Ympäristölliset luvat yhdestä luukusta?

Suomessa on suuri määrä tavalla tai toisella ympäristön pilaantumisen ehkäisemistä, ympäristöriskien hallintaa, ympäristön käyttöä ja muuttamista, sekä ympäristön säilyt­tämistä koskevia ennakkovalvontamenettelyitä. Näitä ovat esimerkiksi ympäristönsuo­jelulain mukainen ympäristölupa, vesilaissa tarkoitettu vesitalouslupa, luonnonsuojelu­lain mukaiset poikkeusluvat, kaivoslain mukaiset luvat, maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoi­tetut rakentamisen luvat, kemikaaliturvallisuuslain mukaiset luvat sekä ympäristö­vaikutusten arviointimenettelystä annetun lain mukainen ympäristövaikutus­ten arviointi. Myös monet muut lupa- ja ilmoitusmenettelyt sekä alueiden käytön suun­nittelujärjestelmä ovat osa moninaista kontrollijärjestelmäämme. Ympäristöllisten menettelyjen tavoitteet ovat osin samankaltaisia, mutta osin myös selvästi toisistaan poikkeavia.

Joustava yhdennetyn menettelyn malli

Valtioneuvoston kanslian rahoittamassa hankkeessa (11/2015-5/2016, tämä kirjoitus pohjautuu hankkeeseen) tarkasteltiin ympä­ristöllisten menettelyjen tavoitteita, soveltamisaloja, viranomaisratkaisuja, hank­keiden lukumääriä eri menettelyissä ja menettelyjen ajallista kestoa. Tältä pohjalta arvioitiin, mit­kä menettelyt voisi olla mahdollista yhdentää yhden luukun malliin ja miten tämä voitai­siin tehdä. Pääosin kyse oli haittojen ehkäisemisen ja riskien arvioimi­sen päätöksenteon yhdentämisestä. Hankkeessa hahmoteltiin myös uusia ratkaisuja toi­mintojen sijoittumi­seen liittyen, vaikka osa näistä jäi saadun ohjauksen vuoksi pois itse hankeraportista.

Kehittämisen lähtökohdaksi valikoitui yhden luukun periaat­teen eri toteutusvaihtoehtoja yhdistävä malli. Sen keskeisiä osia olisivat menettelyjä yhteen sovittava oikeudellinen sääntely (ympäristöhankemenettelylaki) ja sähköisen asioinnin kehittäminen. Malli voisi rakentua kolmen ydinmenettelyn varaan. Ydinmenet­telyjä olisivat ympäristönsuojelulain mukainen ympäristölupa-, maa-aineslain mukainen maa-aineslupa- ja vesilain mukainen vesilupamenettely. Näiden lakien mukaisesti määräy­tyisi yhden luukun mallin koordinoiva viranomainen, joka voisi olla joka valtakunnallinen aluehallintovirasto tai kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Muut keskeiset ympäris­tölliset menettelyt voitaisiin yhdistää menettelysäännöksiä käsittävän karkeasti hahmotel­lun ”ympäristöhankemenettelylain” mukaisesti yhdeksi menettelyksi, jossa sovellettaisiin kunkin lain aineellisoikeudellisia ja osittain myös menettelyä koskevia säännöksiä.

Menettelyllisesti olisi yhdennettävissä enemmän tai vähemmän kiinteästi esimerkiksi ympäristövaikutusten arviointimenettely, luonnonsuojelulain mukaiset poikkeusluvat sekä kaivoslain ja kemikaaliturvallisuuslain mukaiset lupapäätökset. Myös monet muut erityyp­piset luvat, kuten päästökauppalupa, ampumaratalupa ja lentoestelupa, olisivat ratkaista­vissa yhden luukun malliin pohjautuvassa lupamenettelyssä osana suurempaa päätöskoko­naisuutta.

Yhden luukun mallista olisi tarpeen tehdä joustava siten, että olisi mahdollista hakea ympäristölliselle hankkeelle tarvittavia eri lupia myös erillisinä. Tämä voi näet olla tar­peen sen vuoksi, että esimerkiksi laajamittaisen hankkeen suunnitteluprosessi etenee vai­heittain.

Yhden luukun mallin rakentaminen mahdollisimman toimivaksi voi myös edellyttäisi sitä, että sen ulkopuolelle jäävien menettelyjen soveltamisaloja tarkistettaisiin. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sijoituspaikkaa koskevien vaatimusten soveltamista nykyistä laajemmin ja nykyistä tehokkaammin jo alueiden käyttöä suunniteltaessa.

Yhden luukun periaatteen toteuttaminen edellyttää siis muutoksia lainsäädäntöön. Hank­keen puitteissa muotoiltiin lähinnä suuntaviivoja tarvittavista keskeisistä säädösmuutok­sista. Lisäksi hankkeen puitteissa kävi selväksi, että ympäristösääntelyyn sisältyvien menettelysäännösten yhteen kokoaminen tai ainakin merkittävä yhdentäminen olisivat tar­peen.

Ympäristöllisen päätöksenteon yhdentäminen voitaisiin toteuttaa joko yhdellä kertaa taik­ka jaksotetusti esimerkiksi kahdessa tai kolmessa vaiheessa. Vaiheittainen yhdentäminen olisi mahdollista aloittaa ”ydinmenettelyjen” (ympäristönsuojelulaki, maa-aineslaki, vesi­laki ja jätelaki) ja muiden kiinteästi näihin liittyvien lakien mukaisten menettelyiden yhdentämisellä (esimerkiksi ympäristöministeriön hallinnonalaan kuuluvat YVA-laki, luonnonsuojelulaki, muinaismuistolaki ja vesienhoitolaki). Toisessa vaiheessa voitaisiin yhdentää muiden ministeriöiden hallinnonalaan kuuluvia menettelyjä (esimerkiksi kemi­kaaliturvallisuuslaki, kaivoslaki, terveydensuojelulaki, säteilylaki ja päästökauppalaki). Kolmannessa vaiheessa mukaan otettaisiin muut merkitykselliset yhdennetyn ympäristöl­lisen päätöksenteon piiriin kuuluvat menettelyt.

Viranomaisista

Lainsäädännöllisten ratkaisujen ohella viranomaisrakenteella on suuri merkitys yhden luu­kun periaatteen toteuttamiseksi. Jos sama viranomainen tekee ennakkovalvontaratkaisut, on eri menettelyjen yhteensovittaminen huomattavasti yksinkertaisempaa kuin eri viran­omaisten välillä. Valtion ympäristöasioita käsittelevien viranomaisten yhdistäminen edis­täisi yhden luukun periaatteen toteuttamista. Hallituksen 5.4.2016 tekemien linjausten perusteella nykyisin ELY-keskuksille kuuluvat ympäristölliset ennakkovalvontatehtävät ovat siirtymässä tulevaan valtakunnalliseen aluehallintovirastoon. Valtion virastojen ympäristöllisiin menettelyihin liittyvien tehtävien laajempikin kokoaminen yhteen viras­toon edistäisi yhden luukun periaatteen toteuttamista (esimerkiksi TUKES ja AVI).

Kuntasektorilla ympäristöasioiden hallinto on järjestetty eri kunnissa eri tavoin. Kuntata­solla on kuntien yhteisiä lautakuntia, kuntayhtymiä ja kunnan omia viranomaisia. Halli­tuksen linjausten valossa maakuntahallinto ei aiheuta olennaisia muutoksia nykyisiin kun­tatason ympäristöllisiin ennakkovalvontatehtäviin. Yhden luukun periaatteen edistämisek­si tehtävien kokoamista suurempiin yksiköihin ja mahdollisimman tehokasta organisointia on edelleen syytä jatkaa myös kuntatasolla, jotta myös kuntatasolle muodostuisi yksi luuk­ku.

Yhden luukun järjestelmän tulee kattaa hankkeiden koko elinkaarien, minkä vuoksi muu­toksenhaun kytkeminen malliin ja sen yhdenmukaistaminen olisi olennainen osa kokonai­suutta. Nykyisin eri lakien mukaisissa menettelyissä on erilaisia muutoksenhakuteitä. Esi­merkiksi ympäristönsuojelulain mukainen muutoksenhaku on keskitetty Vaasan hallinto-oikeuteen, mutta mm. kemikaaliturvallisuuslain mukaisissa lupa-asioissa valitukset ohjau­tuvat kaikkiin hallinto-oikeuksiin. Kaikki yhden luukun mallin mukaisessa järjestelmässä käsiteltäviä hankkeita koskevat valitukset tulisi ohjata muutoksenhakuvaiheessa rajoitet­tuun määrään hallinto-oikeuksia (esimerkiksi 2-3 hallinto-oikeutta) ja yhden hankekoko­naisuuden valitukset samaan hallinto-oikeuteen. Hallintolainkäyttöä ollaan yleisemmin uudistamassa siten, että jatkovalitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellyttänee jatkossa muutoksenhakulupaa myös ympäristöasioissa. Tämä nopeuttanee jonkin verran ympäris­töllisten hankkeiden käsittelyaikaa.

Sähköinen asiointi tärkeä osa yhden luukun toteuttamista

Julkishallinnon sähköisen asioinnin kehittäminen on äärimmäisen keskeinen osa yhden luukun mallin toimeenpanoa. Ympäristöllisten lupamenettelyjen digitalisaation tulisi tukeutua julkishallinnon kansalliseen palveluarkkitehtuuriin sekä mm. työ- ja elinkeinomi­nisteriön luvat, ilmoitukset ja valvonta -hankkeessa tehtyyn työhön. Toimeenpanossa tulisi noudattaa prosessi- ja viranomaisriippumatonta arkkitehtuuria, jossa rajapintojen avulla hyödynnetään olemassa olevia järjestelmiä ja tietovarantoja viranomaisjärjestelmien kehi­tyshankkeisiin. Tavoitteena ei tule olla uuden massiivisen tietojärjestelmän luominen, vaan tukeutuminen aikaisempaan sähköiseen infrastruktuuriin kehittämällä käyttöliittymiä sekä yhden luukun mallin koordinaatioviranomaisen työkaluja. Karsimalla päällekkäisen tiedon keräämistä sekä määrittämällä tiedon omistajuus vähennetään hakijan hallinnollista rasi­tusta sekä varmistetaan tiedon eheys ja ajantasaisuus.

Digitalisaation hyödyntäminen merkinnee tarvetta arvioida uudestaan nykyisten proses­sien tarkoituksenmukaisuutta. Kehittämällä menettelyllisiä työkaluja ja uudistamalla lain­säädäntöä voidaan eri asiakokonaisuuksia yhdistää lupamenettelyyn tarkoituksenmukaisel­la tavalla. Sähköisen asioinnin tulee kattaa myös muutoksenhaku ja mahdollistaa lainvoi­maisen päätöksen kokoaminen järjestelmässä yhdeksi dokumentiksi, josta käyvät ilmi kaikki voimassa olevat lupamääräykset. Sähköisen asioinnin edistäminen edellyttää siihen liittyvän sääntelyn kehittämistä, mutta sähköinen asiointi ei kuitenkaan yksistään voi rat­kaista yhden luukun periaatteen toteuttamisen haasteita.

Maankäytön suunnittelusta ja sijainnin ohjauksesta

Ympäristöllisten hankkeiden suunnittelukokonaisuudessa maankäytön suunnittelulla on olennainen vaikutus ennakkovalvonnan kestoon. Maankäytön suunnittelu, siis eritasoinen kaavoitus, jäi raportissa esitetyn yhden luukun mallin ulkopuolelle. Maankäytön suunnit­telun sujuvuuden lisäämiseen tulee kuitenkin kiinnittää huomiota, kun monet hankkeet edellyttävät lupamenettelyn ohella erityisesti asemakaavan laatimista tai muuttamista.

Yhden luukun hankkeen puitteissa hahmoteltiin karkeasti myös sijoittumisen ohjaukseen liittyviä kehittämismahdollisuuksia, mutta niitä ei saadun ohjauksen vuoksi esitetty hank­keen raportissa. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaista kaavoitusta voitaisiin kuitenkin monilla eri tavoin uudistaa siten, että se nykyistä paremmin mahdollistaisi erilaisten hank­keiden sijoittumisen. Teoriassa voitaisiin ajatella esimerkiksi seuraavia keinoja: sijoittumi­sen ratkaiseminen uudella maankäyttömuodon muuttamisluvalla, jossa ratkais­taisiin sijoit­tumisen sallittavuus ilman asemakaavaa ennen muuta lupaa tai sen kanssa samanaikaises­ti; asemakaavan laatimisoikeuden antaminen joissakin tapauksissa hankkeen toteuttajalle, kun kunta on tehnyt päätöksen kaavan laatimisen aloittamisesta; yleiskaavaan perustuvan sijoittumisen ja rakentamisen laajentaminen merkittävästi; kunnan sitova lau­sunto ympä­ristöhankkeen lupaviranomaiselle hankkeen sallittavuudesta ennen sen lupakä­sittelyn aloittamista; ja/tai kunnan velvollisuus tehdä päätös asemakaavan laatimisesta tai muutta­misesta hakemuksen pohjalta tietyssä ajassa. Maankäyttö- ja rakennuslain mukai­sen sijainnin ohjauksen sääntelyä tulisi siis jatkossa tarkastella ottaen huomioon myös erilaist­en ympäristöllisten hankkeiden sijoittumiseen liittyvät kysymykset.

Vaikutuksista

Hankkeen yhteydessä tehtyjen vaikutusarviointien perusteella yhden luukun malli hyödyt­täisi ilmeisesti erityisesti keskikokoisia hankkeita sekä olemassa olevien toimintojen muu­tostilanteita. Merkittävä osa esimerkiksi ympäristönsuojelulain tai kemikaaliturvallisuus­lain mukaisista päätöksistä koskee olemassa olevien toimintojen jatkokehittämistä. Pienet ja keskikokoiset teollisuusinvestoinnit toteutuvat ajallisesti tiiviissä periodissa ja erilaiset selvitykset lienevät usein tehtävissä lähes tai täysin samanaikaisesti. Sen sijaan mittavissa, valtakunnallisesti erittäin merkittävissä investointihankkeissa suunnittelu- ja toteutusvaihe kestää useita vuosia eikä kaikkia mahdollisia lupia ja ennakkohyväksyntöjä ole mahdollis­ta tai järkevää hakea samanaikaisesti. Suurhankkeissa lupapäätöksiä saatetaan toki tarvita ryppäissä, jolloin yksi luukku voisi vähentää myös näihin hankkeisiin liittyvää hallinnol­lista rasitusta.

Kansallisesti merkittäviä investointihankkeita tehdään Suomessa niin harvoin, että ne tuli­si voida ratkaista tehokkaasti osoittamalla hankkeiden ennakkovalvontaan lisäresursseja tapauskohtaisesti. Suomen houkuttelevuuden lisäämiseksi suurille investoinneille tulisi antaa erityinen palvelulupaus lupa-asioiden ratkaisemisesta joutuisasti. Kun yhden luukun malli tehostaisi erityisesti keskisuurten hankkeiden ennakkovalvontaprosesseja, mahdol­listaisi se osaltaan tarvittavien resurssien kohdentamisen suurten hankkeiden ennakkoval­vontaan.

Muut uudistukset vievät vain vähän eteenpäin

Yhden luukun hankkeen puitteissa voitiin ottaa huomioon vuoden 2016 alkupuolella voi­massa ollut lainsäädäntö ja viranomaisrakenne. Toukokuuhun 2016 mennessä annettua aineistoa pyrittiin kuitenkin ottamaan huomioon mahdollisuuksien mukaan.

Useat muut vireillä olevat lainsäädännön uudistushankkeet vaikuttavat olennaisesti yhden luukun periaat­teen toteuttamiseen. Näistä voidaan erityisesti aluehallintouudistus, YVA-lainsäädännön uudistaminen, ympäristönsuojelulain uudistamisen kolmas vaihe sekä kaavoituksen ja rakentamisen lupaprosessien sujuvoittaminen.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikka on pääsääntöisesti käräjäoikeus – KKO 2016:8

Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikasta on ollut eriäviä näkemyksiä pitkään. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan KKO 2016:8, että ennen maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säätämistä oli oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu, että maankäyttösopimuksia koskevat osapuolten väliset riidat kuuluivat yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Sen vuoksi se katsoi, ettei esityölausumien perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että maankäyttösopimuksia koskevat riitaisuudet olisi maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen yhteydessä tarkoitettu siirrettäviksi hallintotuomioistuimiin.

Ks. vähän tarkemmin EDILEX, Vierashuone (29.2.2016).

 

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Yhteisomistuksen purku ja Espanjassa sijaitseva kiinteistö – EUTI C-605/14

Suomalaisten yhteisomistaman Espanjassa sijaitsevan kiinteistön yhteisomistuksen purun oikeuspaikka koskevassa ratkaisussa EUTI C-605/14 (17.12.2015) katsottiin, että asiaa ei voitu käsitellä suomalaisessa tuomioistuimessa.

KKO oli 22.12.2014 (nro 2697) pyytänyt ennakkoratkaisua EUTI:lta. Ennakkoratkaisukysymys kuului seuraavasti: Onko tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 22 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että asiassa, jossa osa kiinteän omaisuuden yhteisomistajista vaatii omaisuuden määräämistä myytäväksi yhteisomistussuhteen purkamista varten ja uskotun miehen määräämistä myynnin suorittamiseksi, on kysymys artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta asiasta, joka koskee esineoikeutta kiinteään omaisuuteen?

Lopputulos ei sinänsä ole mitenkään yllättävä, kun tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 22 artiklan 1 alakohdan ensimmäisen alakohdan mukaan asianosaisten kotipaikasta riippumatta yksinomainen toimivalta asiassa, joka koskee esineoikeutta kiinteään omaisuuteen, on sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, missä kiinteistö sijaitsee. Ennakkoratkaisupyynnössään KKO kuitenkin tuo muun ohessa esille, että KKO:n tiedossa on, että eräiden muiden jäsenvaltioiden tuomioistuimet ovat katsoneet, ettei asetuksen 22 artiklan 1 kohdan säännös tule sovellettavaksi vastaavan kaltaisessa asiassa (ks. tarkemmin KKO, kohta 29).

Kiinteän omaisuuden yhteisomistuksen purku voidaan teoriassa toteuttaa jakamalla tai myymällä (yhteisomistuslain 9 §, 180/1958). Myynti, joka on useimmiten käytetty tapa, tapahtuu siten, että tuomioistuin määrää uskotun miehen ja myyntitavan. Uskottu mies toteuttaa myynnin ja varojen jakamisen (yhteisomistuslain 10 ja 11 §:t). Espanjassa kiinteistötransaktiot tehdään notaarin välityksellä ja notaari hoitaa kaikki asiaan kuuluvat paperityöt (tarvittavat selvitykset, tiedot, rasitteet, velat, viranomaismaksut, jne.). Sinänsä voisi ajatella, että suomalainen uskottu mies laittaisi kiinteistön (tässä tapauksessa kaksi kiinteistöä: omakotitalo ja kerrostaloasunto*) myyntiin ja hoitaisin kaupan espanjalaisen välittäjän ja myöhemmin notaarin kanssa. Tuntematta Espanjan lainsäädäntöä on vaikea ottaa kantaa olisiko menettely kustannustehokkaampi tai helpompi muutoin kuin ehkä kielellisistä syistä.

Ari Ekroos
OTT, Talousoikeuden professori

* Espanjassa kerrostalohuoneistot ovat kiinteistöjä eli kerrostalot ovat yhteisomistuksessa.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Pohjaveden pilaamiskielto ja vanha pilaantuminen (KHO 2014:74)

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös KHO 2014:74 selventää tulkintaa vanhan maaperän pilaantumisen osalta. Vanhalla tarkoitetaan tässä ennen nykyisen maaperän pilaamiskiellon kaltaisen sääntelyn voimaantuloa aiheutettua maaperän pilaantumista.

KHO:n päätöksen vuosikirjaotsikko kuuluu seuraavasti (lihavoinnit allekirjoittaneen):

“Kaupunki kiinteistön maaperän pilaantumisen aiheuttajana voitiin velvoittaa esittämään suunnitelma arseenilla pilaantuneen maaperän puhdistamiseksi ja sen jälkeen, kun ELY-keskus on eri päätöksellään hyväksynyt mainitun suunnitelman, puhdistamaan kiinteistön maaperä suunnitelman hyväksymispäätöksen mukaisesti. Pohjavedessä todettu arseeni oli peräisin kaupungin omistuksessa aikaisemmin olleella kiinteistöllä vuodesta 1947 vuoteen 1970 toimineen kaupungin sähkölaitoksen kyllästämön normaalitoiminnasta. Puutavaran kyllästysaineena toiminnassa oli käytetty CCA-kyllästettä, joka sisälsi muun muassa arseenia. Kun maaperän pilaantumisesta arseenilla aiheutui pohjaveden pilaantumisriski, vastuuperusteena puhdistamismääräystä annettaessa voitiin käyttää 1.4.1962 voimaan tulleen vanhan vesilain (264/1961) 1 luvun 22 §:n pohjaveden pilaamiskieltoa, kun kyllästämön toiminta oli jatkunut pilaamiskiellon voimaantulon jälkeen.”

KHO päätös nojautuu pääosin vanhan vesilain (1961) pohjaveden pilaamiskieltoon (VL 1:22), mutta siinä tuodaan esiin myös ympäristönsuojelulain 79 § (puhdistamisesta määrääminen) ja 88 § (pakkokeinot), ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annetun lain 22.1 § (aiemman lainsäädännön soveltaminen) ja 24 § (hallintopakkosäännösten soveltaminen), vesien suojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä annetun asetuksen (283/1962) 1 § sekä myrkkyasetuksen (555/1946) 24.1 § (arseeni 1. luokan myrkky).

Päätös tuo taas selvyyttä vanhan pilaantumisen osalta sovellettavaan lainsäädäntöön. Mielenkiintoista KHO:n päätöksessä on erityisesti se, että se toteaa vesilain pohjaveden pilaamiskieltoa myös lainkohdan alkuperäisen sanamuodon mukaisena sovelletun siten, että pohjaveden pilaamiskielto sisältää myös vaaran aiheuttamisen kiellon. KHO ei tältä osin esitä enempää perusteluja, vaikka kyse on päätöksen lopputuloksen kannalta ehkä kaikkein tärkeimmästä seikasta. Se kyllä tuo esiin, että toiminnan ei siten tarvitse aiheuttaa konkreettista pilaantumista ollakseen pohjaveden pilaamiskiellon vastaista. Lopputulos on sinänsä perusteltu, mutta aiempi viittaus soveltamiskäytäntöön kaipaisi ehkä tukea (esim. viitausta aiempaan oikeuskäytäntöön). Toisaalta vesilain 1:22 kuului alkuperäisessä muodossaan seuraavasti: “Älköön tämän luvun 19 §:ssä tarkoitettuja aineita pantako tai johdettako sellaiseen paikkaan, että toisen kiinteistöllä oleva pohjavesi niiden johdosta käy terveydelle vaaralliseksi tai kelpaamattomaksi tarkoitukseen, johon sitä muutoin voitaisiin käyttää, taikka että kysymyksessä oleva toimenpide pohjaveden laatua huonontamalla muuten loukkaa yleistä tahi toisen yksityistä etua.” Sanamuodon voi sellaisenaan ajatella sisältävän riskinäkökulman, kun se kielsi “lian, jätteen, nesteen, kaasun, puunkuorien tai muun sellaisen aineen” (VL 1:19:ssä mainitut aineet) sijoittamisen tai johtamisen paikkaan, josta pohjavesi kävisi terveydelle vaaralliseksi tai käyttötarkoitukseensa kelpaamattomaksi.

KHO katsoo niin ikään, että pohjaveden pilaantumisriski huomioon ottaen asiassa ei ole ollut edellytettävä pohjavedestä lisävesinäytteitä sen osoittamiseksi, että pohjaveden pilaantumista olisi jo tapahtunut laajemmin kysymyksessä olevalla kiinteistöllä tai sen ulkopuolella. Tämä näytön arviointiin liittyvä seikka oli ratkaisun lopputuloksen kannalta merkittävä.

Lopputuloksena oli siis se, että sekä puhdistamista koskevan suunnitelman esittämisvelvollisuus että sen mukainen puhdistamisvelvollisuus olivat oikeutettuja pohjaveden pilaamiskieltoon perustuen.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Natura-alueen lakkauttamisvelvollisuus, EUTI C-301/12

Italian ylimmän hallintotuomioistuimen (Consiglio di Statossa) pyytämässä ennakkoratkaisuasiassa (C-301/12) on lyhyesti ilmaistuna kysymys Natura 2000-verkostoon kuuluvan alueen ympäristön tilan huonontumiseen liittyen toimivallasta ehdottaa verkostosta poistamista. EUTI:n ratkaisussa on toimivalan lisäksi mielenkiintoista se, että tuomioistuin otti kantaa myös jäsenvaltion velvollisuuteen ehdottaa komissiolle verkostoon kuuluvan alueen poistamista.

EUTI:n ratkaisun mukaan luontodirektiivin (92/43/ETY) artiklaa 4(1) (jäsenvaltion velvollisuus laatia luettelo alueista), artiklaa 9 (komission arviointivelvollisuus ja mahdollisuus poistaa alue verkostosta) ja artiklaa 11 (jäsenvaltioiden suojelun tason seurantavelvollisuus) on tulkittava siten, että jäsenvaltioiden toimivaltaisilla elimillä on velvollisuus ehdottaa Euroopan komissiolle yhteisön tärkeinä pitämien alueiden luetteloon merkityn alueen poistamista luettelosta, kun kyseiseen alueeseen sisältyvän maa-alueen omistaja on vaatinut sitä kyseisiltä elimiltä ja väittänyt alueen ympäristön huonontuneen, siltä osin kuin vaatimus perustuu siihen seikkaan, että mainittu alue ei direktiivin 6 artiklan 2–4 kohdan säännösten noudattamisesta huolimatta lopullisesti voi enää myötävaikuttaa luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojeluun tai Natura 2000 -verkoston aikaansaamiseen. EUTI toteaa argumentaatiossaan ensiksi, että luettelosta poistamiseen on sovellettava samaa menettelyä kuin luetteloon ottamisen osalta on säädetty, kun poistamisesta ei ole erityisesti säädetty. Sen mukaan tilanteessa, jossa luetteloon ottamisen arviointiperusteita ei pystytä täyttämän, jäsenvaltion on laadittava ehdotus, jolla luettelo täyttäisi arviointiperusteet. EUTI toteaa myös, että jäsenvaltioilla oleva velvollisuus ehdottaa komissiolle luetteloon merkityn alueen poistamista luettelosta, kun alue on muuttunut peruuttamattomasti sopimattomaksi täyttämään direktiivin tavoitteet, on sitäkin tiukempi, kun alue sisältää maa-alueen, joka kuuluu omistajalle, jonka omaisuudensuojaa luetteloon merkitseminen rajoittaa, vaikka ei enää ole perusteltua, että alueeseen sovelletaan kyseisen direktiivin säännöksiä. (Ks. tarkemmin päätöksen kohdat 25-36).

Toimivallan osalta EUTI katsoi, että luontodirektiivin (92/43/ETY) artikla 4(1), artikla 9 ja artikla 11 eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa annetaan ainoastaan alueellisille julkisyhteisöille toimivalta ehdottaa yhteisön tärkeinä pitämien alueiden luettelon mukauttamista mutta ei säädetä tällaisesta toimivallasta niiden ohella valtiolle edes toissijaisesti sen varalta, että alueelliset julkisyhteisöt laiminlyövät toimenpiteisiin ryhtymisen, siltä osin kuin kyseisellä toimivallan antamisella taataan kyseisen direktiivin säännösten asianmukainen soveltaminen. On siis jäsenvaltion omassa harkinnassa mille viranomaiselle toimivalta ehdottaa verkostosta poistamista kuuluu.

Suomen luonnonsuojelulaissa ei ole nimenomaista säännöstä verkosta poistamista koskevasta toimivallasta. Ottaen huomioon luonnonsuojelulain 64 §:n viittauksen sen 8 §:ään, toimivalta kuulunee valtioneuvostolle ja asian valmisteluvelvollisuus kuuluisi ympäristöministeriölle. (Myöskään luonnoksessa hallituksen esitykseksi laiksi luonnonsuojelulain muuttamisesta 11.2 .2014 ei verkostosta poistamiseen liittyviä säännöksiä ehdoteta sisällytettäväksi luonnonsuojelulakiin, vaikka ehdotus sisältää monia muutoksia ja lisäyksiä luonnonsuojelulain 10 lukuun.)

EUTI:n ratkaisussa erityisen mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Suomellakin olisi velvollisuus ehdottaa Natura 2000-verkostoon kuuluvan alueen poistamista luettelosta, mikäli alue on muuttunut peruuttamattomasti sopimattomaksi täyttämään direktiivin tavoitteet. Erityisesti on huomattava, että velvollisuus on tuomioistuimen mukaan korostetun tärkeä, jos alue kuuluu yksityiselle omistajalle.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Läheisyysperiaate jätelainsäädännössä – EUTI C-292/12

Euroopan unionin tuomioistuin antoi 12.12.2013 päätöksen jätelainsäädännössä varsin pitkään esillä ollutta läheisyysperiaatetta koskien (asia C-292/12). Läheisyysperiaatetta koski tavallaan jo kuuluisa Wallonian jäteasiakin (C-2/90, EYTI 9.7.1992), vaikka siinä olikin kyse tavararoiden vapaasta liikkumisesta, vaarallisista jätteistä ja niiden siirrosta maan rajan yli. Tarkastelun kohteena olevassa asiassa kyse oli kuitenkin pääosin läheisyysperiaatteen soveltamisesta toisaalta yhdyskuntajätteisiin sekä toisaalta teollisuus- ja rakennusjätteisiin, vaikka myös yleisemmät kysymykset ovat esillä.

Jätedirektiiviin (2008/98/EY) 16 artikla ja vastaavasti jätelain 19 § (646/2011) sisältävät läheisyysperiaatetta koskevan säännöksen. Jätelain 19.2 §:n mukaan jätteen haltijan on huolehdittava siitä, että kunnan vastuulle kuuluva sekalainen yhdyskuntajäte toimitetaan käsiteltäväksi johonkin lähimmistä tarkoitukseen soveltuvista laitoksista. Kunnan vastuulle kuuluvista jätteistä säädetään jätelain 32 §:ssä, mutta jätelain 19.1 §, jossa säädetään omavaraisuusperiaatteesta, rajaa läheisyysperiaatteen soveltamisalan sekalaiseen yhdyskuntajätteeseen. Direktiivin 16 artikla koskee “jätteiden loppukäsittelylaitosten sekä yksityisistä kotitalouksista kerätyn ja muilta tuottajilta samaan kuljetukseen kerätyn sekalaisen yhdyskuntajätteen hyödyntämistä suorittavien laitosten verkostoa”, jonka avulla on oltava mahdollista käsitellä jätteet jossakin lähimmistä asianmukaisista laitoksista sopivimpien menetelmien ja teknologioiden avulla siten, että varmistetaan korkeatasoinen ympäristön ja kansanterveyden suojelu (art. 16(3).

Pääasia koskee jätteiden kerätys- ja kuljetuspalvelun hankintaan liittyvää oikeudenkäyntiä Virossa Tarton käräjäoikeudessa (Tartu ringkonnakohus), jossa oli kysymys Sillamäen kaupungin jätteiden käsittelyn järjestämisen kilpailuttamisesta. Tarton käräjäoikeus pyysi EUTI:n ennakkoratkaisua seuraavista asioista:

“1) Onko [SEUT] 106 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä [SEUT] 102 artiklan kanssa, ja tavaroiden vapaata liikkuvuutta, sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta tulkittava siten, ettei niistä yhdenkään kanssa ole ristiriidassa se, että jäsenvaltio sallii sen, että tietyllä alueella yhdyskuntajätteiden käsittelyä koskeva yksinoikeus annetaan maksua vastaan tietyn jätehuoltolaitoksen toiminnasta vastaavalle yritykselle tilanteessa, jossa 260 kilometrin säteellä toimii useita kilpailevia yrityksiä, joilla on useita ympäristövaatimukset täyttäviä ja vastaavanlaista teknologiaa käyttäviä jätehuoltolaitoksia?

2) Onko [SEUT] 106 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, ettei sen kanssa ole ristiriidassa se, että jäsenvaltio pitää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen alaan kuuluvana toimintana ensinnäkin jätteiden keräystä ja kuljetusta ja toiseksi jätteiden käsittelyä mutta erottaa nämä palvelut toisistaan ja rajoittaa siten vapaata kilpailua jätteiden käsittelyn markkinoilla?

3) Voidaanko menettelyssä, joka liittyy jätteiden keräystä ja kuljetusta koskevan palvelukonsession myöntämiseen ja jossa määrätään, että konsessiosopimuksessa määritellyllä alueella jätteiden käsittelyä koskeva yksinoikeus myönnetään kahdelle yritykselle, jättää soveltamatta EUT-sopimuksen kilpailuoikeutta koskevia määräyksiä?

4) Onko [direktiivin 2008/98] 16 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltio voi läheisyysperiaatteeseen vedoten rajoittaa kilpailua ja sallia jätteiden käsittelyä koskevan yksinoikeuden myöntämisen maksua vastaan jätteiden syntypaikkaa lähimpänä sijaitsevan jätehuoltolaitoksen toiminnasta vastaavalle yritykselle tilanteessa, jossa 260 kilometrin säteellä toimii useita kilpailevia yrityksiä, joilla on useita ympäristövaatimukset täyttäviä ja vastaavanlaista teknologiaa käyttäviä jätehuoltolaitoksia?”

EUTI katsoi, että  ennakkoratkaisupyyntö ei sisältänyt tietoja, joiden perusteella voitaisiin katsoa SEUT 102 artiklassa  tarkoitetun  määräävän  markkina-aseman  väärinkäytön  tunnusmerkistön  täyttyvän pääasiassa. Tämän vuoksi se jätti asian tutkimatta kilpailusääntöjen osalta (ks. tuomion kohdat 38-43).

 EUTI ratkaisi asian seuraavasti:

“1) Jätteiden siirrosta 14.6.2006 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1013/2006, kun sitä luetaan yhdessä jätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta 19.11.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY 16 artiklan kanssa, on tulkittava niin, että

– niissä sallitaan se, että paikallinen itsehallintoyksikkö velvoittaa alueellaan jätteiden keräyksestä vastaavan yrityksen kuljettamaan yksityisistä kotitalouksista ja mahdollisesti muilta tuottajilta kerätyn sekalaisen yhdyskuntajätteen lähimpään siihen jäsenvaltioon, jossa kyseinen itsehallintoyksikkö sijaitsee, sijoittautuneeseen asianmukaiseen laitokseen

– niissä ei sallita sitä, että paikallinen itsehallintoyksikkö velvoittaa alueellaan jätteiden keräyksestä vastaavan yrityksen kuljettamaan sen alueella syntyneen teollisuus- ja rakennusjätteen lähimpään siihen jäsenvaltioon, jossa kyseinen itsehallintoyksikkö sijaitsee, sijoittautuneeseen asianmukaiseen laitokseen siltä osin kuin kyseiset jätteet on tarkoitettu hyödynnettäviksi, jos kyseisten jätteiden tuottajat velvoitetaan toimittamaan nämä jätteet joko asianomaiselle yritykselle tai suoraan kyseiseen laitokseen.

2) SEUT 49 ja SEUT 56 artiklaa ei sovelleta pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tilanteeseen, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion alueelle.”

Erittäin tiivistetysti ilmaistuna EUTI siis katsoi läheisyysperiaate rajautui koskemaan sekalaista yhdyskuntajätettä (ks. perusteluista kohdat 62-63), eikä se koske teollisuus- ja rakennusjätettä (perustelujen kohdat 64-68). Sallittua ei teollisuus- ja rakennusjätteen osalta ole velvoittaa kuljettaa jäte lähimpään laitokseen siltä osin kuin jätteet on tarkoitettu hyödynnettäväksi, jos jätteiden tuottajat velvoitetaan toimittamana jätteet joko kuljettavalle yritykselle tai suoraan lähimpään laitokseen.

Päätöksessä muistutetaan myös siitä, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT:n  palvelujen tarjoamisen  vapautta  ja  sijoittautumisvapautta  koskevia  määräyksiä  ei  sovelleta  toimintaan,  jonka kaikki  relevantit  osatekijät  rajoittuvat  yhden  ainoan  jäsenvaltion  alueelle  (ks. kohta 70).

Ratkaisu näyttäisi olevan linjassa aiemman lainsäädännön ja oikeuskäytännönkin kanssa. Sillä on kuitenkin merkitystä läheisyysperiaatteen soveltamisalan täsmentymiseen liittyen ja suhteessa SEUT 35 ja 36 artikloihin. Yleisemmin ratkaisu jälleen osoittaa lainsäädännössä esille tuotujen periaatteiden sisältävän varsin selviä sääntöjä. Toisin sanoen abstraktit periaatteet näyttävät – tässä läheisyysperiaate – ympäristölainsäädännössä kangistuvan säännöiksi.

 

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Suhteellisuusperiaate ja päästökauppa, EUTI C‑203/12

Ennakkopyyntöratkaisussa EUTI C‑203/12, jota pyysi Ruotsin korkein oikeus (Högsta domstolen), on kyse mahdollisuudesta soveltaa yleistä suhteellisuusperiaatetta päästökauppalainsäädännön mukaiseen ylitysmaksuun. Suhteellisuusperiaatehan yleinen ja hyvin vakiintunut oikeusperiaate. (SEU 5 artiklassa ja SEU 2. pöytäkirjassa suhteellisuusperiaatetta käytetään erityisessä merkityksessä jäsenvaltoihin ja EU:iin liittyen.)

Asiassa oli kysymys siitä, että Billerud-yhtiöt, eivät olleet palauttaneet 30.4.2007 mennessä niiden vuoden 2006 päästöjä vastaavaa määrää päästöoikeuksia (eli 10 828 ja 42 433 tonnia). Tästä johtuen Naturvårdsverket määräsi niistä toiselle 3 959 366 Ruotsin kruunun (SEK) (eli 433 120 euron) ja toiselle 15 516 051 SEK:n (eli 1 697 320 euron) suuruisen ylitysmaksun. Billerud-yhtiöt vetosivat nostamansa kanteen tueksi siihen, että niiden Ruotsin päästöoikeusrekisterissä olevilla tileillä oli 30.4.2007 riittävä, niiden vuoden 2006 kokonaispäästöjä vastaava määrä päästöoikeuksia. Ne väittivät, että tämä osoitti, että niiden tarkoituksena ei ollut ollut vältellä velvollisuuksiaan, ja että se, että päästöoikeuksia ei ollut palautettu määräajassa, oli perustunut sisäiseen hallinnolliseen virheeseen.

Högsta domstolen esitti EUTI:lle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Merkitseekö direktiivin [2003/87] 16 artiklan 3 ja 4 kohta sitä, että toiminnanharjoittajan, joka ei ole huhtikuun 30. päivään mennessä palauttanut riittävää määrää päästöoikeuksia, on maksettava ylitysmaksu laiminlyönnin syystä riippumatta eli esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa kyseisellä toiminnanharjoittajalla tosin oli huhtikuun 30. päivänä riittävä määrä päästöoikeuksia mutta se ei erehdyksen, hallinnollisen virheen tai teknisen ongelman vuoksi palauttanut näitä päästöoikeuksia silloin?

2)      Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, merkitseekö [direktiivin 2003/87] 16 artiklan 3 ja 4 kohta sitä, että ylitysmaksu on peruutettava tai sitä on alennettava taikka että se voidaan peruuttaa tai sitä voidaan alentaa esimerkiksi ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitetun kaltaisissa tilanteissa?”

EUTI ratkaisi asian seuraavasti: (lihavointi tämän kirjoittajan)

1)      Kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmän toteuttamisesta yhteisössä ja neuvoston direktiivin 96/61/EY muuttamisesta 13.10.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/87/EY 16 artiklan 3 ja 4 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että toiminnanharjoittajalle, joka ei ole palauttanut kuluvan vuoden huhtikuun 30. päivään mennessä sen edeltävän vuoden päästöjä vastaavaa määrää hiilidioksidiekvivalentti-päästöoikeuksia, vaikka sillä oli kyseisenä päivänä hallussaan riittävä määrä päästöoikeuksia, ei määrätä kyseisissä säännöksissä säädettyä liikapäästöistä maksettavaa ylitysmaksua.

2)      Direktiivin 2003/87 16 artiklan 3 ja 4 kohtaa on tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin ei voi muuttaa kyseisissä säännöksissä säädettyä kiinteämääräisen ylitysmaksun määrää suhteellisuusperiaatteen perusteella.

Lopputulos tässä asiassa ainakin 1. kysymyksen osalta varsin selvä. Toisen kysymyksen osalta tilanne ei tietystikään ole lähtökohtaisesti selvä, ainakaan, jos otetaan huomioon oikeusperiaatteita koskeva oikeustieteellinen kirjoittelu. EUTI:kin tuo ratkaisussaan esille (kohta 34) sen, että suhteellisuusperiaate kuuluu unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin, ja se edellyttää, että kyseessä olevan säännöstön legitiimit tavoitteet ovat toteutettavissa unionin oikeuden säännöksessä säädettyjen keinojen avulla ja että näillä keinoilla ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Sen mukaan EUTI ei kuitenkaan voi puuttua unionin lainsäätäjän normatiiviseen ratkaisuun, ellei se ole ilmeisen virheellinen tai ellei siitä tietyille talouden toimijoille aiheutuva haitta ole täysin kohtuuttomassa suhteessa sillä muutoin saavutettuihin etuihin nähden (kohta 35). EUTI tuo myös varsin hyvin esille ylitysmaksun funktion (kohta 39) ja toiminnanharjoittajan velvollisuudet ja toiminta-ajan velvollisuuksien täyttämiseksi (kohta 40).

Vaikka EUTI:n asiassa C-203/12 antama päätös ei olekaan mikään “milestone case”, on se kuitenkin myös laajemmasta – ehkä vähän periaatteellisestakin – näkökulmasta mielenkiintoinen. Se näet osoittaa, että periaatteilla ei voi olla käytännön tilainteissa liian suurta merkitystä, vaan pääsääntöisesti päätökset tehdään sääntöjen nojalla.

Suomesta yhtiöiden tilannetta vastaavia tapauksia koskien on ainakin yksi KHO:n ratkaisu, KHO 2009:78. Siinä ylitysmaksusta vapauttamista pyrittiin argumentoimaan kohtuuttomuudella. KHO kuitenkin katsoi, että kun toiminnanharjoittaja ei ollut huhtikuun 30. päivään 2007 mennessä palauttanut vuosien 2005 ja 2006 todennettuja päästöjä vastaavaa määrää päästöoikeuksia päästökauppalain 42 §:ssä tarkoitettuun rekisteriin, oli Energiamarkkinaviraston päästökauppalain 62 §:n 2 momentin nojalla tullut määrätä toiminnanharjoittaja maksamaan valtiolle päästöoikeuden ylitysmaksu. Säännös ylitysmaksun määräämisestä oli ehdoton, eikä se mahdollistanut maksun kohtuullistamista.

Näyttää siis siltä, että kohtuus- ja suhteellisuusperiaatteet eivät voi menestyä kyseisen kaltaisessa tilanteessakaan, jossa laiminlyönti on oikeastaan vain muodollinen. Päästökauppajärjestelmän toiminnan kannalta lopputulokset ovat kuitenkin ymmärrettäviä.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Lietelanta – jäte/sivutuote, EUTI C-113/12

EU:n jätelainsäädännön “ikuisuuskysymys” on sääntelyn alusta asti ollut, mikä on jätettä. Kysymystä ei tietystikään ole pystytty ratkaisemaan direktiiviin otetulla jätteen määritelmällä, vaan loppujen lopuksi asia näyttää ratkeavan vain tapauskohtaisesti. Kysymyksestä on jo aika runsaasti EUTI:n vakiintunutta oikeuskäytäntöäkin. Hankalaksi asian tekee toimijoille se, että oikeuskäytännön muodostamat “säännöt” eivät ole aivan yksinkertaisesti hahmotettavissa. Tosin nykyisen jätedirektiivin (2008/98/EY) 5 artikaln sivutuotteen määritelmä, jolla on pyritty selventämään rajanvetoa jäte vai sivutuote, on pitkälti peräisin oikeuskäytännöstä. Eikä oikeuskäytännössä luotujen sääntöjen kirjaaminen lainsäädäntöön sekään ole vailla ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe, vaan EUTI:n ratkaisu asiassa C-113/12. Siinä on kyse vanhan jätedirekviivin tulkinnasta, mutta nähdäkseni siitä voi olla paljonkin apua myös voimassa olevan direktiivin tulkinnassa.

Asiassa C-113/12 Irlannin Supreme Court (ylin muutoksenhakuaste) pyysi ennakkoratkaisua erityisesti sikalan (2000 emakkoa) lietelannan statukseen (jäte/sivutuote) ja luovuttamiseen (luovuttajaa koskevat lupaehdot) liittyen (ks. kohta 33, ennakkoratkaisukysymykset).

Itse pääasiassa Irlannissa kyse on paikallisen ympäristölupaviranomaisen (Environmental Protection Agency, EPA) päätöksestä, jossa asetettu varsin tiukkoja lupaehtoja lietelannan luovuttajaa koskien (ks. kohdat 22-27).

EUTI:n ratkaisu on seuraavan sisältöinen (lopun päätelmät, lihavoinnit tämän kirjoittajan):

“1) Jätteistä 15.7.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 24.5.1996 annetulla komission päätöksellä 96/350/EY, 1 artiklan a alakohdan ensimmäistä alakohtaa on tulkittava siten, että lietelanta, joka on tuotettu tilalla, jossa on tehosikala, ja varastoitu odottamaan toimitusta maanviljelijöille, jotta nämä käyttäisivät sitä lannoitteena maillaan, ei ole kyseisessä säännöksessä tarkoitettu ”jäte” vaan sivutuote, kun kyseinen tuottaja aikoo hyödyntää tätä lietelantaa kaupallisesti itselleen kannattavalla tavalla myöhemmässä prosessissa, sillä edellytyksellä, että tämä uudelleenkäyttö ilman edeltäviä muuntamistoimia ja tuotantoprosessin jatkeena ei ole ainoastaan mahdollista vaan varmaa. Kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on tutkia, täyttyvätkö nämä eri kriteerit, ja sen on tällöin otettava huomioon kaikki merkitykselliset olosuhteet, jotka luonnehtivat niiden käsiteltävinä olevia tilanteita.

2) Unionin oikeus ei ole esteenä sille, että todistustaakka niiden kriteerien täyttymisestä, joiden perusteella pääasian kaltaisissa olosuhteissa tuotetun, varastoidun ja luovutetun lietelannan kaltainen aine voidaan katsoa sivutuotteeksi, on tämän lietelannan tuottajalla edellyttäen, että tällä ei vaaranneta unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, tehokkuutta ja että varmistetaan, että täytetään unionin oikeudesta johtuvat velvoitteet, erityisesti se velvoite, jonka mukaan tämän direktiivin säännöksiä ei pidä soveltaa aineisiin, jotka on oikeuskäytännön mukaan kyseisiä kriteereitä soveltaen katsottava sivutuotteiksi, joita kyseinen direktiivi ei koske.

3) Direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan iii alakohtaa on tulkittava siten, että kun vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta 12.12.1991 annettua neuvoston direktiiviä 91/676/ETY ei ole saatettu osaksi jäsenvaltion oikeutta, ei voida katsoa, että kyseisessä jäsenvaltiossa sijaitsevalla sikatilalla tuotettu karjanlanta ”kuulu[u] muun lainsäädännön alaan” kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla viimeksi mainitun direktiivin olemassaolon vuoksi.

4) Jos sikatilalla tuotettu ja säilytetty lietelanta on luokiteltava direktiivin 75/442, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 96/350, 1 artiklan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuksi ”jätteeksi”:

– tämän direktiivin 8 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kyseinen haltija saa luvan, olivat sen ehdot mitkä tahansa, hävittää tämän jätteen luovuttamalla sen maanviljelijälle, joka käyttää sitä lannoitteena maillaan, jos osoittautuu, että kyseisellä maanviljelijällä ei ole kyseisen direktiivin 10 artiklassa tarkoitettua toimilupaa eikä häntä ole vapautettu tällaista toimilupaa koskevasta vaatimuksesta ja rekisteröity tämän direktiivin 11 artiklan säännösten mukaisesti ja

– kyseisen direktiivin 8, 10 ja 11 artiklaa yhdessä luettuina on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että tämän jätteen luovuttamiselle kyseiseltä haltijalta maanviljelijälle, joka käyttää sitä lannoitteena maillaan ja jolla on kyseisessä 10 artiklassa tarkoitettu toimilupa tai joka on vapautettu tällaista toimilupaa koskevasta vaatimuksesta ja rekisteröity kyseisen 11 artiklan mukaisesti, asetetaan ehto, että tämän haltijan on otettava vastuu siitä, että tämä toinen maanviljelijä noudattaa sääntöjä, joita on sovellettava tämän maanviljelijän suorittamiin hyödyntämistoimiin jätehuoltoa ja lannoitteiden hallintaa koskevan unionin lainsäädännön nojalla.”

Tiivistetysti on siis ensinnä mahdollista todeta, että lietelanta voi tällaisen suursikalan tilanteessa olla päätöksessä mainittujen ehtojen täyttyessä olla muuta kuin jätettä eli sivutuotetta. (Ks. ehtoja koskevasta oikeuskäytännöstä ratkaisun 44-60 kohdat. Ehdot ovat saman kaltaisia kuin voimassa olevan direktiivin 5 artikassa.) Toiseksi on tärkeätä huomioida, että EUTI asettaa todistustaakan ehtojen täyttmisestä toiminnanharjoittajalle.

Jos lietelanta kuitenkin olisi katsottava jätteeksi eli toiminta ei täytä sivutuotevaatimuksia, on kolmanneksi tärkeätä huomata, että mikäli lietelannan vastaanottajalla ei ole jätteenkäsittelylupaa tai tätä ei ole rekisteröity jätteen käsittelijäksi, ei “lietelannan tuottaja” saa luovuttaa jätettä toiselle tällaiselle toimijalle. Tämä asia näyttäisi olevan suhteellisen selvä ainakin muodollisoikeudellisesti.

Neljänneksi pääasian kannalta ehkä tärkein kysymys eli se, että jätteen luovuttajalle ei voida asettaa kysein tapauksen kaltaisia tiukkoja valvontamääräyksiä, jos lietelanta luovutetaan maanviljelijälle, joka käyttää lietelantaa lannoitteena maillaan ja jolla on jätteenkäsittelylupa tai joka on rekisteröity jätteenkäsittelijäksi.

Päätöksen oikeusohje lienee se, että selvintä olisi, jos lietelannan vastaanottaja rekisteröityisi jätteen käsittelijäksi tai hakisi lupaa jätteen käsittelyyn (olipa käsittely levittämistä pellolle tai vaikkapa kaasutusta), olisi jätteen luovuttaminen selkeintä. Toinen tie eli se, että jätteen tuottaja pyrkii osoittamaan lietelannan sivutuotteeksi, ei nähdäkseni ole vailla tulkintavaikeuksia.

 

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Ympäristövaikutusten arvionti – direktiivin välitön oikeusvaikutus (EUTI C‑244/12)

EUTI:n ennakkoratkaisu asiassa C‑244/12 koskee YVA-direktiivin mukaista ympäristövaikutusten arviointivelvollisuutta.

Salzburgin lentoaseman laajentamista koskevassa pääasiassa ympäristöviranomainen Umweltsenat oli soveltanut YVA-direktiiviä välittömästi (suoraan direktiiviin perusteella) ja vaatinut ympäristövaikutusten arvionnin suorittamista, kun Itävallan lainsäädännön mukaan laajennus ei vaatinut ympäristövaiktusten arviontia.

Lentoasema (Salzburger Flughafen) riitautti päätöksen valittamalla tuomioistuimeen (Verwaltnungsgerichtshof), joka pyysi asiassa EUTI:n ennakkoratkaisua direktiviin tulkintaa koskien.

EUTI ratkaisi asian seuraavasti: (lihavoinnit/kursivoinnit kirjoittajan)

1) Tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista 27.6.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/337/ETY 2 artiklan 1 kohta ja 4 artiklan 2 kohdan b alakohta ja 3 kohta ovat este kansalliselle säännöstölle, jossa edellytetään hankkeiden, jotka koskevat lentokentän infrastruktuurin muuttamista ja kuuluvat tämän direktiivin liitteen II soveltamisalaan, ympäristövaikutusten arviointia yksinomaan siinä tapauksessa, että hankkeiden seurauksena liikennetapahtumien määrän odotetaan nousevan vähintään 20 000:lla vuosittain.

2) Kun jäsenvaltio vahvistaa direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/11, 4 artiklan 2 kohdan b alakohtaa soveltamalla sen liitteen II soveltamisalaan kuuluville hankkeille pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen raja-arvon, joka on ristiriidassa tämän direktiivin 2 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 3 kohdan mukaisten velvoitteiden kanssa, mainitun direktiivin 2 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja 3 kohdan säännöksillä on välitön oikeusvaikutus, joka edellyttää toimivaltaisten kansallisten viranomaisten varmistavan, että aluksi tutkitaan, onko kyseisillä hankkeilla todennäköisesti huomattavia ympäristövaikutuksia, ja jos on, että tällaisia vaikutuksia tämän jälkeen arvioidaan.

Edellä korostoteut kohdat ovat päätöksessä keskeisimmät lopputuloksen kannalta. Itävallan kansallinen säännöstö ei siis ollut mahdollinen ja direktiivillä oli tässä tapauksessa kansallisen lainsäädännön puutteen vuoksi välitön oikeusvaikutus. Päätös on nähdäkseni linjassa välitöntä oikeusvaikutusta koskevan oikeuskäytännön kanssa eli välitön oikeusvaikutus voi olla erityisesti suhteellisen yksiselitteisillä direktiivien säännöksillä, jos jäsenvaltion lainsäädännössä direktiivi on puutteellisesti voimaansaatettu.

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment

Ympäristövahinko ja yva-menettelyn laiminlyönti – EUTI C-420/11

EUTI:n ennakkoratkaisuasiassa C-420/11 oli kysymys siitä, onko yksityisellä oikeus saada lentomelusta vahingonkorvausta taloudellisesta vahingosta eli kiinteistön arvon alentumisesta ympäristövaikutusten arviointimenettelyn puuttumisen johdosta. Kansallisessa (Itävalta, Oberster Gerichtshof) tuomioistuimessa oleva asia koskee vahingonkorvausasiaa, mutta EUTI:n ratkaisu koskee luonnollisesti vain YVA-direktiivin tulkintaa.

Asia on mielenkiintoinen sekä EU-oikeuden tulkinnan kannalta että yleisemmin lentomelun korvattavuuden kannalta ja erityisesti kansallisesti vanhentumisenkin kannalta. Itävallassakin kyse näyttää olevan vanhentumisasiasta. Suomessahan KKO antoi lentomelusta johtuvan ympäristövahingon vanhentumista koskevan päätöksen 7.2.2013 (KKO 2013:9). KKO:n päätöstä ei ole tätä kirjoitettaessa oikeudellisesta näkökulmasta kommentoitu, eikä tässäkään ole siihen laajemmalti mahdollisuutta. On kuitenkin todettava, että vanhentumisajan alkamisen sitominen yleiskaavan hyväksymistä –  koskevaan päivään (ei edes voimaantulopäivään), ei välttämättä ole lainkaan rationaalista ja voi johtaa varsin outoihin seurauksiin ja oikeusturvan kannalta hankaliin lopputuloksiin.

Itävallassa Leth nosti vuonna 2009 Landesgericht für Zivilrechtssachen Wienissä kanteen, jossa hän vaati yhtäältä, että viimeksi mainitut velvoitetaan maksamaan hänelle 120 000 euroa hänen kiinteistönsä arvon alenemisesta, jota aiheutuu muun muassa lentomelun vuoksi. Lisäksi hän vaati, että vastaajen todetaan olevan vastuussa tulevista vahingoista, joihin kuuluvat vahingot, jotka ovat aiheutuneet hänen terveydelleen sen vuoksi, että direktiivit 85/337, 97/11 ja 2003/35 on pantu täytäntöön puutteellisesti ja myöhässä ja että ympäristövaikutusten arviointia ei ole tehty myönnettäessä Wien-Schwechatin lentokentällä toteutettavia muutostöitä koskevia lupia. Landesgericht für Zivilrechtssachen Wien hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan sillä perusteella, että oikeudet, joihin oli vedottu, olivat vanhentuneet.

Leth valitti ylempään tuomioistuimeen (Oberlandesgericht), joka osatuomiossaan vahvisti 120 000 euron maksamista koskevan vaatimuksen hylkäämisen. Se kuitenkin kumosi tuomion siltä osin kuin oli kyse sen toteamisesta, että kyseiset vastapuolet ovat vastuussa tulevista vahingoista, ja palautti asian ensimmäisen asteen tuomioistuimeen. Tässä yhteydessä Oberlandesgericht Wien myös totesi, että 120 000 euron suuruisen vahingonkorvauksen maksamista koskeva vaatimus koski puhdasta varallisuusvahinkoa, joka ei sisälly unionin oikeussääntöjen, etenkään merkityksellisten direktiivien oikeussääntöjen, eikä kansallisten oikeussääntöjen suojatavoitteeseen. Kyseinen tuomioistuin kuitenkin totesi, että vaatimus, joka koski tulevia vahinkoja koskevan vastuun toteamista, ei ollut vanhentunut.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin (Oberster Gerichtshof) katsoo, että näitä vaatimuksia, jotka eivät missään tapauksessa ole kaikilta osin vanhentuneet, koskeva ratkaisu riippuu siitä, voidaanko sekä unionin että kansallisessa oikeudessa säädetyllä kyseisen jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten velvollisuudella tehdä ympäristövaikutusten arviointi suojella yksityisiä, joita asia koskee, puhtailta varallisuusvahingoilta, jotka ovat aiheutuneet sellaisesta hankkeesta, josta ei ole tehty tällaista arviointia. Se esitti EUTI:lle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset: ”Onko – – direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/11 ja direktiivillä 2003/35, 3 artiklaa tulkittava siten, että 1) käsite ’kiinteä ja irtain omaisuus’ käsittää ainoastaan omaisuuden sinänsä, vai siten, että se käsittää myös sen arvon 2) ympäristövaikutusten arvioinnin tarkoituksena on myös suojella yksityistä taloudelliselta vahingolta, joka johtuu hänen kiinteistönsä arvon alenemisesta?”

EUTI:n koko ratkaisun siteeraaminen ei ole tässä yhteydessä tarpeen, mutta päätöksen kohdat 46, 47 ja 48 sisältävät lopputuloksen kannalta keskeisimmät perustelut.

EUTI päätöksen (46) mukaan on esinnä otettava huomioon rikotun oikeussäännön luonne. Se toteaa: “Käsiteltävässä asiassa kyseisessä oikeussäännössä säädetään julkisen tai yksityisen hankkeen ympäristövaikutusten arvioinnista muttei vahvisteta aineellisia sääntöjä, jotka koskisivat ympäristövaikutusten punnintaa verrattuna muihin seikkoihin, eikä myöskään kielletä toteuttamasta hankkeita, joilla voi olla haitallisia ympäristövaikutuksia. Nämä ominaisuudet puhuvat sen puolesta, että kyseisen direktiivin 3 artiklan rikkominen eli käsiteltävässä asiassa kyseisessä artiklassa säädetyn arvioinnin laiminlyönti ei ole lähtökohtaisesti sellaisenaan kiinteistön arvon alenemisen syy.” Tähän toteamukseen on helppo yhtyä. Lisäksi EUTI:n mukaan kansallisen tuomioistuimen, joka on yksin toimivaltainen arvioimaan sen käsiteltäväksi saatetun asian tosiseikkoja, on kuitenkin viime kädessä tarkastettava, täyttyvätkö korvauksen saamista koskevaan oikeuteen sovellettavat unionin oikeuden vaatimukset, kuten muun muassa se, että aiheutuneet vahingot ovat välittömässä syy-yhteydessä väitettyyn rikkomiseen.

EUTI:n mukaan (47) on selvää, että ympäristövaikutusten arvioinnin laiminlyöminen direktiivin 85/337 vaatimusten vastaisesti ei anna unionin oikeuden mukaan lähtökohtaisesti sellaisenaan yksityiselle oikeutta saada korvausta puhtaasta varallisuusvahingosta, joka johtuu hänen kiinteistönsä arvon alenemisesta  ympäristövaikutusten seurauksena. Tämäkin tulkinta tuntuu hyväksyttävältä.

EUTI katsoo siis vastauksena esitettyihin kysymyksiin (48) aluksi,  että direktiivin 85/337 3 artiklaa on tulkittava siten, että kyseisen artiklan mukaiseen ympäristövaikutusten arviointiin ei kuulu niiden vaikutusten arviointi, jotka kyseisellä hankkeella on kiinteän ja irtaimen omaisuuden arvoon. Sen mukana taloudelliset vahingot kuuluvat kuitenkin kyseisen direktiivin suojatavoitteeseen siltä osin kuin ne ovat julkisen tai yksityisen hankkeen ympäristövaikutusten suoria taloudellisia seurauksia. Kuitenkaan ympäristövaikutusten arvioinnin laiminlyöminen kyseisen direktiivin vaatimusten vastaisesti ei anna unionin oikeuden mukaan – ellei valtion vastuuta koskevista vähemmän rajoittavista kansallisista oikeussäännöistä muuta johdu – lähtökohtaisesti sellaisenaan yksityiselle oikeutta saada korvausta puhtaasta varallisuusvahingosta, joka johtuu hänen kiinteistönsä arvon alenemisesta kyseisen hankkeen ympäristövaikutusten seurauksena.

Lopputulokseltaan EUTI:n ratkaisu tuntuu rationaaliselta. Mielenkiintoista siinä on itse pääasian lisäksi sekin, että tuomioistuin toteaa taloudellisten vahinkojen kuuluvan YVA-direktiivin suojatavoitteeseen siltä osin kuin ne ovat julkisen tai yksityisen hankkeen ympäristövaikutusten suoria taloudellisia seurauksia.

 

 

Posted by Ari Ekroos

Professor of Environmental and Energy Law at the University of Helsinki and Professor of Economic Law at the Aalto University. Ekroos is expert in environmental, climate and land use planning law. Ekroos has accomplished several research projects related to environmental and energy law (environmental protection legislation, energy related environmental law and nature conservation law) and environmental administration. Ekroos has also been involved with preparation of the most important parts of the Finnish environmental legislation. He has also been legal advisor in several legal cases.
Uncategorized - Leave a comment