Sekä Saariahoa että Spearsia

Arkkitehtiopintoja edeltävänä kesänä olin töissä Tampere-talossa. Ihastuin rakennukseen, enää en oikein pysty palauttamaan mieleeni miksi. Arkkitehtuuriopintojen myötä pystyn arvostamaan vain rakennuksen valoisuutta ja useiden kerrosten korkuisia tiloja. Arkkitehtiopintojen alettua minulle valkeni pian, että Tampere-taloa kuuluu muutoin halveksua, koska se on postmodernismia eli possua.

Tiedon ja kokemusten karttuminen auttavat ymmärtämään, myös taidetta. Taidehistorioitsija pystyy lukemaan taideteoksesta useampia viestejä ja tulkitsemaan näkemäänsä paremmin kuin maallikko. Sama pätee myös maisema-arkkitehtuuriin. Taideteoksen kohdalla vaikeaselkoisuus tuntuu hyväksyttävältä, mutta voimmeko rakentaa kaupunkia, jonka kauneuden ja toimivuuden ymmärtävät vain asiantuntijat? Tarkoittaako maisema-arkkitehtuurissa tavoiteltu monitasoisuus monta tasoa asiantuntijalle vai muutamaa myös maallikolle, joka ei edes tiedä maisema-arkkitehtuurin olemassa olosta?

Kauheuksista muistuttavien muistomerkkien kohdalla hienovarainen vihjaaminen on varmasti parempi strategia kuin valmiiksi pureskeltu halolla päähän-ratkaisu. Mutta onko hienovaraisuus yleistettävissä ylipäätään hyvän maisema-arkkitehtuurin tekemisen ohjenuoraksi? Myös pallotuolit ovat kestäneet aikaa ja ilahduttaneet vuosikymmeniä. Ehdottaisin, että soitetaan sekä Saariahoa että Spearsia, tilanteen mukaan.