovatko siis nämä monien sukupolvien ajan intensiivisesti hyödynnetyt talousmetsämme luontoa? Entä hengitysilma, liikenneväylän nurmikaistale, mikrobikasvusto vedenpuhdistuslaitoksella? Ekosysteemipalvelut, toisin sanottuna ”luonnosta saatavat aineettomat ja aineelliset hyödyt” (4) kattavat myös nämä luonnon ilmentymät.

Ehrnrooth jatkaa: ”Vastaavasti myös kuva luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa, jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja.” Olisiko siis kuitenkin niin, ettei vapauden ja vastuun puolestapuhujana tunnettu Ehrnrooth peräänkuulutakaan luonnon arvon mitätöintiä? Päinvastoin, ihmisen, luontoa eniten käyttävän eläinlajin (jonka tieteellinen nimikin on artikkelissa kirjoitettu pienellä alkukirjaimella) tulisi ottaa suurempi vastuu luonnosta – miten ikinä sen ja sen arvon määritteleekään.

Lähteet:

1 https://yle.fi/uutiset/3-11019130 [viitattu 12.11.2019]

2 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006293486.html [viitattu 12.11.2019]

3 https://www.luke.fi/uutinen/metsapinta-alasta-suojeltu-12-prosenttia/ [viitattu 12.11.2019]

4 https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/vaikutukset/-/artikkeli/a2e371f2-3997-4e51-ac9c-93425ab90590/ekosysteemipalvelut.html [viitattu 12.11.2019]

Case Helsingin kaupunki: Suunnitteluttaminen

Lotta Suominen Helsingin kaupungilta johdatti meidät 9.10. ja 16.10. suunnitteluttamisen ja hankintojen mielenkiintoiseen maailmaan Helsingin kaupungin näkökulmasta. Osansa saivat myös Helsingin kaupungin organisaatiomuutos sekä kiinnostavat jälkipohdinnat eräistä toteutuneista hankkeista.

Organisaatio

Helsingin kaupunkiorganisaatio on kokenut suuria muutoksia viime vuosina. Muutokset vaikuttavat myös maisema-arkkitehdin työkenttään kaupungilla. Aulaispormestari Anni Sinnemäki johtaa kaupunkiympäristön toimialaa. Vuoden 2017 organisaatiomuutoksen jäljiltä maisema-arkkitehtuuri ja maankäyttö on eriytetty eri palvelukokonaisuuksiin kaupunkiympäristön toimialalla. Kaupunkitila- ja maisemasuunnittelu -kokonaisuuteen on keskittynyt maisema-arkkitehtuurin osaaminen, mutta käytännössä yhteistyötä tehdään tiiviisti maankäyttö ja kaupunkirakenne (MAKA) – sekä liikenne- ja katusuunnittelu -palvelukokonaisuuksien kanssa. Tavoitteena on ilmeisesti ollut luoda toisiinsa linkittyneittä osaamisen keskittymiä.

Nykyisellä organisaatiorakenteella on Suomisen mukaan se haaste, ettei osaaminen ole muutoksista huolimatta keskittynyt eikä hajautunut kunnolla. Maisema-arkkitehdin osaamista on ollut vaikea keskittää, koska osaaminen soveltuu niin monelle alelle. Kaikissa kaavoissa ja liikennealueilla on ”jotain vihreää”, joten käytännössä maisema-arkkitehtia tarvitaan kaikissa palvelukokonaisuuksissa ja toisinaan myös kaupunkiympäristön toimialan ulkopuolella. Maisema-arkkitehti tekee Alueellinen suunnittelu -yksikössä aluesuunnittelua. Kullakin lisäksi omat alueensa asemakaavoituksen puolella, esimerkiksi kolme aluetta itäiseltä puolelta. Näin ollen maisema-arkkitehti ikään kuin konsultoi asemakaavoittajaa aluesuunnittelunsa ohella. Tällä hetkellä asemakaava-arkkitehteja ja liikenneasiantuntijoita on paljon enemmän kuin maisemaosaajia. Suominen koki, että eriyttämisen sijasta tulisi ajatella prosessien toimivuutta. Esimerkiksi asemakaavahanke hyötyisi prosessiin osallistuvien tahojen yhdistämisestä eri alojen osaajien eriyttämistä enemmän.

Lisäksi kuulimme viheralueisiin liittyvästä budjetoinnista sekä projektisuunnitelman tärkeydestä. Suomessa käytettävissä oleva perusrahoitus puistoille on Suomisen mukaan alhainen kansainvälisesti vertailtuna. Uusiin puistoihin investointi ja olemassa olevien puistojen kunnossapito (käyttötalouspuoli) ovat eri budjeteissa, ja jälkimmäiseen on käytettävissä puistojen pinta-alaa kohden entistä vähemmän rahaa. Peruskorjaukset kuuluvat investointibudjettiin. Myös kulloinkin tärkeäksi koetut teemat vaikuttavat investointeihin yllättävilläkin tavoilla. Tällä hetkellä pinnalla ovat esimerkiksi puistojen peruskorjaus, asuminen ja tulvasuojelu. Segregaation estäminen on viime vuosina vaikuttanut muun muassa siihen, että keskustan isot puistohankkeet ovat jääneet paitsioon. Tästä esimerkkinä mainittiin Töölönlahden puisto, joka on piirtynyt Suomisen mieleen erityisen haastavana ja poikkeuksellisena kohteena. Kilpailuun pohjautuneet asemakaava ja puistokaava kumottiin, tehdyt suunnitelmat nakattiin roskakoriin ja jo tehty investointipäätös pyörrettiin 2009 laman vuoksi. Kunnianhimoista puistosuunnitelmaa ei koettu kustannustensa arvoiseksi, vaan asemakaavan mukaisen rakentamisen toteuduttua puistosuunnittelun budjetista leikattiin tuntuva osa pyöräilyn edistämiseen.

Projektinhallinta

Kävimme lyhyesti läpi myös projektinhallintaan vaikuttavia tekijöitä. Projektilla on rajattu aikataulu ja budjetti. Eri toimijoiden (projektin asettaja eli tilaajan projektipäällikkö, johto/ohjausryhmä, konsultin projektipäällikkö, projektiryhmä) vastuut ja valtuudet on ennalta määritetty. Projekti nähdään onnistuneena, mikäli sille asetetut tavoitteet täyttyvät. Tavoitteiden täyttymisen arviointi on toisinaan haastavaa, sillä tavoitteita on usein paljon ja ne saattavat olla eri toimijoilla erilaiset. Projektin tavoitteita asetetaan yleisesti ottaen seuraavien kolmen mittarin kautta: kustannus, aika ja laatu. Eri hankkeissa painottuvat luonnollisesti eri mittarit. Esimerkiksi ydinvoimala- ja metrohankkeita on järkevämpää arvioida ensisijaisesti laadun (turvallisuus) kuin kustannusten ja ajan kautta. Tarjouspyynnöissä näiden tekijöiden painotukset ovat nähtävillä arvostelupainotuksissa. Kyynisesti todettuna usein painottuvat laadun (esteettisyys, kestävyys, viihtyisyys) sijasta resurssit (aika, kustannukset).

Projektin valmistuminen voi helposti viivästyä, jolleivat sen tavoitteet ja projektinhallinta ole kunnossa. Viivästyksille syinä voivat olla esimerkiksi epäselvä projektin tarkoitus, ristiriitaiset tavoitteet tai heikko yhteistyö osallistujatahojen välillä. Myös projektisuunnitelman pettäminen on riskitekijä, mistä syystä saimme luennon lopuksi tehtävän luoda oma kuvitteellinen projektisuunnitelma, jossa tulisi ottaa huomioon muun muassa edellä mainittuja tekijöitä. Kuvitteellisuus teki tehtävään eläytymisen hieman hankalaksi, mutta muiden esittelemien toteutuneiden hankkeiden kuvaukset olivat mielenkiintoisia.

Suunnitteluttaminen

Suunnittelun hankinnan perustana on, että tilaaja tietää, mitä on tilaamassa. Tämä ei ole suinkaan aina itsestään selvää, mikä paistaa toisinaan läpi epämääräisistä tarjouspyynnöistä. Kun tiedetään, mitä halutaan tilata, siirrytään tietyn summan (arvio: 60 000 e) ylittäneissä julkisissa hankinnoissa tarjouskilpailuvaiheeseen. Mahdollisilta toimittajilta pyydetään tarjouksia palvelun tuottamisesta tietyin, tarkoin määritellyin ehdoin. Kun palvelun toimittaja on valittu ja suunnittelutyö tehty, tilaajan on aika seurata hankinnan toteutumista – saatiinko sitä, mitä tilattiin? Näin ollen hankkiminen on oikeastaan osa projektia, mikä ei suunnittelijalle aina hahmotu.

Helsingin kaupunki tekee osan suunnittelustaan itse, mutta Suomisen mukaan esimerkiksi kaikki puistosuunnitelmat tilataan konsulteilta. Näin ollen Helsingin kaupungilla työskentelevän maisema-arkkitehdin tehtävänä voi olla tavoitteiden määrittely sekä projektinhallinta tilaajan puolelta. Osalle tällainen ohjaava ja strateginen suunnitteluote sopii paremmin, mikä tekee työnjaosta tilaajan ja konsultin välillä luontevan.

Helsingillä, kuten muillakin suuremmilla kaupungeilla, on usein puitesopimuksia hyväksi havaittujen ja tietyt ehdot täyttävien konsulttien kanssa. Erillisiä puitesopimuksia tehdään erilaisille kohteille (esim. puistot, pihat ja leikkipuistot), mutta sama suunnittelutoimisto voi olla useammassa puitesopimuksessa (ns. ”korissa”) mukana. Puitesopimus helpottaa ja nopeuttaa suunnittelua, sillä suunnitelmat voi yhteistyökumppaneilta tilata suoraan kahden vuoden ajan. Hankkeiden kattohinta on kuitenkin 150 000e, eli tätä isommat hankkeet erilliskilpailutetaan. Puitesopimusten ulkopuolelle rajautuu pienempiä toimistoja, joilla ei ole esimerkiksi riittäviä referenssejä vaaditun laisista hankkeista. Tarkoituksena on taata tilatun työn laatu. Haasteena järjestelyssä on, että jokin kokenut ja suuri toimisto voi päätyä kaikkiin koreihin ykköseksi, jolloin toimistolle tulee aina tarjota hankkeita ensimmäisenä. Tämä aiheuttaa hankkeiden viivästymistä, sillä harvoin hankkeista kieltäydytään.

Edellä kuvatut julkisten hankintojen käytännöt suosivat hyvin usein suuria ja vakiintuneita toimistoja siinä, missä nuoremmat toimistot jäävät helposti hankintavaatimusten ulkopuolelle työn laadusta huolimatta. Puheeksi tuli niin sanottu ”musta hevonen” tai ”villi kortti”, mikä tarkoittaa pienten toimistojen arpomista tarjouskilpailuista mukaan. Tämä mahdollistaa tarjoajan kannalta hieman tasa-arvoisemman osallistumisen ja kokemuksen (hankinnoissa mitattavien referenssien) karttumisen, joskaan ei tilaajan kannalta takaa riittäviä taitoja tai tarvittavia resursseja työn tekemiseen. Esimerkkinä tilanteesta, jossa villiä korttia oli hyödynnetty, Suominen mainitsi Iso Roban ideakilpailun. Kilpailusta tuli tosin SAFA:lta negatiivista palautetta (ilmeisesti toteutuskelpoisuuteen liittyen). Neuvoksi aloitteleville toimistoille annettiin, että kannattaa verkostoitua kokeneempien toimistojen kanssa. Tarjouksiin kannattaa aina liittää mukaan pyydetty määrä referenssejä, vaikkei täysin sopivaa hanketta löytyisikään, sillä muutoin tarjous voidaan hylätä. Muutoinkin neuvottiin olemaan tarkka tarjouspyynnön noudattamisen suhteen. Ei kannata kikkailla luovasti tai tarjota liian alhaisella hinnalla, sillä nämä ovat mahdollisia hylkäämisperusteita.

Kaiken kaikkiaan maisema-arkkitehdin työkenttä sekä suunnitteluttamisen ja kilpailuttamisen käytännöt selkiytyivät huomattavasti Helsingin kaupungin esimerkin kautta. Näin ollen Suomisen pitämät luennot ja tehtävät olivat mielestäni oikein hyödyllisiä ja kiinnostavia.

Työmaakäynti Triplassa

Pääsimme työmaakäynnille Pasilan uuteen ostoskeskukseen, joka on tullut aikaisemman aseman tilalle. Triplan yhteydessä on korkeaa asutusta, toimitilaa ja hotelli. Asutusta ja toimistorakentamista yhdistäviä ostoskeskuksia on noussut pääkaupunkiseudun juna- ja metroratojen varsille kiihtyvällä tahdilla. Kalasataman Redin lailla Triplassa on useita kansipihoja, jotka ovat erityisen haastavia suunnittelun ja rakentamisen kannalta. Siksi olikin kiinnostavaa käydä vielä keskeneräisellä Triplan työmaalla kuulemassa rakentamisen edistymisestä ja koetuista haasteista LOCI Maisema-arkkitehtien Niilo Tenkasen sekä YIT: edustajien johdolla.

Työmaakäynti alkoi työmaavarusteiden pukemisella ja suunnitelmakuviin tutustumisella työmaatoimistolla. Vain harva ryhmästämme oli aikaisemmin käynyt suurella työmaalla, joten kokemus oli myös sikäli jännittävä. Kuulimme, miten alkuperäisiä suunnitelmia oli jouduttu päivittämään kaupunkikuvallisista syistä, säilyttäen kuitenkin pääajatuksensa. Kohde oli haastava monista syistä, mutta työskentelyä helpotti yhteistyön toimivuus rakennuttajan, tilaajan ja muiden suunnittelijoiden kanssa.

Seuraavaksi pääsimme katsomaan kattopihoja, joille pääseminen olikin haastavaa hissiruuhkan ja jokseenkin kryptisten kerrosmerkintöjen vuoksi. Lopulta löysimme itsemme viimaiselta mutta onneksemme aurinkoiselta kansipihalta, joka oli selkeästi korkealla, vaikkei horisonttia hahmottanutkaan. Piha oli pian valmistuvan hotellin ja toisella puolella olevan toimistotalon yhteiskäyttöön tarkoitettu. Noin metrin korkeudelle (kunnossapitosyistä) nostetut kattoikkunat katsoivat huimausta tuottaen alla olevaan kauppakeskukseen ja niiden välistä kulki kapea kivipintainen reitti kannen läpi pienelle kivetylle aukiolle, johon mahtuisi muutamia pöytiä tulevia käyttäjiä varten. Kansipihaa hallitsivat erittäin huomattavat metalliset ”pömpelit”, jotka paljastuivat tuuletusaukoiksi ja muiksi LVI-rakenteiksi. Kuulimme, miten alkuperäiset sekalaiset rakenteet oli arkkitehdin toiveesta peitetty isommilla metallikuorilla, joiden oli ilmeisesti tarkoitus rauhoittaa näkymää. Lopputulos oli kuitenkin melko täyteen ahdetun oloinen, mistä syystä jäljelle jäävään tilaan ei haluttu liian peittävää kasvillisuutta. LOCI olikin suunnitellut rakenteiden väleihin matalia, vaahtolasitäytteisiä kumpuja, joille oli istutettu monilajista kasvillisuutta: pieniä puita, pensaita sekä kukkivia perenna- ja ketokasveja. Kasvillisuuden käytössä tavoiteltiin niin kutsuttua dynaamisuutta, joka perustuu kasvillisuuden kehittymiseen olosuhteiden mukaan, sillä kannen olosuhteet tulisivat vaihtelemaan. Hulevedet hallittiin tilan puutteen sanelemana ohuella rakennekerrosten väliin sijoitetulla hulevesimatolla ja kallistuksilla. Kansipihoilla ratkaisut ovat usein teknisten ja rakenteellisten reunaehtojen sanelemia, mikä rajoittaa huomattavasti maisema-arkkitehdin mahdollisuuksia. Viereiseltä hotellilta oli lisäksi tullut selkeä viesti, ettei kansipihan kasvillisuus saisi vaatia lainkaan hoitoa. Jää nähtäväksi, millainen kohteesta muodostuu ajan saatossa.

Toisella kattopihalla oli niin ikään kumpua muistuttava asukastalo, mutta muilta osin piha oli vielä keskeneräinen. Väliaikainen betonivalu mahdollisti työskentelyn ja jäisi mahdollisesti lopullisen kiveyksen alle. Kuulimme Niilolta betonivalun haasteista – usein tiettyyn tasoon valaminen on ollut hankalaa, mikä on vaikuttanut sekä sisäänkäyntien ovien avautumiseen että uhannut tehdä asennetuista kaiteista liian matalia. Omat haasteensa loivat tälläkin kannella LVI-rakenteet ja tilanpuute. Myös onnistumisia oli kuitenkin koettu. Valetut betonipenkit olivat onnistuneet odotettua paremmin, sillä niiden toimittaja oli ehdottanut rakenteellisia parannuksia, jotka paransivat sekä penkkien toimivuutta että madalsivat kustannuksia.

Kolmas ja viimeinen kokonaisuus, jolle pääsimme käymään, oli Triplan sisäänkäyntiaukio. Aukio oli katutasoa alempana, minkä kuulimme olleen melkoinen haaste hulevesien ja tulvien hallinnan kannalta. Jottei ostoskeskus tulevaisuudessa tulvisi, oli jouduttu turvautumaan mittaviin sadevesiviemäreihin, jotka vaikuttivat myös aukion toimintoihin. Mielenkiintoisena detaljina toimi näyttävä leikkiväline, josta ei suostuttu kohteen edellyttämän korkeatasoisuuden vuoksi tinkimään. Harmillisesti rakennusvalvonta oli vaatinut porrasnousuihin molemminpuolisia kaiteita, vaikka kymmenen metrin päässä kulki esteetön kulkureitti. Myös sähkökaapit olivat odotettua isommat ja tultaisiin tulevaisuudessa vaihtamaan halutunlaisiksi. Aukio oli kuitenkin kokonaisuutena toimivan ja viihtyisän oloinen, esteettömistä kulkureiteistä ja terassitasoista penkeillä reunustettuihin istutuksiin, valaistukseen sekä aukiota reunustaviin ”kaljaportaisiin”.

Kaiken kaikkiaan Triplan työmaakäynti tarjosi ymmärrystä, jota ei olisi voinut yhtä kouriintuntuvasti sisäistää sisällä luennolla istuessa. Käynti osin valmiin puoleisella, osin hyvinkin keskeneräisellä työmaalla havainnollisti eri vaiheiden kysymyksiä. Ymmärsin, miten hienolta saattoi suunnittelijasta tuntua nähdä jonkin kohteen toteutuneen hyvin haasteista huolimatta.

Maisema-arkkitehtuurin nykytilan ja kehityksen arviointi opiskelijakilpailun valossa

Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella, Väreen näyttelytilassa LQ oli 7.-25.10. esillä näyttely AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the “International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018”. Näyttelyssä esiteltiin kansainväliseen maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmien väliseen kilpailuun osallistuneita finalisteja (9 koulutusohjelmaa) ja semifinalisteja (7 koulutusohjelmaa). Aalto-yliopisto kuului finalistien joukkoon. Kultakin esitellyltä koulutusohjelmalta oli mukana viisi projektia, mikä mahdollistaa ohjelmien sisäisten trendien tutkimisen koulutusohjelmien välisen vertailun sekä näyttelyn tarjoaman kokonaiskuvan ohella.

Mihin suuntaan maisema-arkkitehtuurin ala on näyttelyn perusteella kehittymässä? Kysymykseen vastatakseen on toki oltava jonkinlainen käsitys maisema-arkkitehtuurin nykytilasta. Käsitykseni aiheesta perustuu median, alan seminaarien sekä Aalto-yliopiston koulutusohjelman välittämään mielikuvaan eikä siis ole missään mielessä ole kattava. Yleisenä havaintona voidaan kuitenkin näyttelystä todeta, että maisema-arkkitehtuurin ala on siirtymässä yhtäältä tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostavampaan (analyyttiseen) ja toisaalta entistä monipuolisemmin 3d-työkaluja ja/tai ohjelmointia hyödyntävään (tietomallipohjaiseen) suuntaan.

Ensin esitettyä, analyyttista suuntaa edustavat projektit yhdistävät sosiaalisia (esim.  väestörakenteen kehityksen, köyhyyden ja pakolaisuuden) teemoja, ekologiaa (vesistönsuojelua, kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ekosysteemipalveluja) sekä terveydenhuollon ja liikenteenohjauksen kysymyksiä maisema-arkkitehtuurin ratkaisuihin. Aalto-yliopisto vaikuttaa näyttelyyn päätyneen otoksen perusteella kuuluvan tähän kategoriaan. McHargilaisen ”layer cake” -lähestymisen kaikuja on havaittavissa projektien tavassa hyödyntää runsain määrin eri teemoja yhdisteleviä analyysikarttoja, kaavioita ja leikkauksia. Muita esimerkkejä analyyttisesti painottuneista koulutusohjelmista tarjoilivat esimerkiksi Beijing Forestry University sekä -odotetusti – Ian McHargin perustama University of Pennsylvanian maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma. Projektien tiedostavuus ja analyysien runsas määrä todennäköisesti lisäävät analyyttisten projektien yhteiskunnallista vaikuttavuutta tarttuessaan ajankohtaisiin haasteisiin ja rikkoessaan usein kovin tiukasti määriteltyjen asiantuntija-alojen rajoja. Ulkoasultaan nämä projektit ovat kuitenkin usein niin sanotusti ”täynnä tavaraa”, jolloin asiapitoisuus saattaa tapahtua visuaalisen vetoavuuden ja taiteellisuuden kustannuksella. Toisaalta osa näistäkin projekteista, kuten University of Toronton “Waters in Peril – Collective Measures for a Dying Lake Winnipeg” (Jaysen Ariola 2017-2018) olivat myös visuaalisesti herkkiä ja vaikuttavia.

Toiseksi esitettyyn, tietomallipohjaiseen suuntaukseen kuuluvia töitä ei ollut vaikeaa tunnistaa, sillä ohjelmoinnin jäljet ovat näissä töissä usein tunnistettavissa – kenties tarkoituksellisestikin. Uutta suunnittelutapaa halutaan mahdollisesti korostaa esittämällä muita projekteja herkemmin mallinnukseen perustuvan prosessin välivaiheita ja inspiraation lähteitä. Havainnekuvamaailma on mallinnuksen ansiosta useammin utopistista kuin realismiin pyrkivää, mikä voi vähentää suunnitelman vaikuttavuutta suuren yleisön ja toteutumiskelpoisuutta arvostavien tahojen silmissä. Esimerkkinä tietomallipohjaisesta suunnittelutyöstä on University of Ferraran ”Neutral Buffer Model: Algorithms-aided Design for the Buffer Areas Around the Lagoon of Scardovari, in the Po Delta Unesco Biosphere Reserve, Italy” (Giuseppe Dotto, 2018). Samasta koulutusohjelmasta oli edustettuna useampi samankaltainen projekti, heijastaen mahdollisesti koulutusohjelman painotusta.

Maisema-arkkitehtuurin tilan ja kehityksen arviointi kahden vuoden aikana tehtyjen oppilastöiden perusteella saattaa olla harhaanjohtavaa sekä otoksen rajallisuuden että koulutuksen ja ”tosielämän” erillisyyden vuoksi. Edellä esitetystä karkeasta kategorisoinnista huolimatta koulutusohjelmien sisällä on tosiasiassa havaittavissa yhtä suuria eroja kuin koulutusohjelmien välillä. Samassa koulutusohjelmassa oli ehkä edustettuna saman tekijän, kurssin tai opettajan useampi projekti, jolloin koulutusohjelmasta tulee todellisuutta homogeenisempi kuva. Koulutusohjelmissa on myös vuodesta toiseen erilaisia painotuksia, mistä johtuen seuraava kilpailuotos antaisi todennäköisesti aivan erilaisen kuvan maisema-arkkitehtuurin koulutuksen tilanteesta ja kehityksestä. Toisaalta maisema-arkkitehtuurin alalla opetus pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan ajan hermolla, mikä ilmenee ainakin Aalto-yliopistossa suunnittelua ja tutkimusta harjoittavien henkilöiden osallistumisena opetukseen. Tämä käytäntö poikkeaa monista tutkimuspainotteisista aloista. Näin ollen opiskelijoiden kurssitöitä ja opinnäytetöitä esittelevä näyttely voisikin olla yhteneväinen alan todellisen kehityksen kanssa.

Entä miten Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma vertautuu kansainvälisiin erimerkkeihin? Onko koulutusohjelmassamme kehitettävää? Aalto-yliopiston tarjoama koulutus näyttäisi olevan melko hyvin linjassa kansainvälisten esimerkkien kanssa – niin hyvässä kuin pahassa. Sekä tietomallipohjaiseen että analyyttiseen suunnitteluun on viime vuosina satsattu uusien ohjelmistojen, kurssien ja professorikiinnitysten kautta. Samalla erot koulutusohjelman tarjoamien maisema-arkkitehtuurin suuntauksien välillä näyttävät säilyneen yhtä suurina kuin aikaisemmin, mutta täysin eri syistä. Erot suuntausten välillä ovat vaihtuneet suunnittelun tarkkuustasojen (rakentaminen vs. maisemataso) välisistä eroista metodologisiin: analyyttisen (tieteellisen), taiteellisen ja ohjelmointiin perustuvan lähestymistavan välisiin eroavaisuuksiin. Erojen kurominen pienemmiksi voisi hyödyttää koulutusohjelmaa kokonaisvaltaisemman suunnitteluotteen takaamiseksi. Kuten näyttelyn edustamat oppilastyöt osoittivat, yhden lähestymistavan ei välttämättä tarvitse sulkea ulkopuolelleen muita.

Mitä maisema-arkkitehti voisi oppia kuvataiteilijalta?

”Mitä maisema-arkkitehti oikein tekee?”. Tähän kysymykseen joutuu toistuvasti vastailemaan illanvietoissa. Maisema-arkkitehtuuri on vielä suhteellisen tuntematon ala huolimatta laajasta toimintakentästämme maankäytön suunnittelusta puistoihin, pihoihin, katuihin ja aukioihin. Tästä ja alan sisäisestä määrittelemättömyydestä johtuen pian valmistuvalla maisema-arkkitehtiopiskelijalla on edessä identiteettikriisi. Pääsykokeissa painotettiin luovuutta, ensimmäisen vuoden opinnot keskittyivät taiteelliseen ilmaisuun – vielä harjoitustöissäkin painotettiin konseptin tärkeyttä suunnittelussa. Sitten koitti työelämä suunnittelutoimistossa, missä luovuutta edustaa vaihtuvien cad-ohjelmien kanssa taistelu sekä tilaajan vaatimusten ja normiviidakon rämpiminen, jotta edes jotain alkuperäisestä konseptista jäisi jäljelle. Synkimpänä hetkenä herää kysymys, onko luovuudella mitään tekemistä maisema-arkkitehtuurin kanssa? Toisaalta voidaan kysyä, pitäisikö sillä olla?

Maisema-arkkitehtuuri eroaa monella tapaa kuvataiteista, ja eroa on viime vuosina vain alleviivattu. Arkkitehtuurialat sijoittuvat Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun, entiseen Teknilliseen korkeakouluun. Maisema-arkkitehdit ja arkkitehdit kantavat teekkarilakkia ja valmistuvat ensin tekniikan kandidaateiksi. Sen sijaan arkkitehtuurin laitokseen vuonna 2018 liitetyt sisustusarkkitehdit valmistuvat taiteen kandidaateiksi ja joutuvat erikseen anoa teekkarilakin käyttöoikeutta – eiväthän he ole teknisen alan edustajia. Aalto-yliopistoon sulautuneessa TaiK:issa opetettiin vielä 2000-luvulla ympäristötaidetta (2), joka oli ehkä taidealoista lähimpänä maisema-arkkitehtuuria. Ohjelma kuitenkin lakkautettiin ja jäljelle jäi monitieteinen maisteriohjelma ViCCA (Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (3)), joka ei kuitenkaan ole opetuksellisesti missään tekemisissä maisema-arkkitehtuurin kanssa.

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun motto on ”For useful arts” (latinaksi: Pro Arte Utili (1)). ”Hyödyllinen taide” kuulostaa ristiriidalta, sillä eihän taiteen ole tarkoitus hyödyttää ketään. Vaihtoehtoinen suomennos ”hyödylliset taidot” on jo mottona kuvaavampi. Opimme taitoja, jotka tarjoavat neliöissä ja euroissa mitattavaa hyötyä yhteiskunnalle: asuinalueita, pihoja, puistoja, urheilu- ja leikkipaikkoja eli käyttöön tarkoitettua kaupunkitilaa. Kuvataiteen hyöty yhteiskunnalle on vaikeammin mitattava. Maisema-arkkitehti palvelee asukasta (tai tilaajaa), taiteilijan ei tarvitse palvella ketään. Toki on myös tilattua taidetta, joka ei ole aivan yhtä vapaata.

Vaikkei maisema-arkkitehtuuri selvästikään ole taidetta, se on kuitenkin kiinteästi kytköksissä kuvataiteisiin. Suunnitelmia on vaikeaa tai mahdotonta kommunikoida ja perustella ilman kuvallista ilmaisua. Mitä edustavampi kuva, sitä todennäköisemmin voittaa suunnittelukilpailun tai saa toimeksiannon. Monia maisema-arkkitehteja kaivertaa kuitenkin luovaa ilmaisua rajoittava teknisten ja muiden vaatimusten määrä. Suunnittelua ohjaavat moninaiset ulkoa annetut sosiaaliset, ekologiset ja taloudelliset reunaehdot, alati muuttuvat turvallisuus- ja esteettömyyssäädökset sekä alan sisäiset konventiot ja trendit. Siinä, missä kuvataiteilija voi aloittaa projektin ilman käsitystä lopputuloksesta, maisema-arkkitehdin mielessä on jo kohteelle saapuessaan lukematon määrä vaatimuksia ja rajoitteita. Maisema-arkkitehtiopiskelijalle saattaakin herätä hienoinen kateus kuvataiteilijan työn vapautta kohtaan.

Taiteilija Tuula Närhisen (4) työ toimii ihailtavana esimerkkinä kuvataiteilijan kyvystä havainnoida luonnon prosesseja, esittää kysymyksiä, haastaa totuttuja käsityksiä, eli lyhyesti sanottuna, antaa työskentelyprosessille sen vaatima tila. Voisiko maisema-arkkitehti oppia jotain kuvataiteilijan tavasta ihmetellä maailmaa avoimesti, ilman valmiita vastauksia? Voisiko suunnitteluprosessin aloittaa ilman suunnittelua – uteliaasti tarkkaillen, unohtaen hetkeksi hyödyn tavoittelun, vaikka se lopulta kuuluukin keskeisenä osana työnkuvaan? Loppujen lopuksi rajoitukset voivat pitkälti olla suunnittelijan pään sisällä. Normien tiedostaminen synnyttää pelon siitä, mitä käy, jos suunnittelee jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Turvallisella vyöhykkeellä pysymiseen liittyy kuitenkin merkittävä riski, että suunnittelu on vain teknisten vaatimusten listan täyttämistä. Tuloksena syntyy tylsää ja mielenkiinnotonta maisemaa, joka ei herätä tunteita mihinkään suuntaan – saati arvostusta tai tunnettuutta maisema-arkkitehtuurin alaa kohtaan. Maisema-arkkitehdin tulisikin säännöllisin väliajoin herätellä ”sisäistä kuvataiteilijaansa”, joka voi palauttaa unohtuneen luovuuden suunnitteluprosessiin.

Lähteet:

1 https://en.wikipedia.org/wiki/Aalto_University_School_of_Arts,_Design_and_Architecture

2 http://www.uiah.fi/to/YMPARISTOTAIDE.htm#Opetus

3 http://vicca.fi/

4 http://www.tuulanarhinen.net/

Urakkamuodot

Pia Kuusniemi esitteli 2.10. kiinnostavasti erilaisia urakkatyyppejä LOCI Maisema-arkkitehtien hankkeiden kautta ja havainnollisti urakkatyyppien merkitystä ja eroja suunnittelijan kannalta. Samalla käytiin läpi opiskelijoiden esitelmiä samoista aiheista, mikä mahdollisti aiheista heränneiden kysymysten käsittelyn samalla. Käytyjä urakkatyyppejä olivat suunnittele ja rakenna (SR), pääurakkamuodot, projektinjohtorakennuttaminen (eli osaurakkamuodot) ja allianssi.

Ensin on hyvä määritellä ”urakka”, sillä sen ja rakennuttamisen erosta oli jonkin verran epäselvyyttä. Urakka tarkoittaa sopimusmuotoa, mutta usein samalla rakentajaa. Urakkaan voi siis sisältyä muutakin kuin itse rakentamista.

Suunnittele ja rakenna (SR) on urakkatyyppi, jossa urakoitsija sekä suunnittelee että toteuttaa kohteen. Tilaaja esittää toiveen ja budjetin ja voi kommentoida suunnitelmia, mutta käytännössä urakoitsija tekee paljon suunnittelu- ja toteutuspäätöksiä itsenäisesti. SR-urakat jaetaan alatyyppeihin on erilaisten kilpailukriteerien pohjalta (hinta- ja laatu-urakat, suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden pätevyyteen perustuvat urakat). Maisema-arkkitehdin rooli tällaisessa urakassa on toimia esimerkiksi rakennuttajan konsulttina. Esimerkkinä SR-urakasta Kuusniemi mainitsi Vihreistä vihrein -hankkeen Jätkäsaaressa. Alun perin TA-rakennuttaja oy palkkasi LOCI:n projektinjohtourakkaan, mutta lopulta suunnittelijat olivatkin suorassa sopimusyhteydessä tilaajaan. Vihrerrakentaminen eriytettiin muusta SR-hankkeesta, jotta laatu voitaisiin taata.

Pääurakkamuodossa ”tilaaja saa juuri haluamansa”. Tämä on perinteinen urakkamuoto, joka on tosin väistymässä muiden urakkamuotojen tieltä. Pääurakassa kaikki suunnitellaan valmiiksi ennen toteutusvaihetta, ja urakoitsija tekee aina lisätyötarjouksen muutoksista. Huonona puolena suunnittelijan kannalta on se, ettei toteutusvaiheessa ole juuri mahdollista enää vaikuttaa asioihin, vaikka huomaisi tarvetta suunnitelmien tarkennuksille (vrt. projektinjohtorakennuttaminen). Toisaalta pääurakkamuoto on ollut varsinkin maisema-arkkitehdille ”vanha  hyvä muoto”, koska käytettävissä oleva budjetti esimerkiksi pihan toteutukseen on jo alusta asti sopimusasiakirjoissa määrätty ja varmistettu. Esimerkkeinä tällaisista hankkeista mainittiin Roihuvuoren ala-aste (haasteena nn. museaaliset arvot ja puuston säilyttäminen) ja Henrik Lättiläisen katu 8 (louhinta ja kuntta).

Projektinjohtorakennuttamisessa (osa-urakkamuodoissa) tilaaja esittää toiveen ja budjetin sekä osallistuu kaikkiin päätöksiin. Urakkamuotoa luonnehtii suuri joukko osa- tai aliurakoitsijoita, mistä johtuen projektinjohtourakoitsijalla on tärkeä rooli. Koska toimijoita on niin monia, urakkarajat tärkeä määritellä ristiriitojen välttämiseksi. Projektinjohtokonsultti (esim. Haahtela) otetaan täydentämään osaamista, mikäli tilaajala ei ole omaa rakennuttamiskokemusta. Tyypillisiä projektinjohtorakennuttamiskohteita ovat suuret koulu- ja sairaalahankkeet. Esimekkinä tästä urakkamuodosta Kuusniemi esitteli kuitenkin tarkemmin Neitokorttelit Tapiolassa, missä LOCI:lla vastasi pihasuunnittelusta. Hankkeessa viherrakentamis- ja maaurakka-rajat olivat haastavia, sillä sopimusasiakirjoissa ei ollut määritelty riittävällä tarkkuudella, mikä on kenenkin vastuulla. Tästä syystä pihalle laitetun kuntan alle kuulunut hiekka ei ollut kenenkään vastuulla ja kuntta kuoli.

Urakkamuodon kompastuskivi onkin usein suunnitteluohjauksen puute, minkä lisäksi ratkaisuista joudutaan usein tinkimään. Toisin sanottuna vetkutetaan usein viimeiseen asti, koska yritetään löytää aina halvempi ”vastaava” vaihtoehto esimerkiksi pihakalusteissa, vaikkei se noudattaisi suunnitelmaa. Toisaalta suunnittelua pystyy eri tavalla tarkentamaan työn edetessä verrattuna esimerkiksi pääurakkamuotoon.

Viimeisenä esiteltiin allianssimuoto, joka on toistaiseksi urakkamuodoista uusin ja harvinaisin. Allianssiin voidaan päätyä erityiskohteissa, missä halutaan läheistä yhteistyötä suunnittelijoiden välille. Suunnittelijoilla ja rakennuttajilla on yhteinen taloudellinen vastuu, mikä vaatii tasapuolisuutta, luottamusta ja hyvää keskusteluyhteyttä. Maisema-arkkitehti on allianssissa harvoin mukana varsinaisena osapuolena, koska ottaa helposti ”takkiin” taloudellisesti hankkeen osasten eläessä jatkuvasti. Sen sijaan maisema-arkkitehdilta ostetaan palvelua. Allianssin haasteena on osapuolten väliset suhteet, tilaajan ”säätö” ja hankkeen pitkittyminen. Budjettia ei ole tiedossa etukäteen, koska se elää koko ajan ja muun muassa rakenteet muuttuvat toistuvasti, hankaloittaen pihasuunnittelua. Esimerkki allianssihankkeesta on Harppuunakortteli Turussa. LOCI on hankkeessa mukana tuntilaskutuksella.

Urakkamuotojen välillä on selkeästi eroja, jotka suunnittelijan on hyvä tiedostaa mahdollisimman hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Työelämässä kokemuksen myötä kertyvään asiantuntimukseen sisältyy ymmärrys eri urakkamuotojen mahdollisuuksista mutta myös haasteista ja riskeistä suunnittelijan kannalta. Tällöin on tietoinen esimerkiksi neuvottelumahdollisuuksistaan tai osaa mahdollisesti jättäytyä pois hankkeista, joissa ei hyvin todennäköisesti saa visiotaan toteutettua.

Bloedel – tulkittu maisema

Bloedelin reservaatti on Bainbridgen saarella Washingtonissa sijaitseva Bloedel-suvun vapaa-ajanviettopaikka, joka on nykyään vierailijoille avoin, julkinen metsäpuisto. Metsätalouskäytöstä vapautunut 150 aarin suuruinen alue kätkee sisäänsä kokoelman maisema-arkkitehti Richarg Haagilta tilattuja, japanilaisesta puutarhataiteesta inspiroituneita tiloja. Verkkosivuilla puistoa kuvaillaan sanoin ”Like No Other Place in the World” (1), korostaen puiston ainutlaatuisuutta. Onko Bloedel siis vain kokoelma amerikkalaisten linssien läpi tulkittuja näköispuutarhoja entisessä talousmetsässä vai todella ainutlaatuinen kohde? Ristiriitaisia tulkintoja synnyttävää maisema-arkkitehtuurikohdetta tutkitaan alan kriitikkojen Patric M. Condinin, Anne Whiston Spirnin sekä Elizabeth K. Meyerin tekstien kautta.

Bloedelissa vieraillut Patric M. Condon kuljettaa lukijan tekstinsä ”Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel” (2) avulla läpi kolmen metsän läpi kulkevan polun yhdistämän tilan. Kierros lähtee ”tasopuutarhasta” (engl. the garden of planes), joka on Haagin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen muokattu koostumaan zen buddhalaisten temppelien kivipuutarhoja imitoivaksi tilaksi. Temppelipuutarhoista poiketen tilaa ei kuitenkaan ole rajattu muureilla. Condonin mukaan muuri on yhtä tärkeä kuin sen sisäpuolella olevat kivet tarjotessaan niille raamit ja rinnastuskohdan ihmisen ja luonnon välillä. Haagin alkuperäisessä suunnitelmassa oli kulmikkaista tasoista muodostuvia ja pyöreitä kumpuja sekä teehuone, jotka yhdessä rajasivat kokonaisuudessaan tilan. Näin ollen Condonin mukaan Haagin alkuperäinen suunnitelma sisälsi sekä rajat että vastakohtaisuuden. Alkuperäinen tasopuutarha koettiin kuitenkin liian ”vaikeaksi” (3), joten sen tilalle muodostettiin länsimainen tulkinta tutummilla elementeillä. Se ei kuitenkaan väärintulkittuna näköispuutarhana enää kuvasta sitä filosofiaa, josta se alun alkaen inspiroitui.

Valoisasta tasopuutarhasta kulkija ajautuu metsäisen polun kautta kirkkaudesta hämärään, kuten Condon siirtymää sammalpuutarhaan kuvaili. Haagin tarkoitus oli sammalpuutarhalla puhutella ihmisen primitiivistä puolta, johon kostean sammalen ja lahoavan puun tuoksu alitajuisesti vetoaa (2). Kuten romanttisen puutarhan synkeillä siirtymillä ja grotoilla tavoiteltiin voimakkaita tunteita, jopa pelkoa, sammalpuutarhassa luonto tulee aivan iholle. Elämys voi ihmisestä riippuen olla miellyttävä tai epämiellyttävä, ehkä molempia samanaikaisesti. Joka tapauksessa se on varmasti intensiivinen ja aisteja herättelevä. Kokemukseen vaikuttavat oletettavasti myös muut ihmiset, mikä selittänee puistolle määritetyn ”etiketin” sekä rajatun vierailijamäärän (1). Haag itsekin suositteli astumaan sammalmetsään joko yksin tai rakastettunsa seurassa (2).

Sammalpuutarhan jälkeen polku vie “peilipuutarhaan”, jonka suomenkielinen käännös ei valitettavasti tarjoa englantilaisen vastineensa (engl. reflection garden) kaksoismerkitystä heijastusten ja mietiskelyn paikkana. Condon kuvailee symmetristä, matalin pensasaidoin rajattua ja pitkän suorakulmaisen vesialtaan synnyttämää tilaa ”peiliksi, joka ratkaisee vastakohdat”. Puusto on rajattu tilan ulkopuolelle, mutta sen heijastuma vedessä saa katsojan näkemään sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Ihminen on kulkenut metsässä koko vierialunsa ajan, mutta jostain syystä hän huomaa vasta nyt puut tai taivaan, kun ne heijastuvat vedestä. Haag itse kuvaili peilipuutarhaa Spirnin mukaan ”zen-tilaksi”, tyhjyyden säiliöksi, joka vapauttaa tilaa mietiskelylle. Condonin mukaan ihminen on aina pyrkinyt perustamaan kotinsa avoimille alueille, joissa metsästä hiipivät pedo ovat selkeämmin nähtävissä. Kenties turvallinen etäisyys metsään rauhoittava mieltä myös peilipuutarhassa, tarjoten mahdollisuuden pelkälle olemiselle.

Condon jättää kenties tarkoituksellisesti analyysinsa ulkopuolelle Bloedelin tilasarjaan vaikeammin liitettävän lintujen rauhoitusalueen (engl. bird sanctuary). Lintujen rauhoitusalueeseen tarttuu sen sijaan tekstissään ”Polemical landscapes” (3) Anne Whiston Spirn, joka näkee Bloedelin reservaatin ennen kaikkea ihmisen ympäristöön jättämien jälkien kautta. Spirn kuvailee soistuvaa lintujen alla väreilevää lampea, jonka puita kasvavat saarekkeet saavat sen näyttämään kokoaan suuremmalta. Ihmisen jälki maisemassa näkyy, mutta jälki on tehty taitavasti ja yllättävästi: ”artful wilderness to perplex the scene”. Spirn tunnistaa myös sammalpuutarhasta ihmisen vaikutuksen, korostaen alueella nähtävissä olevaa historiaa metsätalouskäytössä. Sammalen alta pilkottavat kannot ovat Spirnin mukaan sekä muistutus kuolevaisuudestamme (lat. memento mori), että muistomerkki menetetylle metsälle. Häiriömaisemat, joihin lukeutuu niin ikään Haagin suunnittelema Gasworks Park Seattlessa, kuvastavat ihmisen historiaa luonnonvarojen käyttäjänä.

Siinä, missä muita taiteenmuotoja tulkitaan vapautuneesti hyvin erilaisten tahojen toimesta, maisema-arkkitehtuuri on ollut poikkeuksellisen vapaata tulkinnasta. Bloedelin reservaatti muodostaakin harvinaisen esimerkin kohteesta, joka on kirvoittanut hyvinkin erilaisia tulkintoja alan kriitikoiden parissa. Condonin mukaan Haagin Bloedeliin muodostama tilasarja on yhdysvaltalaisen puutarhataiteen kunnianhimoisin yritys synnyttää vierailijassa japanilaisen buddhalaisuuden ”satori” eli karkeasti suomennettuna valaistuminen. Spirn korostaa Bloedelin ympäristöhistoriallista ja -kasvatuksellista merkitystä, esittäen tulkintoja ihmisen toiminnasta ja sijoittumisesta luonnossa. Yhtäläisyyksiä on löydetty myös musiikkiin liittyen Haagin tapaan johdatella kulkijan kokemusta Bloedelissa.

Bloedelissa yhdistyy hyvin erilaisia tiloja, joiden ainoa näennäinen yhdistävä tekijä on ympäröivä metsä ja sen läpi kulkeva polku. Tarkemmalla tarkastelulla tilasarja on kuitenkin järjestetty varsin harkitusti, kuin osana matemaattisen säännönmukaista sävellystä, kuten Elizabeth K. Meyer kuvailee tekstissään ”Seized by Sublime Sentiments” (4). Polku ohjaa kulkijan rakennetusta luontoon ja takaisiin rakennettuun, valosta varjoon ja uudelleen valon kautta varjoon. Rakennettu luo oikeanlaisen mielentilan, saaden vierailijan näkemään luonnon ja mahdollisesti arvostamaan sitä uudella tavalla. Toisaalta vasta luonnon aistientäyteisestä hämäryydestä vapauduttuaan mieli saa tilaa, rauhoittuu ja kirkastuu. Siinä, missä rakennettu on tarkoituksellisen tarkkarajaista ja historiastaan irtautunutta, luonto näyttää (tarkoituksellisesti tai ei) menneisyytensä jättämät arvet.

Bloedel on täynnä vastakohtia, mutta vastakohdat sitoo yhteen filosofia ja menneisyys. Ympäröivä metsä toimii samalla sekä näyttämönä että ”paletin puhdistajana” – jonkinlaisena kaleidoskooppina, jonka kautta ihminen näkee itsensä. Tärkeää ei ole se, mitä on, vaan se, miten sen tulkitsee mielessään. Ja jos jotain, Bloedel tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia tulkintoihin.

Lähteet:

1 https://bloedelreserve.org/visit/ (2.11.2019)

2 Condon, P.M. Richard Haag’s three linked gardens at Bloedel. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.

3 Whiston Spirn, A. 1998. Polemical Landscapes. Teoksessa: The Language of Landscape, 1998.

4 Meyer, E.K. 1998. Seized by Sublime Sentiments. Teoksessa: Saunders, W.S. (editor), 1998. Richard Haag: Bloedel Reserve and Gasworks Park (Landscape Views), 1998.