Suunnittelussa suunnittelematon

Saksalaiset historialliset puistot tuntuvat säilyttäneen sijaintinsa sotien aiheuttamista tuhoista riippumatta. Samoin monet sotien tuhoamien kiinteistöjen alueet ovat saaneet kasvaa rauhassa ruohoja. Kun historialliset puistot ovat turmeltuneet tai kokonaan tuhoutuneet, uudet käsitykset ovat konkretisoituneet alueille ja sisältö muuttunut. Runnellut rakennukset ovat vihertyneet.

Ehkä tieteen harjoittamisen tradition ansiosta vihreys kaupungissa itsessään ymmärretään hyveenä, ja sisältö dynaamisena prosessina? Kun yhteiskunta ja sen mukana käsitys estetiikasta ja luonnosta muuttuu, onko edes tarkoituksenmukaista ylläpitää historiallisia viheralueita? Historia konkreettisena muistumana ympäristössämme on monesta näkökulmasta tarkasteltuna positiivinen asia, mutta puutarhataide ja maisema-arkkitehtuuri ovat esimerkiksi arkkitehtuuriin verrattuna monimutkaisemmin vuorovaikutuksissa ajan, kontekstin ja ekologian kanssa.

Orgaaninen rakennelma on prosessi, jolle maisema-arkkitehtuuri määrittelee kehykset. Tuleeko prosessia ylläpitää keinotekoisesti esimerkiksi uusimalla puiston ikääntyneitä puita, vai voisiko prosessin luonnollista kulkua tukea soveltamalla maisema-arkkitehtuuriin syvällisemmin esimerkiksi sukkession käsitettä.

Voitaisiinko Berliinin puistohistoria, vihreä traditio ja neljäs luonto yhdistää todellisesti maisema-arkkitehtuurin rakenteita koettelevana konseptina?