Onnettomuus ja sen seuraukset

Reippaana tyttönä lähdin eräänä iltapäivänä lenkille. Maailma kuitenkin päätti muistuttaa minua urheilun vaarallisuudesta. Nyrjäytin siis nilkkani. Istuskelin hetken tien laidassa ja juoksin/kävelin kotiin. Onneksi olin jo ollut matkalla taikaisin päin. Viikon ihmettelyn jälkeen sattui edelleen, joten lähdin lääkäriin. Se olikin taas jännittävä kokemus.

Yliopistomme sairaala Dhulikhel Hospital on kaikeksi onneksi lyhyen kävelymatkan päässä majapaikastamme. Sairaalalla ilmoittauduin vastaanottotiskille. Tiskin didi antoi minulle sellaisen potilas vihkosen ja käski mennä huone ykköseen. Onnekseni olen oppinut sen verran nepalia että tunnistin numeron yksi. Huoneen ovella sitten pohdin että pitääkö odottaa vai kuinka kuuluu toimia? Taas olin onneksa sillä paikalle osui didi lempi ravintolastamme ja hän neuvoi vain astumaan sisään.

Lääkäri tai oikeastaan ortopedi kuunteli tarinani ja tutki jalkaa ja lähetti röntkeniin. Eli tuttu kaava vastaavista lääkärikäynneistä suomesta toistui. Ensin oli kuitenkin maksettava röntkenkuvaus. Lääkärin ohjeita seuraten menin seuraavaksi kassalle. Siellä sitten selvisi että, koska olen KU:n opiskelija, kaikki hoito on ilmaista.

Röntkeniinkään ei jonoteltu. Piti vain kävellä sisään. Saatuani kuvat menin sitten ohjeiden mukaan takaisin huoneeseen yksi. Sinne oli poissa ollessani ilmestynyt toinenkin lääkäri ja he sitten ihmettelivät yhdessä tilannettani. Lopputulos oli että vihkooni raapusteltiin jotain ja minun käskettiin mennä kassan ja apteekin kautta fysioterapia-osastolle ja sen jälkeen “toimenpide-huoneeseen”. Joka paikassa näytin vain vihkoani ja juttu eteni.

Homma alkoi takkuilla fysioterapiassa, kun minulle ilmeni että lääkäri oli määrännyt jalkani kipsattavaksi. Ratkaisu ei tuntunut kovinkaan mielekkäältä sillä kykenin kävelemään suunnilleen normaalisti. Menin sitten takaisin lääkäreiden pakeille ja selvisi, että joku luu oli vähän rikki. Ihan varma en ole mutta vamma lienee noin suunnilleen hiusmurtuma. Tästä masentuneena alistuin kohtalooni ja laahustin takaisin fysioterapiaan saamaan jumppaohjeita ja hakemaan kävelykepit. Sieltä jatkoin kipsattavaksi. Koko lystin hinnaksi tuli lopulta noin seitsemän euroa, sillä jouduin maksamaan lääkkeistä ja kipsaustarpeista sekä kävelykeppien vuokran.

Tilapäisen liikuntarajoitteisuuteni johdosta asun seuraavat pari viikkoa kampuksella. Koulun käynti olisi varsinaisesta majapaikastamme käsin erittäin haastavaa. Asun nyt soluhuoneessa opiskelijahostellissa, jossa suuri osa luokkakavereistani asuu. Tässä kerroksessa meitä on viisi. Tilanteeseen nähden paikka on aivan loistava. Kerroksen neljä nepalilaista kokkaavat yleensä yhdessä. Lämmin ruoka tarjoillaan kaksi kertaa päivässä ja ruokaa on aina ennemmän kuin riittävästi. Lisäksi ruoka on aivan erinomaista ja todella nepalilaista. Myös teetä tai kahvia tarjoillaan useampaan kertaan päivässä.

Asunnon muita plussia ovat pesukone sekä koulun generaattorit, jotka takaavat sähkön saannin ympäri vuorokauden. Nettiyhteys on myös jokseenkin parempi.

Nyt on jalka paketissa neljättä päivää. Ainakin tähän asti kaverit ovat jaksaneet käydä ahkerasti kyläilemässä, joten en ole liiaksi tylsistynyt. Olen myös valmistautunut huomiiseen välikokeeseen poikkeuksellisen hyvin.

Kaikista onnettomuutta seuranneista kivoista jutuista huolimatta lasken päiviä kipsin poistoon. Vielä 17 jäljellä… Sitä odotellessa.

Loppukevennyksenä kuva viimein näyttäytyneistä vuorista. Oikeesti ne näyttää paljon siistimmiltä kun kuvassa.