The Early Struggles of a Multilingual University: Looking Back

It is year 2020.

I am thinking back at the early days of our university when I was tasked as the work horse for Aalto’s language guidelines. Back when it was not clear how the three working languages can be managed. Back when we had to make the point about including everyone in discussion.

Three languages! Too much! Too expensive! Impossible! Soon enough we realized that indeed it would be too much, too expensive, too impossible if we tried to have everything in three languages.

However, we managed to become a trilingual by understanding that most importantly, we need to have one language that everyone uses and make the most out of it. Thus English. Secondly, we needed to ensure that the smallest language has a defined role in our university and so we ensured that our Swedish-speaking students were able to study core courses in Swedish and also that Swedish was recognized as the third legitimate language of the university. Thirdly, we understood that while we must safeguard Finnish as the language of science, we stopped worrying about it otherwise: most of us are Finns and we still use it communicating to the environment outside of us.

It also took some learning to realize what including everyone in discussion actually means. How often did I hear “since there is only John who does not speak Finnish, I shall conduct this meeting in Finnish.” Poor John who’s actual contribution was secondary due to his language handicap. What an earth were we thinking? Or how about when our top-notch international professors spent valuable time in google-translating departmental mail that they seamlessly received in Finnish? At that point it seemed like we had a long way to go!

However, due to our fabulous international staff, we little by little recognized that they must be included in discussion fully. Little by little we understood that they have so much to contribute and also, that we, the Finnish-speakers, want them fully onboard everything. Surprisingly soon we understood that we cannot man a university where tasks are divided according to language, where administrative tasks (whether considered a burden or bliss) were divided according to whether one spoke Finnish.

Accepting multilingualism as strength meant accepting multiculturalism as strength. There is a large body of evidence to show that when there is diversity around the table, better decisions are made and innovation happens. There is a similarly large body of evidence to show that the prospect of it tends to scare people.

To get rid of the fear, for many of us Finns, it took admitting that our English is good enough to use in the meetings and in e-mails. We understood that it does not matter if we make mistakes and also that we were able to refer to Finnish if and when we did not find the English words. The usage of parallel languages is not easy, but we have overcome!

The struggles were many albeit necessary steps towards a multilingual university. I chuckle when thinking back.

Mari-Anna Suurmunne

***

Monikielisen yliopiston ensiaskeleita: katse menneisyyteen

On vuosi 2020.

Mietiskelen niitä yliopistomme alkuvaiheita, jolloin minun tehtäväkseni annettiin nykiä yliopistomme kielellisiä linjauksia eteenpäin. Aikaa, jolloin ei ollut selvää, miten kolmekielinen yliopisto oikein toimisi. Aikaa, jolloin meidän piti erikseen linjata, että jokaisen pitää saada osallistua keskusteluun.

Kolme kieltä! Ei ihme, että reaktiot olivat: LIIKAA! LIIAN KALLISTA! MAHDOTONTA! Pian me huomasimmekin, että kaiken toiminnan tekeminen kolmella kielellä olisi liikaa, liian kallista ja liian mahdotonta.

Onnistuimme kuitenkin kolmikielistymään ymmärtämällä, että kaikkein tärkeintä on, että meillä on yksi yhteinen kieli, jota kaikki osaavat. Siispä englanti. Toiseksi ymmärsimme, että se pienimmän kielen rooli yliopistossamme on selkeytettävä, ja niinpä varmistimme, että keskeiset kurssit opintojen alkuvaiheissa tarjottiin myös ruotsiksi ja määrittelimme ruotsin kieleksi, jota siis oli oikeus käyttää. Kolmanneksi ymmärsimme, että huolemme suomen kielen säilymisestä tuli keskittyä tieteen kielen säilymiseen.

Kesti myös jonkin aikaa ennen kuin sisäistimme, mitä kaikkien osallistaminen keskusteluun tarkoitti. Kuinka usein kuulinkaan: ”No nyt kun John on ainoa täällä, joka ei puhu suomea niin voinkin vetää kokouksen suomeksi.” John-parka, jonka kontribuutiolla ei ollut arvoa hänen ”kielellisen vammansa” vuoksi. Mitä ihmettä me oikein ajattelimme? Tai mitä ihmettä mielessämme liikkui, kun loistavat kansainvälisesti rekrytoidut professorimme käyttivät kallista työaikaansa google-käännöksiin, jotta suomenkielinen laitosposti edes hiukan avautuisi heillekin. Tuolloin vaikutti siltä, että matka sujuvaan kielisyyteen oli todella kaukana.

Kiitos loistavan kansainvälisen henkilökuntamme, pikku hiljaa ymmärsimme, että heidän on päästävä mukaan toimintaan täysillä, sillä heillä oli todella paljon annettavaa. Pikku hiljaa ymmärsimme, että me suomenkieliset halusimme heidät kaikkeen mukaan, sillä ajatus yliopistosta, jossa tehtävät jakautuvat kielen mukanaan ei viehättänyt ketään. Hallinnolliset tehtävät (ovatpa ne sitten taakka tai siunaus) piti voida jakaa kaikille eikä vain niille, joiden kotikieli on suomi.

Monikielisyyden hyväksyminen voimavarana tarkoitti myös monikulttuurisuuden hyväksymistä voimavarana. On tutkittu tosiasia, että diversiteetti johtaa parempiin päätöksiin ja parempiin innovaatioihin. Yhtä lailla on tutkittu tosiasia, että muutos homogeenisestä toimintakulttuurista heterogeenisempään on monien mielestä pelottavaa.

Monille meistä suomalaisista pelon voittaminen tarkoitti uskallusta käyttää englantia kokouksissa ja sähköposteissa. Virheiden tekemisestä tuli hyväksyttävää eikä kääntäjiä tarvittu kaikkeen. Rinnakkaiskielisyys toimintakulttuurina ei tapahdu tuossa tuokiossa, mutta se opittiin!

Katson taaksepäin ja mietin monia niitä haasteita, jotka silloin tuntuivat valtavilta. Nyt näen ne välttämättöminä askelina kohti monikielistä yliopistoa. Hymyilen, kun katson taaksepäin.

Mari-Anna Suurmunne