Oppimispäiväkirja, luento 3

Nyt päästiin aivojen pienimpiin rakennuspalikoihin, soluihin ja niiden väliseen tiedonvälitykseen. Siinä missä hermosolun rakenne, aktiopotentiaalin synty ja kulku, sekä synapsi toimintoineen olivat jo ennestään tuttuja edellisiltä kursseilta, tuli näistäkin aiheista mukavasti lisää yksityiskohtia aikaisempaa ymmärrystä täydentämään. Samalla entistä kerratessa tuli taas kerran mietittyä, miten monimutkainen kokonaisuus jo yksikin hermosolu on, aivoista puhumattakaan. Kaikki yksityiskohdat potentiaalien kynnysarvoista ja depolarisaatiosta tuovat mieleen jonkin monimutkaisen kellokoneiston: Hirveä määrä pieniä mekaniikkoja joilla kaikilla on oma tehtävänsä, ja jos yksikin puuttuu niin kello ei toimi. Päätä huimaa edes arvailla millaisten vaiheiden kautta evoluutiossa on tähän päädytty. Yritäpä itse rakentaa tällainen mekanismikokonaisuus! 🙂

Luento virkisti muistia jo miltei unohtuneista asioista, kuten aktiopotentiaalin hyppyleikki Ranvierin kuroumien välillä ja aktiopotentiaalin muuttumattomuus vs. synaptinen reaktio. Maininta sähköisistä synapseista sai muistin kaipaamaan virkistystä sydänlihaksen toiminnasta, vaikkakin se menee jo ohi kurssin aihepiiristä. Pikainen valaistuminen tapahtui myös termin “antagonisti” kohdalla, kun mielleyhtymä poliittiseen viittaukseen ja sen merkitykseen sai hieman selvennystä tämän alkuperäisen merkityksen kautta.

Ehkä uusin iso kokonaisuus luennolla olivat nämä lukemattomat välittäjäaineet. Näitä päntätessä menee kyllä päivä (ja yö) jos toinenkin. Erityisen hienoa oli että kaikista välittäjäaineista oli esitetty käytännön esimerkit aineina, niiden vaikutuksina ja esiintymisenä luonnossa. Näistä voi jo heti ottaa alkeet omiin elämäntapoihin, kun miettii mitä sitä suuhunsa pistää 🙂 Samalla huomattavaa oli myöskin että useimmille välittäjäaineille on listattavissa hyvin monia vaikutuksia. Tämä voisi ehkä kertoa siitä etteivät näiden aineiden ominaisuudet ole niin suoraviivaisia, tai välttämättä edes niin tunnettuja, kuin saattaisi ensisilmäyksellä ajatella.

Kolmas asiaosuus käsitteli jo lähemmin aivojen tietoverkkomaisuutta aktiopotentiaalien yhteisvaikutuksen kautta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että inhibitio toimii signaalinvälityksessä eksitaatiota paremmin. Tämä saa miettimään jo periaatetasolla aivojen toimintaa, ja etenkin muistia. Olisiko tässä löydettävissä vertaus (ei ehkä niinkään fysiologinen kuin filosofinen) muistiin, jossa muistijäljen syntymiseksi on muistoa kerrattava, sen sijaan että muisto häviäisi vain jos sitä käyttää harvoin. “Dendritic spines” oli täysin uusi käsite, ja mielenkiintoinen sellainen. Yhteydenveto Alzheimeriin ja jälkeenjääneisyyteen herättää ajatuksia, ovatko nämä syy vai seuraus, voisiko näistä löytyä hoitokeino?

Oppimisesta solutasolla saatiin jo aimo annos yksityiskohtia. Yllättävää oli oppia pitkäkestoisen voimistumisen vaikutusten kestävän jopa tunteja. Toisaalta kyllähän asioita oppii vaikka kertaamalla vain kerran päivässä. Kysymykseksi ehkä jääkin, mikä näin pitkällä aikavälillä sitten edesauttaa oppimista näin fysiologisella tasolla. Samalla mietityttää, kuinka pysyviä nämä tunnin sisään kerätyt opit ovat. Löytäisivätkö kokeessa käytetyt rotat pelastavan matalikon altaasta myös seuraavana päivänä, entäpä viikon päästä?

Soluryhmien yhteistoiminta ihastutti taas yksityiskohdillaan. Jotenkin vetää hymyilyttämään ajatus siitä, kuinka paljon meidän hermostossamme tapahtuu ilman että ehdimme “ajatella” sitä ensin. Hyvä että tapahtuu, kovin olisi lyhyt eliniän odote muuten, mutta mieltä askarruttaa miten paljon sitten pystyisimme tahdonalaisesti kontrolloimaan itseämme. Voiko reflekseistä oppia pois? Solujen identiteettipohjainen aktiopotentiaalien koodaus oli mainio loppukevennys Jennifer Anistoneineen. Se jätti mukavan hymynkareen huulille luennolta poistuessa.