Onko opettajan innostuneisuudella väliä?

SCITEC on Perustieteiden korkeakoulun opetuksen arviointitoimikunta, joka on aloittanut työnsä järjestämällä toistakymmentä opetusnäytetilaisuutta, arvioinut hakijoiden opetusportfolioita ja antanut hakukomitealle lausunnon. Emme puhu näyteluennosta, koska opettaminen voi ja usein pitäisikin olla muuta kuin “perinteistä luennointia”. Emme myöskään puhu hakijan kanssa tehtävästä haastattelusta vaan molemminpuolisesta pedagogisesta keskustelusta. Opetusnäytetilaisuudet ovat avoimia ja hyvin opettavaisia monessa suhteessa: haluatko yhteenvedon viidestä eri vanhemman tietotekniikan tieteenharjoittajan käsityksestä aiheesta “thin and thick client”?

Erään tällaisen opetusnäytteen yhteydessä hakutoimikunta ja SCITECin jäsenet heräsivät miettimään, onko opettajan innostuneisuudella mitään väliä. Tai jos sillä on, mikä näytti olevan arkijärjen ja kokemusten perusteella selvää, niin onko siitä todellakin tieteellistä näyttöä?

Käytännön näyttöä kuulemma on: jos hymyilet luennoilla, saat keskimäärin arvosanan paremman opiskelijapalautteen kuin näyttämällä perusnaamaa.

Innostuneisuus välittyy opettajalta. Se herättää motivaatiota opiskelijassa, se herättää kiinnostusta opiskella aihetta, mikä luo tarpeen varata aikaa tehdä oppimistekoja. Kun on aikaa opiskella, niin oppii paljon paremmin kuin silloin, kun ei siihen varaa lainkaan aikaa.

Tarvitseeko meidän mitata sitten muuta kuin innostuneisuutta? Tai voiko sitä viljellä myös kyyniseen tai sisäänkääntyneeseen mielenlaatuun? Parasta olisi sillä innostuneisuuden näkeminen voi olla erityisen oleellista joillekin kuulijoille.