Yksi pieni elefantti marssi näin

Ruosteen koristelema teollisuusalue Brooklynissa, olen eksynyt aamulenkillä sivureitille ja autio ympäristö alkaa vähän jännittää. Tossu nousee entistä vilkaammin, kun tuntuu että olisi paras päästä pikaisesti pois.

Yhtäkkiä nurkan takaa imestyy valloittava kulkue, nuoria valkoisissa vaatteissa, valtavien ilmapallokimppujen kanssa peräkanaa hilpeästi askeltaen. Ilahdun, vauhti hidastuu, jään katsomaan eikä paikka tunnukaan enää yhtään uhkaavalta.

Leikki julkisessa kaupunkitilassa ilhaduttaa myös niitä, jotka eivät ole siinä mukana, leikki raikastaa ankeatkin paikat ja virkistää koruttonta katutilaa. Leikkivien lasten äänet, kikatus ja kiljahdukset luovat turvallisen ilmapiirin myös paikkoihin, jotka muuten voisivat tuntua karuilta ja turvattomilta. Kun lapsi nauraa hersyvästi, myös kuulijoiden hartiat laskeutuvat ja ilmeet rentoutuvat. Siellä, missä kaduilla leikitään, tuntuu ettei voi tapahtua mitään pahaa.

Pelon ilmapiiri voi toimia itseään toteuttavasti ja lisätä väkivaltaa, kun ihmiset valmistautuvat puolustautumaan. Leikin ilmapiiri puolestaan saa myötämieliseksi kanssakulkijoita kohtaan. Hyvä elämä kaupungissa sisältää mahdollisuuden olla vapautuneesti oma itsensä, antaa mennä, huvitella ja nauraa. Aikuisilla olisi paljon opittavaa lapsilta, joiden arkeen leikki luontevasti kuuluu.

En taannoisella juoksulenkilläni tohtinut liittyä valkopukuisten letkaan, mutta kotimatkan päässä soi lastenlaulu pienestä elefantista joka saa kaikki mukaansa. Eikä pelottanut yhtään.