Lietelanta – jäte/sivutuote, EUTI C-113/12

EU:n jätelainsäädännön “ikuisuuskysymys” on sääntelyn alusta asti ollut, mikä on jätettä. Kysymystä ei tietystikään ole pystytty ratkaisemaan direktiiviin otetulla jätteen määritelmällä, vaan loppujen lopuksi asia näyttää ratkeavan vain tapauskohtaisesti. Kysymyksestä on jo aika runsaasti EUTI:n vakiintunutta oikeuskäytäntöäkin. Hankalaksi asian tekee toimijoille se, että oikeuskäytännön muodostamat “säännöt” eivät ole aivan yksinkertaisesti hahmotettavissa. Tosin nykyisen jätedirektiivin (2008/98/EY) 5 artikaln sivutuotteen määritelmä, jolla on pyritty selventämään rajanvetoa jäte vai sivutuote, on pitkälti peräisin oikeuskäytännöstä. Eikä oikeuskäytännössä luotujen sääntöjen kirjaaminen lainsäädäntöön sekään ole vailla ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe, vaan EUTI:n ratkaisu asiassa C-113/12. Siinä on kyse vanhan jätedirekviivin tulkinnasta, mutta nähdäkseni siitä voi olla paljonkin apua myös voimassa olevan direktiivin tulkinnassa.

Asiassa C-113/12 Irlannin Supreme Court (ylin muutoksenhakuaste) pyysi ennakkoratkaisua erityisesti sikalan (2000 emakkoa) lietelannan statukseen (jäte/sivutuote) ja luovuttamiseen (luovuttajaa koskevat lupaehdot) liittyen (ks. kohta 33, ennakkoratkaisukysymykset).

Itse pääasiassa Irlannissa kyse on paikallisen ympäristölupaviranomaisen (Environmental Protection Agency, EPA) päätöksestä, jossa asetettu varsin tiukkoja lupaehtoja lietelannan luovuttajaa koskien (ks. kohdat 22-27).

EUTI:n ratkaisu on seuraavan sisältöinen (lopun päätelmät, lihavoinnit tämän kirjoittajan):

“1) Jätteistä 15.7.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 24.5.1996 annetulla komission päätöksellä 96/350/EY, 1 artiklan a alakohdan ensimmäistä alakohtaa on tulkittava siten, että lietelanta, joka on tuotettu tilalla, jossa on tehosikala, ja varastoitu odottamaan toimitusta maanviljelijöille, jotta nämä käyttäisivät sitä lannoitteena maillaan, ei ole kyseisessä säännöksessä tarkoitettu ”jäte” vaan sivutuote, kun kyseinen tuottaja aikoo hyödyntää tätä lietelantaa kaupallisesti itselleen kannattavalla tavalla myöhemmässä prosessissa, sillä edellytyksellä, että tämä uudelleenkäyttö ilman edeltäviä muuntamistoimia ja tuotantoprosessin jatkeena ei ole ainoastaan mahdollista vaan varmaa. Kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on tutkia, täyttyvätkö nämä eri kriteerit, ja sen on tällöin otettava huomioon kaikki merkitykselliset olosuhteet, jotka luonnehtivat niiden käsiteltävinä olevia tilanteita.

2) Unionin oikeus ei ole esteenä sille, että todistustaakka niiden kriteerien täyttymisestä, joiden perusteella pääasian kaltaisissa olosuhteissa tuotetun, varastoidun ja luovutetun lietelannan kaltainen aine voidaan katsoa sivutuotteeksi, on tämän lietelannan tuottajalla edellyttäen, että tällä ei vaaranneta unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, tehokkuutta ja että varmistetaan, että täytetään unionin oikeudesta johtuvat velvoitteet, erityisesti se velvoite, jonka mukaan tämän direktiivin säännöksiä ei pidä soveltaa aineisiin, jotka on oikeuskäytännön mukaan kyseisiä kriteereitä soveltaen katsottava sivutuotteiksi, joita kyseinen direktiivi ei koske.

3) Direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan iii alakohtaa on tulkittava siten, että kun vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta 12.12.1991 annettua neuvoston direktiiviä 91/676/ETY ei ole saatettu osaksi jäsenvaltion oikeutta, ei voida katsoa, että kyseisessä jäsenvaltiossa sijaitsevalla sikatilalla tuotettu karjanlanta ”kuulu[u] muun lainsäädännön alaan” kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla viimeksi mainitun direktiivin olemassaolon vuoksi.

4) Jos sikatilalla tuotettu ja säilytetty lietelanta on luokiteltava direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, 1 artiklan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuksi ”jätteeksi”:

– tämän direktiivin 8 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kyseinen haltija saa luvan, olivat sen ehdot mitkä tahansa, hävittää tämän jätteen luovuttamalla sen maanviljelijälle, joka käyttää sitä lannoitteena maillaan, jos osoittautuu, että kyseisellä maanviljelijällä ei ole kyseisen direktiivin 10 artiklassa tarkoitettua toimilupaa eikä häntä ole vapautettu tällaista toimilupaa koskevasta vaatimuksesta ja rekisteröity tämän direktiivin 11 artiklan säännösten mukaisesti ja

– kyseisen direktiivin 8, 10 ja 11 artiklaa yhdessä luettuina on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että tämän jätteen luovuttamiselle kyseiseltä haltijalta maanviljelijälle, joka käyttää sitä lannoitteena maillaan ja jolla on kyseisessä 10 artiklassa tarkoitettu toimilupa tai joka on vapautettu tällaista toimilupaa koskevasta vaatimuksesta ja rekisteröity kyseisen 11 artiklan mukaisesti, asetetaan ehto, että tämän haltijan on otettava vastuu siitä, että tämä toinen maanviljelijä noudattaa sääntöjä, joita on sovellettava tämän maanviljelijän suorittamiin hyödyntämistoimiin jätehuoltoa ja lannoitteiden hallintaa koskevan unionin lainsäädännön nojalla.”

Tiivistetysti on siis ensinnä mahdollista todeta, että lietelanta voi tällaisen suursikalan tilanteessa olla päätöksessä mainittujen ehtojen täyttyessä olla muuta kuin jätettä eli sivutuotetta. (Ks. ehtoja koskevasta oikeuskäytännöstä ratkaisun 44-60 kohdat. Ehdot ovat saman kaltaisia kuin voimassa olevan direktiivin 5 artikassa.) Toiseksi on tärkeätä huomioida, että EUTI asettaa todistustaakan ehtojen täyttmisestä toiminnanharjoittajalle.

Jos lietelanta kuitenkin olisi katsottava jätteeksi eli toiminta ei täytä sivutuotevaatimuksia, on kolmanneksi tärkeätä huomata, että mikäli lietelannan vastaanottajalla ei ole jätteenkäsittelylupaa tai tätä ei ole rekisteröity jätteen käsittelijäksi, ei “lietelannan tuottaja” saa luovuttaa jätettä toiselle tällaiselle toimijalle. Tämä asia näyttäisi olevan suhteellisen selvä ainakin muodollisoikeudellisesti.

Neljänneksi pääasian kannalta ehkä tärkein kysymys eli se, että jätteen luovuttajalle ei voida asettaa kysein tapauksen kaltaisia tiukkoja valvontamääräyksiä, jos lietelanta luovutetaan maanviljelijälle, joka käyttää lietelantaa lannoitteena maillaan ja jolla on jätteenkäsittelylupa tai joka on rekisteröity jätteenkäsittelijäksi.

Päätöksen oikeusohje lienee se, että selvintä olisi, jos lietelannan vastaanottaja rekisteröityisi jätteen käsittelijäksi tai hakisi lupaa jätteen käsittelyyn (olipa käsittely levittämistä pellolle tai vaikkapa kaasutusta), olisi jätteen luovuttaminen selkeintä. Toinen tie eli se, että jätteen tuottaja pyrkii osoittamaan lietelannan sivutuotteeksi, ei nähdäkseni ole vailla tulkintavaikeuksia.

 

Posted by Ari Ekroos

About Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *