Tulvavaara ja poikkeamisen epääminen, KHO 4.3.2013/796

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 4.3.2013/796 otettiin kantaa poikkeamisen edellytyksiin tulvavaara-alueella

Päätöksen lyhyt ratkaisuselostus kuuluu seuraavasti:

”Rakennushankkeessa oli kysymys asuinrakennuksen rakentamisesta joen rantavyöhykkeelle. Asiassa oli selvitetty, että rakennuspaikan kohdalla kerran sadassa vuodessa toistuva ylin laskennallinen tulvakorkeus HQ 1/100 oli N43 +75,40 metriä ja rakennuspaikan korkeus vaihteli välillä +74,38–74,93. Tähän nähden ja kun myös otettiin huomioon, mitä valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa on lausuttu lisääntyviin myrskyihin ja rankkasateisiin varautumisesta, rakennuspaikan oli katsottava sijaitsevan tulvavaara-alueella.

Kun otettiin huomioon valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden kohdan 4.3 erityistavoitteet ja maankäyttö- ja rakennuslain 116 §:n 2 momentti, edellä tarkoitetulle tulvavaara-alueelle ei tullut sijoittaa uutta rakentamista. Poikkeamisen myöntämiseen maankäyttö- ja rakennuslain 72 §:n 1 momentin rakentamisrajoituksesta ei siten ollut saman lain 172 §:n 1 momentissa tarkoitettuja edellytyksiä.”*

Päätös on lopputulokseltaan ilmeisen oikeaan osunut, kun otetaan huomioon myös nykytieto ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista eli sateisuuden lisääntymisestä, lämpötilan noususta ja tulvariskien kasvusta Suomessa. (Ks. tulvariskeistä ja kaavoituksesta sekä rakentamisesta yleisesti myös Ari Ekroos ja Ulla Hurmeranta: Tulvariskit – kaavoitusta ja rakentamista koskeva lainsäädäntö. 1.11.2011.)

Päätöksessä huomio kiinnittyy kuitenkin ainakin seuraaviin seikkoihin: tulvariskin todennäköisyys, valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden osuus argumentaatiossa ja MRL 116.2 §:n huomioon ottaminen poikkeamispäätöksessä.

KHO katsoi, että rakennuspaikan kohdalla kerran sadassa vuodessa toistuva tulva oli sellainen riski, joka esti myönteisen poikkeamispäätöksen. Rakennuksen elinkaarinäkökulmasta sata vuotta on kuitenkin suhteellisen pitkä aika. Kun kuitenkin otetaan huomioon tulvariskien mahdollinen kasvu, päätös on tässä suhteessa mielekäs. Tulvariskiasiat ovat olleet oikeuskäytännössä varsin harvinaisia ainakin lupa-asioina. Ratkaisu KHO 2.3.2007/482 koskee tulvariskiä asemakaava-asiassa. Siinä asemakaava katsottiin selvitysten riittämättömyyden vuoksi lainvastaiseksi, kun otettiin huomioon maankäyttö- ja rakennuslain 116 §:n 1 momentti ja alueen maaperän korkeudesta (+0,6 – 1,5 metriä meren pinnasta) ja tulvariskistä saatu selvitys.

Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden (vuonna 2008 tarkistetut tavoitteet) 4.3 kohdan erityistavoitteet sisältävät tulvavaara-alueita koskevia tavoitteita. Niiden mukaan alueidenkäytössä on ensinnä yleisesti otettava huomioon viranomaisten selvitysten mukaiset tulvavaara-alueet ja pyrittävä ehkäisemään tulviin liittyvät riskit. Toiseksi alueidenkäytön suunnittelussa uutta rakentamista ei tule sijoittaa tulvavaara-alueille. Tavoitteiden mukaan tästä voidaan poiketa vain, jos tarve- ja vaikutusselvityksiin perustuen osoitetaan, että tulvariskit pystytään hallitsemaan ja että rakentaminen on kestävän kehityksen mukaista.

KHO:n päätöksessä mielenkiintoista on erityisesti se, että KHO käyttää valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita oikeuslähteinä, joihin viittaa itse päätöstekstissä ja lisäksi myös ratkaisuselostuksen oikeusohjeissa. Luettelossa selostuksen alla tuodaan esiin seuraavaa: ”Maankäyttö- ja rakennuslaki 24 § 2 momentti, 72 § 1 momentti, 116 § 2 momentti ja 172 § 1 momentti sekä Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet kohta 4.3”. Tässä luettelossa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet siis rinnastetaan vahvoihin oikeuslähteisiin eli säädöksiin. Näin en ole huomannut aiemmin tehtävän, vaikka valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat olleet merkittävässä roolissa monissa muissakin KHO:n ratkaisuissa. Lupaharkintaa koskevista ratkaisuista on tuotava esille KHO 2010:32, joka koski turvetuotannon ympäristölupa-asiaa. Siinähän katsottiin, että MRL 24.1 §:ssa säädetty ohjausvaikutus, jonka mukaan valtion viranomaisten tulee toiminnassaan ottaa huomioon valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, edistää niiden toteuttamista ja arvioida toimenpiteidensä vaikutuksia aluerakenteen ja alueiden käytön kannalta, ei vaikuttanut ympäristönsuojelulaissa säädettyyn oikeusharkintaiseen lupaharkintaan oikeudellisesti sitovalla tavalla. On tavallaan ymmärrettävää, että MRL:n mukaisessa lupaharkinnassa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet voivat olla vahvemmassa asemassa kuin muun lain mukaisessa päätöksenteossa, mutta oikeudellisesti tämä ajattelu ei välttämättä ole täysin vahvalla pohjalla.

Käsittelemättä perustuslaillisia kysymyksiä seikkaperäisesti voi kuitenkin eräänlaisesta normiantonäkökulmasta nähdä nykymuotoiset valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet mielenkiintoisina tai jopa ongelmallisina. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteethan poikkeavat muusta maankäytön suunnittelusta siinä, että ne ovat suorasanaisia, eikä niitä ei esitetä kartalla, eivätkä ne näin sisällä varsinaisia alueidenkäyttövarauksia. Kun varsinkin erityistavoitteet sisältävät sekä suhteellisen yksityiskohtaisia ”määräyksiä” että yleisempiä ”normeja”, jotka eivät joiltakin osin kovinkaan paljon poikkea laista tai asetuksesta, on perustuslain 80 §:kin huomioiden mahdollista kysyä onko maankäyttö- ja rakennuslain järjestelmä tältä osin nykyvaatimukset täyttävä. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet eivät näyttäisi olevan ainakaan puhtaasti hallintopäätös. Alkujaan eli säätämisvaiheessa sitä ei myöskään ilmeisesti ajateltu ”normipäätöksenä”. Käytännön kautta ne kuitenkin – käsiteltävänä oleva KHO:n päätöskin huomioiden – näyttäisivät ainakin lähestyneen normeja.

Huomio päätöksen ”oikeusohjeluettelossa” kohdistuu myös siihen, että MRL 24.2 §:n mukaan maakunnan suunnittelussa ja muussa alueiden käytön suunnittelussa on huolehdittava valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden huomioon ottamisesta siten, että edistetään niiden toteuttamista. Säännöksessä esille tuotu ”muu alueidenkäytön suunnittelu” voidaan ehkä tulkita kattavan myös poikkeamisharkinnan, mutta tämä ei näytä olleen lainsäätäjän tarkoitus, kun säännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa ei tuota lupaharkintaan ulottuvaa vaikutusta tuoda esiin (ks. HE 101/1998, 24 §:n yksityiskohtaiset perustelut). Valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita koskevassa päätöksessäkään ei näin ole katsottu, vaan siinä tuodaan vain esiin erityistavoitteiden vaikutus kaavoitukseen (vuoden 2000 päätös, Valtioneuvoston päätös valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista, Opas 5, s. 42). Tarkoituksena on siis ollut, että valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet otettaisiin pääsääntöisesti huomioon maakuntakaavoituksen kautta kuntakaavoituksessa ja sen välityksellä lupaharkinnassa, vaikka erityistavoitteet voisivat valtioneuvoston päätöksen mukaan vaikuttaa myös suoraan kuntakaavoitukseen. Ratkaisussa KHO 2009:67, joka koski rakennuksen purkamislupa-asiaa, KHO ei ottanut perusteluissaan kantaa valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin, vaikka kyse oli niiden mukaisesta kohteesta. Kouvolan hallinto-oikeus oli samassa asiassa aiemmin todennut: ”Kyse ei nyt ole kaavan hyväksymisestä, vaan yksittäisestä lupa-asiasta jo asemakaavoitetulla alueella. Asiassa ei tule sovellettavaksi valtioneuvoston päätös valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista.” Merkille on myös pantava, että KHO käyttää tässä tarkasteltavana olevassa tuoreessa ratkaisussaan nimenomaan MRL 24.2 §:ia eikä MRL 24.1 §:ia kuten edellä esitetyssä ympäristölupa-asiassa, vaikka 1 momenttia voisi yleisempänä tulkita laveammin.

KHO käyttää oikeuslähteenä päätöksessään MRL 116.2 §:ia, joka koskee rakennuspaikan vaatimuksia asemakaava-alueen ulkopuolella. Lähtökohtaisesti säännös on siis rakennuslupaharkintaa – ei poikkeamisharkintaa – koskeva. Sen mukaan rakennuspaikan soveliaisuutta ja kelvollisuutta harkittaessa on muun muassa otettava huomioon, ettei rakennuspaikalla ole tulvan vaaraa. Poikkeamisen edellytyksiä koskevassa MRL 172 §:ssä ei viitata MRL 116 §:ään, vaan se sisältää hyvin yleiset ja joustavat säännöt poikkeamisen edellytyksiä koskien, joita on yleensä ajateltu käytettävän itsenäisesti ottamatta huomioon muita mahdollisia rakentamisen edellytyksiä koskevia säännöksiä. Tämä johtuu tietysti siitä, että poikkeamisessa ei ole kyse vielä itse rakennuksen rakentamisen sallittavuudesta vaan rakennuslupaan nähden ”esikysymyksestä”. Ilmeisesti KHO on tarvinnut argumentaationsa tueksi MRL 172.1 §:ää (joka kyllä tuodaan päätöksessä esiin) yksiselitteisempää sääntelyä, eikä se ole halunnut tai pystynyt katsomaan, että tässä tapauksessa poikkeamisesta olisi aiheutunut haittaa kaavoitukselle tai alueiden käytön muulle järjestämiselle. Yleisemmin voisi olla harkinnan arvoista, että poikkeamisen edellytyksistä säädettäisiin ainakin jonkin verran yksityiskohtaisemmin tai/ja että säännöksessä viitattaisiin MRL:n joihinkin muihin säännöksiin.

Vaikka KHO:n ratkaisu sinänsä taitaa olla oikeaan osunut, niin on silti kysyttävä miten pitkälle valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden vaikutus voi mennä ilman kirjoitetun lain tukea, sillä sisällöltään ja oikeusvaikutuksiltaankin ne näyttäisivät kehittyneen ulos niitä koskevista säännöksistä. Kysymys on myös vallanjaon kannalta relevantti ainakin seuraavissa suhteissa: kunnallinen itsehallinto – valtio sekä lainsäätäjä – tuomioistuin. Eduskunta onkin maankäyttö- ja rakennuslain 9 a luvun säätämisen yhteydessä vuonna 2010 hyväksynyt lausuman, jossa se edellyttää, että hallitus selvittää maankäyttö- ja rakennuslain toimivuusarvioinnin yhteydessä mahdollista tarvetta säätää muiden toimintojen sijainnin ohjauksesta täsmällisemmin laissa ottaen huomioon valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden oikeudellisen aseman (EV 365/2010 vp – HE 309/2010 vp). MRL:n toimivuusarviointi on käynnissä ja jotakin järjestelmälle ehkä tehdäänkin tai ainakin asiaa selvitetään (ks. selvittämisestä Maanäyttö- ja rakennuslain toimivuusarviointi: arvioinnin tilanne 31.12.2012, s. 4). Tarpeita myös järjestelmän selkeyttämiseksi ja kehittämiseksikin näyttäisi olevan.

Ari Ekroos

* Tätä kirjoitettaessa ei ole ollut käytössä päätöstä kokonaisuudessaan. (Yleisimmin on nykyisen tiedonvälityksen keinot huomioiden varsin kummallista, että KHO edelleen julkaisee näitä lyhyitä ratkaisuselosteita, kun tilastakaan ei internetaikana enää ole pulaa.)

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Lumioikeutta – keveitä oikeudellisia havaintoja lumesta

Lumi, tuo jokavuotinen yllättäjä, omaa oikeudellisenkin ulottuvuuden. Seuraavassa tavoit­teena on lyhyesti ja kevyesti esittää muutama oikeudellinen huomio, vaikka lumi ja jää voi­sivat olla laajemmankin oikeudellisen tarkastelun arvoisia.

Lumi lienee ilmassa ollessaan irtainta, joka ei – kuten nestemäisenä eli sateena ollessaan – kuulu kenellekään. Kun lumi on jakautunut varsin pieniin osiin eli hiutaleisiin, sitä on aika vaikea mieltää irtaimeksi esineeksi, mutta irtainta se ainakin pakkaskelillä selvästi on. Maa­han satanut lumi sen sijaan on kiinteistön ainesosa ja kuuluu omistajalle. Omistaja voi lumen irrottaa ja luovuttaa sen toiselle. Moni haluaisikin tämän tehdä runsaslumisena talve­na. Alkutalvesta, kun lumesta yleensä on – ainakin hiihtokeskuksissa ja laduilla – pulaa ja joku voisi haluta toisenkin omistuksessa olevaa lunta, mutta harvallapa sitä olisi tuolloin myytäväksi asti. Teoriassa lumella voisi siis olla positiivistakin arvoa maanomistajalle, mut­ta yleensä omistajat eivät koe asiaa näin ja erityisesti kaupungeissa lumella on selvästi negatiivinen arvo, kun se aiheuttaa kustannuksia kiinteistön omistajalle.

Omistaja menettää omistusoikeutensa lumeen sen sulaessa vedeksi. Maan omistaja ei siis vesilain 2 luvun 1 §:n mukaisesti omista ainakaan pohjavettä tai vesistössä olevaa vettä, vaan vallitsee sitä. Tietysti omistaja voi kahlita veden vesisäiliöön taikka kaivoon, jolloin hän omistusoikeutensa säilyttää. Kun vesilain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan pohjavedellä tarkoitetaan vesilaissa – tarkoituksella vastoin luonnontieteellisistä määrittelyä – maa- tai kallioperässä olevaa vettä, myöskään maaperässä oleva ”muu vesi” ei kuulu maan omistajalle. Aika usein tällä muullakin vedellä on ainakin rakennusten perustusten lähellä lähinnä negatiivinen arvo eli omistajalla ei ole ainakaan taloudellista intressiä tähän veteen. Vaikka lunta ja myöhemmin vettä, ei omistetakaan, on sillä kuitenkin merkittävä arvo erityisesti vesivoiman hyödyntämisessä ja vesivoimatarpeiden vuoksi vettä pyritään mahdollisuuksien mukaan tulvia vältellen keväällä varastoimaan myöhempää käyttöä varten järviin ja tekoaltaisiin.

Jään ottaminen toisen omistamaltakin vesialueelta henkilökohtaista tarvetta varten on sallit­tua vesilain 2 luvun 4 §:n nojalla ja vettäkin saa ammentaa, mutta lumesta ei puhuta mitään. Säännöstä voisi kai tulkita niinkin, että se sallisi lumenkin ottamisen, jos edellytykset täyt­tyvät eli kyse on henkilökohtaisesta tarpeesta ja ottamisesta ei aiheudu alueen omistajalle haittaa tai vähäistä suurempaa häiriötä. Tulkintaa, jolla tietysti on olematon merkitys käy­tännön kannalta, puoltaisi se, että lumi – kuten jääkin – on vettä, jonka ottaminen on sallit­tua.

Lunta ei saa viedä toisen omistamalle alueelle ilman tämän suostumusta. Jos tämän tekee, voi syyllistyä rikoslain 28 luvun 11 §:n 1 momentissa säädettyyn hallinnan loukkaukseen. Sen mukaanhan luvattomasti toisen pihamaata kulkutienään taikka toisen hallinnassa olevaa maata rakentamalla, kaivamalla tai muulla sen kaltaisella tavalla käyttävä on tuomittava, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, hallinnan loukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi. Eiköhän lumen kasaaminen toisen maalle olisi “muulla sen kaltaisella tavalla” käyttöä. Säännöksen 2 momentti voi onneksi pelastaa monen, sillä hallinnan loukkauksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, josta on aiheutunut ainoastaan vähäinen haitta.

Huomattava on tietysti sekin, että toisen omistaman lumen haltuun ottaminen voisi edellä mainitun säännöksen (28 luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohta: ”luvattomasti ottaa haltuunsa, siirtää tai piilottaa toisen hallinnassa olevaa irtainta omaisuutta”) taikka ehkä jonkin muukin rikoslain säännöksen mukaisesti olla rangaistava teko. Vähälumisena talvena tämäkin voisi kai joskus tulla harkinnan kohteeksi. Säännöstä jouduttaisiin tosin ensinnä tulkitsemaan koskien lumen ”oikeudellista luonnetta” – onko se irtainta vai kiinteää omaisuutta. Kiinteis­töstä irrotettuna se olisi varmaankin taas irtainta ja omaisuuttakin, vaikka se ei ilmassa olisi­kaan ”vielä” omaisuutta.

Jätettä puhdas lumi itsessään tuskin on, vaikka jätelain 5 §:ssä säädetty ja EU:n jätedirektii­viin nojautuva joustava määritelmä – aine tai esine, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä – voisi lumenkin pitää sisällään. Jos lumen seassa on ympäristölle haitallista ainetta (esimerkiksi kemikaaleja) taikka sitä muutoin pilaavaa tavaraa (esimerkiksi roskia), on kyse varmaankin jätteestä. Ainakin kaduilta ja yleisiltä alueilta kerätyn lumen osalta kyse on voinee olla jätteestä. Täysin teo­reettisesti ajateltuna puhtaan lumenkin haittaa aiheuttava vieminen toisen omistamalle vesi­alueelle, olisi kuitenkin kiellettyä edellä mainitun rikoslain säännöksen johdosta, silloinkin kun vesilain mukainen lupakynnys ei ylittyisi.

Lunta koskevat myös eräiden muiden lakien säännökset. Laki kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta ja maantielaki sisältävät säännöksiä lumeen liittyen. Esimerkiksi maantielain 51 §:ssä säädetään lumiaidoista ja lumen sijoittamisesta ja 73 §:ssä vielä korvauksista lumen sijoittamiseen liittyen.

Katujen kunnossa- ja puhtaanapitolain 3 §:n 4 momentin mukaan kadun kunnossapitoon kuuluu muun muassa lumen ja jään poistaminen. Lain 4 §:n 1 momentin mukaan tontin omistajan velvollisuutena on lumen poisto tontin edustan jalkakäytävältä sekä tarvittaessa poistaa jalkakäytävälle tai sen vierelle kertyneet lumivallit sekä pitää jalkakäytävän vierei­nen katuoja ja sadevesikouru lumettomana. Lisäksi tontinomistaja vastaa tontille johtavan kulkutien kunnossapidosta eli myös lumettomuudesta (4 §:n 2 momentti).

Kunnalle kuuluu kadun kunnossapito muulta osin. Kunnan tulee pitää katu liikenteen tar­peen edellyttämässä tyydyttävässä kunnossa. Tyydyttävä kunto on erittäin mielenkiintoinen ja oikeudellisesti tulkinnanvarainen katujen kunnossapidon laatutason kannalta. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan kunnossapidon tason määräytymisessä otetaan huomioon kadun liiken­teellinen merkitys, liikenteen määrä, säätila ja sen ennakoitavissa olevat muutokset, vuoro­kaudenaika sekä eri liikennemuotojen, kuten moottoriajoneuvoliikenteen, jalankulun ja pol­kupyöräilyn, tarpeet sekä terveellisyys, liikenneturvallisuus ja liikenteen esteettömyys. Säännös siis mahdollistaa senkin, että kunta voi luokitella kunnossapidon tason – ”tyydyttä­vyyden” – erilaiseksi kunnan eri alueilla eli lumen auraus hoidetaan ensin ”tärkeimmillä” väylillä ja viimeiseksi – kunhan ehditään – pienimillä kaduilla.

Katujen kunnossa- ja puhtaanapitolaki mahdollistaa myös sen, että kunta päätöksellään ottaa kokonaan tai osittain huolehtiakseen tontinomistajalle 4 §:n mukaan kuuluvista kun­nossapitotehtävistä yhden tai useamman tontin osalta, kaikilla asemakaava-alueilla tai ase­makaavan määrätyllä osalla. Lisäksi lain 14 §:n mukaan kunnalla on oikeus antaa ohjeita muun ohessa lumen käsittelystä, sijoittamisesta ja poiskuljetuksesta katuihin ja yleisiin alueisiin liittyen.

Tätä kirjoitettaessa joulun alla vuonna 2012 on talven mittaan odotettavissa lisää lunta, vaikka sitä Etelä-Suomessa alkaa olla ennestäänkin jo “riittävästi”. Kiinteistönomistajien omaisuus siis kasvaa edelleen ja talvesta nauttiminen jatkuu.

Rauhallista joulua toivottaen.

(Edellä esitetyt kannanotot ja tulkinnat ovat tarkoituksella tai tarkoittamatta ainakin osittain käytännön kannalta irrelevantteja.)

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - 5 Comments

YVA-direktiivin muutosehdotus

EU:n komissio on julkaissut ehdotuksen (COM/2012/0628 final) yva-direktiivin (2011/92/EU) muuttamisesta. Ehdotuksen tarkoituksena on komission mukaan vahvistaa ympäristövaikutusten arvioinnin laatua koskevia säännöksiä. Tavoitteena on myös “menettelyiden yksinkertaistaminen”.

Muutosehdotuksen kohteena ovat seuraavat yva-direktiivin artiklat:

  • 1 – määritelmien muutoksia ja täsmennyksiä
  • 3 – korvattaisiin uudella, jossa mm. viittaukset luonto- ja lintudirektiiveihin sekä b-kohdassa ilmaston sijasta termi “ilmastonmuutos”
  • 4 – korvattaisiin 3 ja 4 kohdat (mm. toteuttajan velvollisuus antaa tieja ja viittaus uuteen liitteeseen II.A) ja lisätään 5 ja 6 kohdat (mm. viranomaisen perusteluvelvollisuus, jos yvaa ei vaadita sekä 3 kk:n määräaika viranomaisen päätöksen tekemiselle tapauskohtaista arviointia koskien)
  • 5 – korvattaisiin 1,2 ja 3 kohdat, mm. hankkeet toteuttajan velvollisuus laatia “ympäristöraportti” (laatijana akkreditoitu ja pätevä asiantuntija tai todentajana vastaava taikka asiantuntijakomitea)
  • 6 – muutettaisiin mm. siten, että uuteen 7 määräajat yleisön kuulemiselle (30-60 pv, pidennys poikkeuksellisesti 30 pv)
  • 7 – 5 kohdan muutos, jäsenvalvioiden varmistettava määräajat 6 artiklan mukaisesti
  • 8 – korvattaisiin uudella, jossa vaatimukset siitä, mitä luvan myöntämispäätökseen on sisällytettävä (mm. viranomaisen arviointi, perusskenaario, tiivistelmä kannanotoista, lausunto, jne.); ja lupaviranomaista koskeva velvollisuus varmistaa, että lupa kattaa toimet, joilla seurataan merkittäviä haitallisia ympäristövaatimuksia (2 kohta); sekä yva-viranomaiselle 3 kk:n määräaika yvan päättämiseen (lasketaan siitä, kun 5,6 ja 7 artiklan sekä EU:n muun lainsäädännön edellyttämät tiedot; sekä 6 ja 7 artiklojen kuulemiset toteutettu)
  • 9 – tiedottamista koskeva 1a kohta korvattaisiin uudella ja lisättäisiin 3 kohta
  • 12 – muutettaisiin jäsenvaltioiden raportointivelvollisuuksia (2 kohta)
  • 12 a – uusi delegoituja säädöksiä koskeva artikla, liitteiden III (arviointiperusteet), IIA (4(3) artiklan tiedot) ja IV (5 artiklan tiedot), jossa komissiolle valta muuttaa näitä
  • 12 b – uusi, liittyy 12 a artiklaan (Lissabonin sopimuksen mukainen perussäännös delegoiduista säädöksistä)

Direktiiviin lisättäisiin myös II.A liite, joka koskisi uuden 4(3) artiklan mukaisia tietoja, joita hankkeen toteuttajan on annettava liitteen II mukaisista hankkeista. Liitteet III (4(4) artiklan mukaiset valintaperusteet) ja IV (5(1) artiklan mukaiset tiedot) korvattaisiin uusilla. Liitteessä IV (4 kohta) esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyen tulisi ympäristöön liittyvän kuvauksen osalta merkittäviä lisäyksiä nykyiseen verrattuna, kun olisi kuvattava mm. kasvihuonekaasupäästöt,  myös  maankäytöstä  aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt,  maankäytön  muutos  ja  metsäteollisuus, rajoittamispotentiaali,  ilmastonmuutokseen  sopeutumisen  kannalta  tärkeät vaikutukset, jos hankkeessa otetaan huomioon ilmastonmuutokseen liittyvät riskit. Myös ekosysteemipalvelut ja maa-alan ottaminen infrastruktuurikäyttöön tulisi kuvata. (Kuvaus tietysti vain, mikäli hankkeella on todennäköisiä merkittäviä vaikutuksia edellä mainittuihin.) Lisäksi liitteen IV 5 kohdan mukaan hankkeen merkittävien ympäristövaikutusten kuvausvaatimukset uudistuisivat (esim. kasvihuonekaasupäästöt, jotka ovat peräisin mm. maankäytöstä, maankäytön muutoksesta ja metsäteollisuudesta). (Termi metsäteollisuus on liitteessä IV kännösvirhe, kun englanniksi käsite on “forestry”) Komissionkin mukaan merkittävimmät “ympäristöraporttia” koskevat muutokset liittyvät “uusiin ympäristöhaasteisiin”, joista esimerkkeinä ovat ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuus, katastrofiriskit ja luonnonvarojen käyttö.

Komission arvio laadun parantamiseen liittyen pitää varmasti jossakin määrin paikkansa, mutta menettelyiden yksinkertaistamisen osalta uudistus ei mene kovinkaan pitkälle. Viranomaisia koskevat määräajat (poislukien kuulutusmääräjät, jotka tietysti perinteisiä) ovat suomalaiselle ympäristölainsäädännölle lähes tuntemattomia ja siinä mielessä uusia ja ehkä hankkeiden aikajänteitä täsmentäviä. Komissio itse arvio, että yhdeksän kahdestatoista muutoksesta tuottaisi ekologisia ja sosioekonomisia hyötyjä ilman hallinnollisia lisäkustannuksia. Kahden  muutoksen  (vaihtoehtojen arviointi  ja  seuranta)  arvellaan tuottavan  suuria  ekologisia  ja  sosioekonomisia  hyötyjä,  samalla  kun  hankkeiden  toteuttajille  aiheutuisi  kohtalaisia  kustannuksia  ja viranomaisille  pieniä  tai  vähäisiä  kustannuksia.  Lisäksi yhden  muutoksen (ympäristövaikutusten  arvioinnin  mukauttaminen  uusiin  haasteisiin)  odotetaan tuottavan  suuria  hyötyjä,  samalla  kun  hankkeiden  toteuttajille  ja  viranomaisille aiheutuu  kohtalaisia  tai  suuria  kustannuksia.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

EUTI C-43/10, ennakkoratkaisu (vesipolitiikka, yva, Natura)

EUTI:n suuren jaoston Kreikkan korkeimman hallinto-oikeuden (Symvoulio tis Epikrateias) ennakkoratkaisupyynnön johdosta asiassa C-43/10 11.9.2012 antamassa ratkaisussa otetaan kantaa harvinaisen moniin EU:n ympäristölainsäädännön tulkintakysymyksiin. Kysymykset koskevat vesipolitiikan puitedirektiivin (mm. suunnitelmien laatimisen määräajat), YVA-direktiivin (esim. hankkeesta lailla säätäminen, 1 art. 5 kohta), luontodirektiivin (erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottava syy, 6 art. 4 kohta). Tässä ei ole mahdollista koko pitkää ratkaisua tai sen taustoja selostaa, vaan esiin tuodaan vain muutama tausta-asia ja ratkaisun lopputulos. Uskoisin, että tulevaisuudessa ratkaisua tullaan tarkastelemaan monessa yhteydessä merkittävästi tarkemmin ja siihen tullaan viittaamaan lukemattomissa yhteyksissä.

Taustaa

Koko asian taustalla on Kreikan viranomaisten vuosina 1991 ja 1992 hyväksymä Akheloos-joen yläjuoksun osittaista siirtämistä koskeva hanke, jossa mm. 18,5 kilometrin pituisella tunnelilla joen vesi johdettaisiin Thessalian alueen kastelutarpeiden ja sähköntuotantotarpeiden sekä yhdyskutien vedentarpeen tyydyttämiseksi. Asia kävi useaan kertaan ympäristöjärjestöjen ja asukkaiden valitusten johdosta korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja lopulta Kreikassa hankkeesta säädettiin lailla vuonna 2006. Lain EU-oikeuden mukaisuus saatettiin kuitenkin vielä korkeimman hallinto-oikeuden tutkittavaksi ja se pyysi EUTI:n ennakkoratkaisua (esitti 14 kysymystä, ks. EUTI:n päätöksen 41 kohta).

EUTI:n ratkaisu: (tekemäni lihavoinnit osoittavat eräitä tärkeitä seikkoja)

1)      Yhteisön vesipolitiikan puitteista 23.10.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/60/EY 13 artiklan 6 kohtaa ja 24 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että niissä vahvistetaan jäsenvaltioille asetetun määräajan, joka koskee vesipiirien hoitosuunnitelmien julkaisemista, päättymispäiväksi 22.12.2009 ja jäsenvaltioilla olevan enimmäisajan, joka koskee kyseisen direktiivin, etenkin sen 3–6, 9, 13 ja 15 artiklan, täytäntöönpanoa, päättymispäiväksi 22.12.2003.

2)      Direktiiviä 2000/60 on tulkittava siten, että

–        se ei ole lähtökohtaisesti esteenä kansalliselle säännökselle, jossa sallitaan 22.12.2009 edeltävänä ajanjaksona vedenjuoksun siirtäminen vesistöalueelta toiselle tai vesipiiristä toiseen, kun toimivaltaiset kansalliset viranomaiset eivät ole vielä hyväksyneet asianomaisten vesipiirien hoitosuunnitelmia

–        tällainen siirtäminen ei saa olla omiaan vakavasti vaarantamaan kyseisessä direktiivissä säädettyjen tavoitteiden saavuttamista

–        kyseinen siirtäminen voidaan kuitenkin – siltä osin kuin sillä voi olla saman direktiivin 4 artiklan 7 kohdassa mainitun kaltaisia veteen kohdistuvia haittavaikutuksia – sallia ainakin siinä tapauksessa, että saman säännöksen a–d alakohdassa mainitut edellytykset täyttyvät, ja

–        se, että vesistöalueen tai vesipiirin, johon vedenjuoksu siirretään, omat vesivarat eivät voi tyydyttää alueen juomaveden tarvetta, sähköntuotantotarpeita tai kastelutarpeita, ei ole ehdoton edellytys sille, että tällainen vedenjuoksun siirtäminen on yhteensopiva kyseisen direktiivin kanssa, jos aiemmin mainitut edellytykset täyttyvät.

3)      Se, että kansallinen parlamentti hyväksyy pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset vesialueiden hoitosuunnitelmat ilman, että minkäänlaista kansalaisille tiedottamista, heidän kuulemistaan tai heidän osallistumistaan koskevaa menettelyä on toteutettu, ei kuulu direktiivin 2000/60 14 artiklan eikä erityisesti sen 1 kohdan soveltamisalaan.

4)      Tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista 27.6.1985 annettua neuvoston direktiiviä 85/337/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 26.5.2003 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2003/35/EY, ja erityisesti sen 1 artiklan 5 kohtaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä Kreikan parlamentin 2.8.2006 antaman lain 3481/2006 kaltaiselle laille, jossa hyväksytään pääasiassa kyseessä olevan kaltainen joen vedenjuoksun osittaista siirtämistä koskeva hanke kyseisen hankkeen ympäristövaikutusten arvioinnin perusteella, jota oli käytetty menettelyn, jossa oli noudatettu kyseisessä direktiivissä asetettuja kansalaisille tiedottamista ja heidän osallistumistaan koskevia velvollisuuksia, jälkeen tehdyn hallinnollisen päätöksen perustana, vaikka kyseinen päätös oli kumottu oikeusteitse, kunhan kyseinen laki on erityinen säädös siten, että kyseisen direktiivin tavoitteet voidaan saavuttaa lainsäädäntömenettelyssä. Kansallisen tuomioistuimen on tarkastettava, että näitä kahta edellytystä on noudatettu.

5)      Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista joen vedenjuoksun osittaista siirtämistä koskevaa hanketta ei ole pidettävä tiettyjen suunnitelmien ja ohjelmien ympäristövaikutusten arvioinnista 27.6.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/42/EY soveltamisalaan kuuluvana suunnitelmana tai ohjelmana.

6)      Sellaiset alueet, jotka oli mainittu yhteisön tärkeinä pitämien alueiden kansallisessa luettelossa, joka oli toimitettu Euroopan komissiolle luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta 21.5.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan nojalla, ja jotka oli tämän jälkeen otettu neuvoston direktiivin 92/43/ETY mukaisesta luettelosta Välimeren vyöhykkeen luonnonmaantieteellisellä alueella olevista yhteisön tärkeinä pitämistä alueista 19.7.2006 tehdyllä komission päätöksellä 2006/613/EY hyväksyttyyn yhteisön tärkeinä pitämien alueiden luetteloon, kuuluivat sen jälkeen, kun päätös 2006/613 oli annettu tiedoksi asianomaiselle jäsenvaltiolle, kyseisessä direktiivissä tarkoitetun suojelun piiriin ennen kyseisen päätöksen julkaisemista. Etenkin kyseisen tiedoksiannon jälkeen asianomaisen jäsenvaltion oli myös toteutettava kyseisen direktiivin 6 artiklan 2–4 kohdassa säädetyt suojelutoimenpiteet.

7)      Direktiiviä 92/43 ja erityisesti sen 6 artiklan 3 ja 4 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että vedenjuoksun siirtämistä koskeva hanke, joka ei liity suoraan erityissuojelualueen suojeluun tai ei ole sen suojelun kannalta tarpeellinen mutta on omiaan vaikuttamaan kyseiseen alueeseen merkittävästi, hyväksytään, kun kyseisen alueen linnustoa koskevat tiedot puuttuvat tai sitä koskevat luotettavat ja ajantasaiset tiedot puuttuvat.

8)      Direktiiviä 92/43 ja erityisesti sen 6 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että syyt, joihin on vedottu vedenjuoksun siirtämistä koskevan hankkeen tueksi ja jotka liittyvät yhtäältä kasteluun ja toisaalta juomaveden toimittamiseen, voidaan katsoa sellaisiksi erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottaviksi syiksi, jotka ovat omiaan oikeuttamaan asianomaisten alueiden koskemattomuuteen vaikuttavan hankkeen toteuttamisen. Kun tällainen hanke vaikuttaa ensisijaisesti suojeltavan luontotyypin ja/tai lajin sisältävän yhteisön tärkeänä pitämän alueen koskemattomuuteen, sen toteuttaminen voi olla lähtökohtaisesti oikeutettua juomaveden toimittamiseen liittyvistä syistä. Se voisi olla tietyissä olosuhteissa oikeutettua ensisijaisen tärkeiden suotuisten vaikutusten, joita kastelulla on ympäristöön, perusteella. Kastelu ei sen sijaan voi lähtökohtaisesti kuulua ihmisen terveyteen tai yleiseen turvallisuuteen liittyviin näkökohtiin, jotka oikeuttaisivat pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen hankkeen toteuttamisen.

9)      Korvaavien toimenpiteiden riittävyyden arvioinnissa on otettava direktiivin 92/43 ja erityisesti sen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan ensimmäisen virkkeen nojalla huomioon vedenjuoksun siirtämisen ulottuvuus ja sen edellyttämien rakennustöiden laajuus.

10)    Direktiivissä 92/43, kun sitä tulkitaan kestävän kehityksen tavoitteen, sellaisena kuin se vahvistetaan EY 6 artiklassa, valossa, ja etenkin sen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa sallitaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvien alueiden osalta luonnollisen jokiekosysteemin muuttaminen suurelta osin keinotekoiseksi joki- ja järviekosysteemiksi sillä edellytyksellä, että kyseisen direktiivin kyseisessä säännöksessä mainitut edellytykset täyttyvät.

Pari nopeaa huomiota

Suomalaisesta näkökulmasta ehkä mielenkiintoisimmat seikat päätöksessä liittyvät luontodirektiiviin (Natura 2000) ja erityisesti 6 artiklan tulkintaan, mutta myös YVA-direktiivia koskevat perustelut on syytä lukea itse päätöksestä (ks. yvan osalta myös EUTI C‑128/09 eli ns. Boxus case). 6 artiklan 4 kohdan tulkinnassa silmiin pistää erityisesti juomaveden ja kastelun erottelu. Tästä on mahdollista ehkä saada johtoa myös muiden kysymysten osalta. Mielenkiintoista on myös se, että päätöksessä tuodaan esiin myös kestävän kehityksen periaate (EY 6 artikla).

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Valituslupa asemakaava, KHO 2012:70

KHO on päätöksellään KHO 2012:70 tulkinnut maankäyttö- ja rakennuslain 188 §:n 5 momenttia siten, että koko asemakaava-alueen ei tarvitse olla yleiskaava-alueella, valituslupajärjestelmän soveltamiseksi asemakaavaan.

Kysymys ei ollut suuresta asiasta, mutta aikaisempi käytäntö (KHO 2012:42, 2011:92 ja KHO 16.12.2010 t. 3764) huomioon ottaen kuitenkin tärkeästä pienestä “tarkennuksesta”, joka on sopusoinnussa myös säännöksen tavoitteiden ja säännöksen perusteluissa esitetyn kanssa (HE 102/2008), vaikka säännöksen voi lukea ehdottomanakin. Sen mukaanhan “hallinto-oikeuden päätökseen, joka koskee oikeusvaikutteisen yleiskaavan alueella olevaa asemakaavaa ja jolla valitus on jätetty tutkimatta tai jolla ei ole muutettu valituksen kohteena ollutta viranomaisen päätöstä siltä osalta, johon valitus kohdistuu, saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan”. Hallituksen esityksessä todetaan kuitenkin “jos osa asemakaavasta ulottuu yleiskaavan alueen ulkopuolelle, valituslupaa ei tarvita“.

Tässä tapauksessa noin 300 m2:n alalta asemakaava ulottui yleiskaava-alueen ulkopuolelle ja alue oli osoitettu vesialueeksi (W). KHO katsoi, että kysymyksessä olevalla yleiskaavan ulkopuolelle jäävällä vesialueella, jonka pinta-ala on sekä suhteessa asemakaava-alueen kokoon että sellaisenaan erittäin pieni, ei esitettyihin muutoksenhakuperusteisiin nähden ole maankäytöllistä merkitystä. Lisäksi sen mukaan asiassa ei liioin ole ilmennyt perusteita olettaa, että asemakaava-alueen ulottaminen vähäiseltä osin yleiskaava-alueen ulkopuolelle olisi ollut tietoinen ratkaisu.

KHO mukaan edellä esitettyjä näkökohtia säännöksen tarkoituksen valossa punniten asemakaava sijaitsi näissä oloissa maankäyttö- ja rakennuslain 188 §:n 5 momentissa edellytetyllä tavalla oikeusvaikutteisen yleiskaavan alueella. Näin valituksen tekeminen hallinto-oikeuden päätöksestä KHO:een edellytti valituslupaa, jota KHO ei myöntänyt.

Aiemmin ratkaisun KHO 2012:42 mukaisessa asiassa asemakaavan muutosalue sijoittui kokonaisuudessaan oikeusvaikutteisen liikenneosayleiskaavan rajauksen sisäpuolelle. Osayleiskaavassa ei ollut osoitettu aluevarauksia ja osayleiskaavan merkinnät liittyivät ainoastaan liikenteen järjestämiseen. Kuitenkin KHO totesi, että kun otettiin huomioon maankäyttö- ja rakennuslain 188 §:n 5 momenttia koskevat lain esityöt sekä perustuslain 21 §:n 1 momentti, muutoksenhakua rajoittavaa maankäyttö- ja rakennuslain 188 §:n 5 momenttia oli tässä tilanteessa perusteltua tulkita sanamuotoaan suppeammin. Näin valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei siten edellyttänyt valituslupaa.

Päätöksen KHO 2011:92 mukaisessa asiassa asemakaavan muutosalue oli osayleiskaava-alueen rajauksen sisäpuolella, mutta osayleiskaava oli vaihekaava, joka oli hyväksytty osittain oikeusvaikutteisena ja osittain oikeusvaikutuksettomana. Kun osa asemakaavan muutosalueesta oli osayleiskaavan oikeusvaikutteisen osan ulkopuolella, valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei edellyttänyt valituslupaa.

Lyhyessä ratkaisuselostuksessa KHO 16.12.2010 t. 3764 tuodaan vain esille, että “kun osa asemakaavan muutosalueesta oli yleiskaavan alueen ulkopuolella, valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei edellyttänyt valituslupaa”. Selostuksen niukkuudesta johtuen päätöstä on vaikea arvioida tai kommentoida suhteessa toisiin päätöksiin. (Tämän kaltaisista lyhyistä, vailla faktoja olevista selostuksista tulisi luopua tai saattaa jotenkin mahdolliseksi myös koko päätökseen perehtyminen internetin välityksellä.)

Päätös KHO 2011:92 selittyy sillä, että kyse oli osittain oikeusvaikutuksia vailla olevasta yleiskaavasta. KHO 2012:42 on erityistapaus, kun siinä kyse oli liikenneosayleiskaavasta, jossa ei ollut edes aluevarauksia. Lopputulokseltaan päinvastaisessa KHO 2012:70 selityksenä ovat olosuhteet ja vähäisyys. Valitetettavasti oikeuskäytäntö ei tässäkään tapauksessa poista säännöksen tulkinnallisuutta ja sitä, että sanamuoto ja hallituksen esitys voidaan nähdä ristitiitaisinakin. Lisäksi on pidettävä mielessä myös perustuslain 21 §:n 1 momentti, joka on ollut esillä KHO:n päätöksissä, vaikka ratkaisuja ei ole suoraan siihen nojautuen perusteltukaan (ei tuotu esille esimerkiksi oikeusohjeissa lyhyen tekstin jälkeen).

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Yleiskaava/VAT, KHO 2012:67, Espoo yleiskaava

Espoon osayleiskaava Hista-Siikajärvi-Nupuri on saanut – ainakin tällä erää – “lopullisen” ratkaisunsa KHO:n päätöksellä (ks. KHO 2017:67). Yleiskaavassa oli osoitettu 19 0000 asukkaan asuinalue, jonka joukkoliikenne “olisi pohjautunut” Espoo-Vihti-Lohja radan sekä rantaradan hyödyntämiseen. Helsingin seudun erityiskysymyksiä koskevien erityisten valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukaan alueidenkäytön suunnittelussa merkittävä rakentaminen tulee sijoittaa joukkoliikenteen, erityisesti raideliikenteen palvelualueelle.

KHO katsoi, että asiakirjojen perusteella Espoon–Vihdin–Lohjan radan toteutumisen ajankohdasta ei ollut varmuutta, eikä kaupunginvaltuuston hyväksymään osayleiskaavaan ollut sisällytetty alueiden käyttöönottoon tai toteuttamiseen liittyviä ajoitusmääräyksiä, joilla olisi voitu varmistaa alueen rakentamisen ja raideyhteyden toteutumisen samanaikaisuus. KHO mukaan otettaessa huomioon erityisesti osayleiskaavalla suunnitellun alueen laajuus ja sijainti erillään muusta taajamarakenteesta, kaavaa laadittaessa ei ollut otettu huomioon joukkoliikenteen tarkoituksenmukaista järjestämistä. Osayleiskaavan kattaman alueen suunnittelu tuli toteuttaa maakuntakaavatasolta alkaen siten, että joukkoliikenteen edellytykset turvataan Helsingin seudun erityiskysymyksiä koskevien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden edellyttämällä tavalla. Mainittua tavoitetta ei voitu jättää toteutettavaksi alueen asemakaavoituksessa, vaan se oli otettava huomioon osayleiskaavan sisältövaatimusten tulkinnassa ja siten myös yleiskaavaa laadittaessa.

Nopeasti katsottuna oikeudellisesti mielenkiintoisia KHO:n ratkaisussa ovat ainakin seuraavat seikat:

– “näytön arviointi” Espoo-Vihti-Lohja radan toteutumisesta – KHO:n mukaan ei ollut varmuutta toteutumisen ajankohdasta – olisiko arvio ollut toinen, jos aikataulu olisi ollut olemassa? – olisiko edellytetty myös rahoituksen olemassaoloa?

– VAT:n suora merkitys kuntakaavoituseen – tässä tapauksessa maakuntakaavassa alue valkoinen, mutta kuitenkin etenemissuuntia olemassa – oliko maakuntakaava liian yleispiirteinen?

– yleiskaavoituksen edellyttäminen VAT:n perusteella eli se, että tavoitetta ei voinut jättää toteutettavaksi asemakaavoituksessa – asiasta irrotettuna tähän kannan ottaminen olisi outoa (ei siis voitane ajatella yleiseksi säännöksi), mutta asiayhteydessä ymmärrettävää

Yleisesti on kai mahdollista todeta, että VAT:eet (nimenomaan erityistavoitteet) ovat MRL:n nykyjärjestelmässä todella “kovia” eli niiden noudattamatta jättäminen  johtaa lainvastaisuuteen. Tässä mielessä VAT:n arviointi ohjauskeinona suhteessa kunnalliseen itsehallintoon vaatinee keskustelua.

Lopputuloksesta voi olla eri näkökulmista montaa mieltä. Jos näkökulmana olisi ilmastonmuutoksen hillitseminen, niin voisi ajatella tämänkin päätöksen osoittavan, että ilmasto-oikeuden alaan voidaan hyvin lukea myös perinteisempää ympäristöoikeutta.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Feed-in and domestic content requirements, WTO, Canada

From other forum (originally Kim Talus, OGELFORUM) I noticed interesting ongoing WTO case (WTO DISPUTE SETTLEMENT: DISPUTE DS412).

In this case Japan claimed that the measures are inconsistent with Canada’s obligations under Article III:4 and III:5 of the GATT 1994 because they appear to be laws, regulations or requirements affecting the internal sale, offering for sale, purchase, transportation, distribution, or use of equipment for renewable energy generation facilities that accord less favorable treatment to imported equipment than that accorded to like products originating in Ontario.

Interesting case in many ways. In brief e.g.: electricity as good/WTO and XX-article. Accoring to WTO web-pages the panel expects to complete its work by the end of November 2012.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Ilmastolaki, esiselvitys julkaistu

Ympäristöministeriön toimeksiannosta laadittu ilmastolakia koskeva esiselvitys on vihdoin julkaistu.

Selvityksessä hahmotellaan ilmastolain oikeudellisia säätämisedellytyksiä. Tehtävä oli haasteellinen, koska kysymys olisi kansallisesti kokonaan uuden tyyppisestä sääntelystä ja käsite ”ilmastolaki” on jo sinällään jäsentymätön. Selvityksessä tarkastellaan myös mahdollisen kansalliseen ilmastolakiin sisällytettäviä pääperiaatteita ja –elementtejä sekä arvioidaan yleisesti eritasoisen sääntelyn mahdollisuuksia.

Yleisesti kansallinen ilmastolaki näyttäisi olevan lainsäädäntöinstrumentti, jolla on mahdollista luoda hyvin yleistä, pitkän aikavälin ennustettavuutta ilmastopoliittisten toimien suhteen. Yhtenä keinona tässä on eräiden muiden maiden ilmastolaeissa ollut erittäin pitkän aikavälin numeerinen tavoite, joka on asetettu suoraan laissa. Tavoitteeseen pääsemiseksi ilmastolain ideana voisi olla muiden maiden esimerkkejä seuraten käyttää kahta ajallisesti yhteen kytkettyä ”suunnitteluinstrumenttia”: ilmastopolitiikkatoimia koskevaa strategista ja ohjelmallista suunnittelua (politiikkatoimien suunnittelu, seuranta ja vaikuttavuuden arviointi) sekä kasvihuonekaasujen päästöarvioita (tiettyä ajanjaksoa koskevat ”päästöbudjetit” ja niiden seuranta). Kuitenkaan ilmastolain pääfunktio ei välttämättä olisi tiukkojen päästötavoitteiden asettaminen yleisesti taikka toimi-alakohtaisesti, eikä välttämättä edes täsmällisesti tiettyjen ohjauskeinojen valintaan liittyvä. Ilmeisesti merkittävämpää olisi keinojen vaikuttavuuden arvioiminen ja niihin mahdollisesti liittyvien ongelmien havaitseminen ja korjaaminen.

Ympäristöministeriön tiedote ja suora linkki selvitykseen (4,6 Mb): Ekroos, Ari – Warsta, Matias: Kansallisen ilmastolain säätämismahdollisuuksista. Selvitys
ympäristöministeriölle 29.5.2012
.

read more >>

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Ilmastolaki selvittelyssä

Kataisen hallituksen ohjelman mukaan mm. päästöbudjeteista “saatujen kokemusten ja selvitysten perusteella hallitus valmistelee esityksen ja tekee erillisen  päätöksen ilmastolain  säätämisestä  ohjaamaan  päästökaupan  ulkopuolella  syntyvien  päästöjen vähentämistä”.

Tunnetuin ilmastolaki on UK:ssa. Ks.

Englanti/Wales/P-Irlanti ja

Skotlanti.

Monissa muissakin maissa ilmastosääntely on kuitenkin edennyt. Ks. esimerkiksi

– Ranska, ns. Grenelle 1 ja 2 (TITRE IER : LUTTE CONTRE LE CHANGEMENT CLIMATIQUE),

Slovenia, ja

North Rhine-Westphalia/Saksa.

Ilmastolain eräs keskeisin ajatus on pitkän aikajänteen lakisääteisen tavoitteen asettaminen ja sen toteuttamiseen liittyvä suunnittelujärjestelmä (ns. budjetointi). Mutta esimeriksi UK:n ilmastolaeissa on myös monia muita mielenkiintoisia säännöksiä. Kysymys on siis kansallisen tason lainsäädännöstä, jonka taustalla on tietysti ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen sopemutumista koskeva ylikansallinen sääntely (Ilmastonmuussopimus/Kioto ja EU:n ilmastosääntely).

Ilmastolakiin liittyvän esiselvityksen laatiminen nyt minulla vireillä ja tarkoituksena on selvittää asiaa nimenomaan oikeudellisesta ja ehkä vielä suppeammin säädösteknisestä näkökulmasta. Yritän myöhemmin kertoa mitä kaikkea sääntely voisi pitää sisällään, mutta jo nyt kaikki aihepiiriin liittyvät ajatukset ja kommenit ovat tervetulleita.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

EUTI C‑405/10, jätteensiirto – rikos

EUTI:n ratkaisussa C‑405/10 katsottiin jätteensiirto kielletyksi. Ks. päätös.

EUTI:n päätöksen lopputuloksesta:

“Jätteiden siirrosta 14.6.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1013/2006 36 artiklan 1 kohdan f alakohdan ja 37 artiklan säännöksiä, luettuina yhdessä asetuksen N:o 1013/2006 liitteessä III tai IIIA lueteltujen tietyntyyppisten jätteiden viennistä hyödynnettäväksi maihin, joihin ei sovelleta OECD:n päätöstä jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen valvonnasta, 29.11.2007 annetun komission asetuksen (EY) N:o 1418/2007, sellaisena kuin se on muutettuna 29.7.2008 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 740/2008, säännösten kanssa, on tulkittava siten, että hyödynnettäviksi tarkoitettujen jätteiden, joiden koodina on asetuksen N:o 1013/2006 liitteessä V olevan 1 osan luettelossa B mainittu B1120, vienti Euroopan unionista Libanoniin on kielletty.”

read more >>

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment