Mustan noidan voita eli nystyhytykkä ja muita metsän ihmeitä

Meillä Nuuksion lähimetsässä hyvin yleinen laji on ’kalvas isorillikäs’. Niitä putkahtelee tuosta talomme takaa aina kun alkaa sataa. Yleensä ne tulevat ryppäinä: pienet isojen suojaamina. Kosteudesta ne eivät pidä, eivätkä oikein metsästäkään, missä ei ole mitään jäsentynyttä, selkeäpiirteistä ja arkkitehtien suunnittelemaa. Mutta metsään on mentävä, koska sienestys on muotia.

Niinpä nuo kaupunkilaiset hypähtelevät polulla uusissa gore-tex-vaelluskengissään kuin paikallispupumme väistellen heti ensimmäisessä polunmutkassa yllättävää syysrapakkoa. Metsästyssaalista, tuota pientä tummaa herkkusuppiloa ei polulta näe; se piiloutuu mielellään sammalikkoon. Polulta on uskallettava pois, kengät kastuvat, mutta muut sienet eivät kelpaa.

Otaniemen Sahalla tarjottiin Kungliga Tekniska Högskolanista (KTH) saapuneille vieraillemme kanelimarinoituja rouskuja. Kun yritin selittää, mitä sieniä syömme, huomasin etten tiedä mitä haaparousku on ruotsiksi tai englanniksi. Kansainvälisissä yhteyksissä puhun harvemmin sienistä. Mutta eivätpä tienneet ruotsalaisvieraammekaan. He kertoivat poimivansa vain kantarelleja.

Sienestys lienee sukupolvikysymys. Itse totuin lapsena vaeltamaan sienimetsässä, sillä vaihtoehtona oli puolukoiden poimiminen, enkä nähnyt varvikossa kykkimisessä mieltä. Ilmeisesti myös idempänä Suomessa sienestetään enemmän kuin lännessä.

Sen verran nuori kuitenkin olen, että maistoin leivitettyä ukonsientä ensimmäistä kertaa vasta tänä syksynä. ”Näitä kasvaa meillä pihassa”, sanoi naapuri ja ojensi minulle suuren sienen, ”ajattelin, että sinä varmaan uskallat syödä sen.  Jos olet viikonloppuna vielä tolpillasi, niin mekin varmaan uskalletaan syödä näitä.”

Eksperimentalismi ei ehkä ole paras tapa hankkia tietoa sienistä. Niinpä ryntäsin tietokirjahyllylleni tarkistamaan tuntomerkkejä. Kirja kertoi, että ukonsieni on herkullinen ruokasieni, mutta melko lailla samannäköinen akansieni saattaa aiheuttaa vatsanpuruja. Erehdyin tarkistamaan vielä toisenkin lähteen, josta kävi ilmi, että oikeasti ukonsieniä on 15 erilaista, joista osa on jopa myrkyllisiä.

Tieto lisää tuskaa – ja lisätiedon tarvetta. Kuinka ihmeessä erotan nuijamaiset keilokystidit dekstrinoideista? Ainakin sienimetsään on parasta mennä vain hiljaisen holistisen tiedon varassa: jos joku luotettava läheinen kertoo, että ”noita voi syödä”, on tarpeetonta problematisoida hunajavahakkaan ja mönjävahakkaan lakkien kosteusmuuntuvuuksia.

Eikä sieniä tarvitse edes syödä nauttiakseen niistä. Taannoin vieraanamme oli australialainen biotaiteilija, joka suomalaispuiden suorarunkoisuuden tuottamasta luontoshokista selvittyään poukkoili innoissaan kelolta kelolle hypistelemässä kääpäsieniä. Siinä minä, taidealan asiantuntija, seison keskellä metsää miettimässä mitä silkkivyökääpä, mustasukkakääpä, lattakääpä tai pökkelökääpä ovat englanniksi.