Sosiaalinen vastuu toimitusketjussa voi olla myös kilpailuedun lähde

Kestävän kehityksen nimissä yritysten tulisi huomioida kolme tavoitetta: taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristövastuu toiminnastaan. Historiallisesti kuitenkin näistä kolmesta ainoastaan taloudellinen tavoite on ollut vahvasti kytkettynä liiketoimintatapoihin ja strategiaan; sosiaalista ja ympäristövaikutusta on hoidettu hieman sivussa, erillisenä osana liiketoimintaa. Pikkuhiljaa ajattelu ja opit ovat kuitenkin kehittymässä: kaikki kolme tavoitetta ovat vahvasti sidoksissa keskenään ja niitä pitäisi hallita kokonaisuutena. Sosiaalinen vastuu ja ympäristöystävälliset operaatiot vaikuttavat positiivisesti taloudelliseen tulokseen.

Monet yritykset ovat kokeneet negatiivisia vaikutteita sekä imagossaan että myynnissään, kun työntekijöiden huono kohtelu toimitusketjussa on tullut ilmi, esimerkkeinä mm. Rana Plaza – vaatetehtaan romahdus, Applen tehtaiden ongelmat ja Finnwatchin paljastukset kaupan alalla Suomessa. Sosiaalisesti vastuullista toimitusketjua ei kuitenkaan pitäisi ajatella vain skandaalien välttämisen kannalta. Oikein suunnitellut toimenpiteet toimitusketjuissa voivat olla kilpailukyvyn lähde ja auttaa paitsi positiivisen imagon luonnissa myös markkinaosuuksien kasvuna ja esimerkiksi hinnoittelussa.

Kuluttajat ovat yhä tietoisempia ostamiensa tuotteiden alkuperästä, ja tämä alkaa hitaasti mutta vakaasti näkyä myös erilaisten sertifioitujen tuotteiden myynnin kasvussa. Sosiaalisen ja ympäristövastuun sertifikaatteja ovat esim. Reilu kauppa, Rainforest Alliance ja Joutsenmerkki. Sertifikaatti on kuluttajalle tae tuotteen valmistusketjun eettisyydestä ja sosiaalisesta vastuusta. Ulkopuolinen auditoija tarkastaa työntekijöiden kohtelun tehtaissa tai plantaaseilla, palkkojen tason ja tuo ilmi mahdolliset väärinkäytökset.

Kunnollisten palkkojen maksaminen ja työntekijöiden kouluttaminen on myös investointi tulevaisuuteen; työvoimaan joka on pätevämpää, ja myös sitoutuneempaa kun paikalliset markkinat alkavat kehittyä ja vaihtoehtoisia työllisyysnäkymiä avautua. Guardian-lehti kirjoitti hiljattain verkkosivuillaan, että liian alhaiset raaka-ainehinnat – ja siis maanviljelijöiden tulot – ajavat uusia sukupolvia pois kaakaonkasvatuksesta, ja tämä uhkaa koko suklaateollisuutta valtavilla raaka-ainevajauksilla ja hinnannousuilla. Reilut raaka-ainehinnat ovat yksi tärkeä keino tämän skenaarion välttämiseksi.

Yritykselle sertifikaatti voi tuoda paitsi todistuksen sääntöjen noudattamisesta, myös muuta etua. Monet sertifikaatit menevät askeleen edelle sääntövalvonnasta, ja ottavat jatkuvan kehittämisen näkökulman. Auditoinneissa ei ainoastaan tarkastella minimivaatimusten täyttymistä vaan myös etsitään kehityskohteita tulevaa varten, tavoitteena hyödyntää sekä työntekijöitä että työnantajaa pitkällä tähtäimellä. Siksi myös itse sertifikaatin valinnan tulisi olla strateginen päätös. Sertifikaatin ei tulisi olla vain jotain joka ”liimataan tuotteen pintaan”, vaan sen mukanaan tuomat työkalut ja toimintatavat pitäisi kytkeä laajemmin tuotteiden toimitus- ja arvoketjun hallintaan.

 

Katri Kauppi tutkii sosiaalista vastuuta toimitusketjuissa yhdessä Liverpool School of Managementin Professorin Claire Moxhamin kanssa.

Jakamistalous – resurssit täyskäyttöön!

Jakamistalous on 2010-luvun megatrendi, väittää Helsingin Sanomat  ja jakamistalous (share economy) onkin viime aikojen muotitermejä, ja sitä käytellään vapaasti kaikenlaisissa yhteyksissä. Mitä sen takana sitten on ja onko siinä järkeä?

Ajatellaan, että jokaisella perheellä on oma henkilöauto, jota tyypillisesti käytetään työmatkoihin ja vapaa-ajalla. Sillä siis ajetaan aamuisin puoli tuntia töihin, pidetään 8 tuntia pysäköintipaikalla, ja taas toiset puoli tuntia kotiin. Illalla viedään lapsia harrastuksiin ja liikutaan omiin vastaaviin, jolloin liikkeellä ollaan vaikkapa reilu tunti. Auto on siis hyötykäytössä 2 tuntia vuorokauden 24 tunnista! Triviaali esimerkki voidaan väittää. Toisaalta missään yrityksessä ei investoitaisi laitteeseen, jota käytetään näin vähän.

Jos autoa voisi joku muu käyttää päivällä, käyttöaste nousisi. Puhumattakaan jos joku sillä ajaisi öisin. Tuskin kuitenkaan kannattaa ajatella täyttä 24-tunnin hyötykäyttöä, mutta jo pienempikin käyttöasteen nostaminen vapauttaisi raharesursseja muuhun käyttöön.

Vastaavia esimerkkejä löytyy varmaan vaikka kuinka paljon; kannattaako omistaa kerran viikossa käytetty ruohonleikkuri, kerran kuussa käytettävä peräkärry tai kaksi kertaa talvessa käytettävät laskettelusukset? Ainakin osaan näistä kysymyksistä vastaus varmaankin on, että voisihan laitteen jakaa jonkun kanssa, vuokrata sellaisen, tai osallistua vuokrarinkiin.  Tähän on jo olemassa välineitä, kuten kuten Nappinaapuri.

Palveluyhteiskunnassa omistaminen ei enää ole edellytys jonkin resurssin hyödyntämiselle, vaan resursseja, olivatpa ne mitä vain, voi saada muutenkin käyttöön.  Arvomaailmamme on selkeästi muuttunut suuntaan, jossa meidän ei ole pakko omistaa kaikkea, vaan voimme myös lainata ja vuokrata. Tästä on hyötyä sekä yhteiskunnalle ja myös yksilölle.

Markku Tinnilä  tutkii digitaalisen maailman ilmiöitä ja on erityisesti kiinnostunut uusista liikkumisen sovellutuksista

Kokeilemalla kehittämisestä kaivattu hyvinvointikone

”Markkinatalous on parasta kokeilukulttuuria”, Taneli Heikka peräänkuulutti HS:n kolumnissaan. Hänen mukaansa amerikkalainen filosofi John Dewey sisäisti jo reilut sata vuotta sitten, että parhaat asiat syntyvät kädet savessa kokeillen.

Yksi kevään hallitustunnustelujen keskeisistä kysymyksistä koski kokeilukulttuuria. Siinä tiedusteltiin puolueiden valmiuksia yhteiskuntaa uudistaviin kokeiluihin. Heikan kyyninen suhtautuminen Sipilän kykyyn ottaa käyttöön uusi johtamismalli kansalaisia hyödyttävällä tavalla ei jää lukijalle epäselväksi.

Heikka korostaa, että avoimen keskustelun kautta etenevä demokratia vaatisi toimivaa palautekanavaa ja vallan hajauttamista. Hän puhuu kenkien sovittamisesta ja siinä samalla luokittelee kokeilukulttuurin utopiaksi, josta hän pitää, mutta johon hän ei usko.

Ei tietenkään ole temppu eikä mikään keksiä syitä, jotka ennustavat kokeilemalla kehittämisen epäonnistumista: Ei sovellu julkiselle sektorille. Ei ole takuita hyvistä tuloksista. Kulttuurimuutos on vaikeaa. Eliitin hanke. 

Toyota on rakentanut jatkuvan parantamisen kulttuuria jo 1900-luvun alkupuolelta ja menestynyt. Ja koska moni firma on yrittänyt kopioida japanilaisen autovalmistajan tuotantojärjestelmää, joka pohjautuu pieniin nopeisiin kokeiluihin, siinä epäonnistuen, herää kysymys miksi lean management ja kokeilukulttuuri ovat niin vaikeita toteuttaa? Tutkimusten mukaan epäonnistuminen selittyy pinnallisella perehtymisellä.

Kuinkahan moni kolumnin lukijoista päätti lukemansa perusteella, että kokeilukulttuuri ei voi olla hyvä juttu? Kuinka moni kyseenalaistaa Heikan kykyä erottaa kokeilemalla kehittäminen suunnittelemalla kehittämisestä?

Hallitusohjelmaan kirjatussa kokeilukulttuurimallissa on suuri mahdollisuus. Se tavoittelee älykästä prosessijohtamisen, ketterän kehittämisen ja osallistavan, tulosorientoituneen johtamisen yhdistämistä. Lean managementin opeilla on mahdollista lyhentää jonotusaikoja, parantaa laatua ja alentaa kustannuksia – samanaikaisesti.

Kokeilukulttuuri on sitä, että pitkien neuvotteluhuonekeskustelujen sijaan siirrytään nopeasti toimintaan, kerätään palautetta ja sopivan kokeiluajan jälkeen arvioidaan kuinka jatketaan. Se ei ole päätöntä toimintaa. Se on käytännönläheistä tekemistä, joka nostaa koko kansakunnan oppimiskykyä.

Aiemmin keväällä hihkuin innosta kun sain päiväkodista kirjeen. Siinä kerrottiin, että vanhemmat voivat jatkossa noutaa alle 3-vuotiaat ensimmäiseltä “pikkupihalta” ja vanhemmat useamman portin takana sijaitsevalta isolta pihalta. Ilmoituksessa kerrottiin selkeästi, että järjestelyn toimivuutta testataan kolmen viikon ajan, jonka jälkeen palataan vanhaan malliin, jos homma ei toimi.

Kirjeen myötä minusta tuli kokeilija: Joka päivä tarkastelin päiväkodin pihaa uteliaan tutkivasti muodostaen mielipidettä siitä toimiiko uusi rutiini. Henkilökunnan ei tarvinnut kuulla minun tai muiden napinaa. Muutosmyötärinta varmistettiin lupauksella palata vanhaan tarvittassa.

Kokeilukulttuurista voi toden totta syntyä Suomen hyvinvointikone kun jätämme skeptikon hatun naulaan. Tämän vahvistaa lupaavat tulokset niin yksityiseltä kuin julkiselta sektorilta.

Katariina Kemppainen on lean managementin puolestapuhuja.