Luento 6 – Toiminnanohjaus ja emootiot

Muisti (jatkoa viime luennolta)

Iiro Jääskeläisen toisen luennon aluksi jatkettiin vielä hieman muistiin liittyvien asioiden läpikäyimistä. Opimme, että otsalohko on tärkeä muistiinpalauttamisessa. Potilailla, joilla on otsalohkovaurioita, saattaa olla erilaisia muistiinpalauttamisongelmia; esimerkiksi muistisääntöjen käyttö ei onnistu.

Muistiinpalauttamisen hermostollisesta perustaa käydessä tuli jälleen vastaan tuttu fire together – wire together -periaate. Behavioristisissa tutkimuksissa on tutkittu erilaisia kahden kuvan kuvannimeämistehtävää (eläin-eläin, kone-eläin). Niissä on havaittu, että reaktioaika jälkimmäisen kuvan nimeämiseen eläin-eläin-kokeessa oli lyhyempi kuin kone-eläin-kokeessa. Ilmeisesti siis ensimmäinen eläinkuva preaktivoi eläimiin liittyvää muistiverkostoa, jolloin sitä seuraava semanttisesti samankaltainen sana saadaan napattua aivojen arkistosta nopeammin, tavallaan samasta hyllystä (priming). Semanttisesti samankaltaisten sanojen representaatiot ovat siis lähekkäin korteksilla. Tämä muistipaikkojen läheisyys (HUOM: ei pidä ajatella, että muistipaikat ovat paikallisia moduuleja aivoissa, vaan kyseessä on pikemminkin verkosto) liittynee siihen, että sanojen mennessä joskus sekaisin, on tyypillistä, että väärä sana on kuitenkin semanttisesti samasta sanaperheestä. Myös tutkimuksissa, joissa suoralla aivokuoren sähköstimulaatiolla (DCS) häirittiin potilaiden kuvannimeämistehtävää, tuotetiin paljon semanttisia parafasioita, joissa virhenimeäminen kuitenkin liittyi kohdesanaan [Corina2010]. Muistellaanpa tähän liittyen vielä professori Ilmoniemien luennon lopussa mainittua aivojen tilavektroria (laukomistaajuusvektori). Voidaan ajatella, että halutessamme nimetä esimerkiksi kissan, aivot pyrkivät virittymään sellaiseen tilaan laukomistaajuusavaruudessa, että vektori määrittelee oikean vastauksen nimeämiseen, siis kissan. Kun aivojen prosessointi häiritään ulkoisella stimulaatiolla, niin tilavektori muuttuu. Voisi kuvitella olevan todennäköisempää, että vektori muuttuu vain vähän, jolloin osutaan melkein samaan avaruuskulmaan, ja osutaan viereiseen representaatioon, esimerkiksi koiraan.

Yhteenvedon lopuksi todettiin vielä, että skeemat ovat ihmismuistin suuren kapasiteetin perusta.

Toiminnanohjaus

Toiminnanohjauksessa vaikuttavat monet tekijät, mm. tavoitteet, arvot ja ärsykkeet. Toiminnan ohjauksessa onkin ensisijaisen tärkeää kilpailevien tavoitteiden inhibointi. Kilpailevien tavoitteiden hallinnassa on tärkeää pystyä myös oppimaan ja muuttamaan vallitsevaa toimintatapaa. Toimintamallin muuttamiskyvyn puutetta kutsutaan perseveraatioksi. Esimerkkinä voimme jälleen käyttää kuvannimeämistehtävää; koehenkilö nimeää nykyisen kuvan edellisen mukaan, kun prosessointia häiritään.

Työmuisti (approx etuotsalohko) on erittäin tärkeä toiminnanohjauksessa, sillä sen avulla valitaan oleellinen tieto ja inhiboidaan valtava määrä epärelevanttia kuraa pois. On syytä muistaa, että emootiot ovat aina läsnä oleellisen valinnassa, eikä kognition erottamista emootioista pidä tehdä kevytmielisesti, vaikka se esim. mittausteknisesti saattaisi ollakin mukavampaa.

Luennolla käytiin esimerkkejä perinteisistä toiminnanohjauksen behavioristisista testeistä. Vaikka ne ovatkin loogisesti hyvinkin näppäriä tutkimustemppuja (lue: punainen, sininen, keltainen), on syytä muistaa, että ne ovat hyvin strukturoituja, mekaanisia, verrattuna tosielämän (lue: arjen) edellyttämiin toiminnanohjaustehtäviin. Siksi on kehitetty myös ‘mene kauppaan ja osta halvin keksi’ -tyyppisiä testejä.

Niin ja cingulate cortex on muuten pihtipoimu. Kannattaa muistaa.

Otsalohko on ihmisillä suhteellisen iso verrattuna muihin eläimiin. Tämän johdosta meillä on poikkeuksellisen hyvä sosiaalinen kognitio (toisilla parempi, toisilla huonompi – miettikää vaikka niitä fyssalaisia). Etuotsalohkosta on I/O-piuhoja melkein kaikkialle aivoihin. Tämä tukee muita tuloksia siitä, että alue on erittäin tärkeä monenlaisissa – ellei jopa lähes melkein kaikenlaisissa – toiminnanohjaustouhuissa.

Emootiot

🙁

😐

🙂

😀

😛

Muu, mikä?

Emootion määritelmä, ja etenkin sen tutkimuskäyttöön sopivat mittarit, ovat pohdituttaneet kognitiotieteilijöitä pitkään – ja debatti jatkuu. Sosiaalinen paine ei ole sosiaalinen voima jaettuna sosiaalisella pinta-alalla. Mitä se sitten on? Erään koulukunnan herrat ja herrattaret ovat päätyneet matkojensa maailman ympäri ja lukuisten kulttuurishokkiensa jälkeen tulokseen, että kulttuurista riippumatta kuusi (6) perusemootiota löytyy kaikkialta maailmaa jotakuinkin vakioituna: viha, ilo, inho, yllättyneisyys, suru ja pelko.

Toinen tärkeä koulukunta on emootioiden dimensioteoria. Usein emootioavaruus määritellään kaksiulotteisena, jossa x-akselilla on valenssi (approx miellyttävyys) ja y-akselilla vireys (arousal). Tälle kartalle pitäisi sitten projisoida kaikki fiilikset? Vaikka sentimentaali teekkari saattaisi säikähtää tästä vapausasteiden vähyydestä – eiväthän hymiöitkään riitä kuvailemaan tunteiden paloa kunnon irkkausflowssa (siksi käytetäänkin ajoittain fraasia ‘lol’) – , niin kyseinen koordinaatisto näyttäisi istuvan melko hyvin ainakin tutkimuskäyttöön.

Muita tapoja mitata emootioita ovat esim keppi-porkkana-kokeet, emotionaaliset ärsykkeet, kyselyt, sekä reaktioaikamittaukset (neutraali kuva vs. emotionaalinen kuva).  Emootiomittausten fundamentaali hankaluus on testien keinotekoisuus ja kysymysten/vastausten subjektiivisuus. Ratkaisuna tähän ongelmaan on esitetty virtuaalitodellisuutta.

Emootioiden hermostollinen perusta on varsin monimuotoinen. Ennen vanhaan puhuttiin limbisestä järjestelmästä, mutta ilmeisesti termi alkaa olla vähän epämuodikas tutkimustiedon lisäännyttyä. Mielenkiintoista on, että emootioiden hallinta on jakautunut epäsymmetrisesti aivopuoliskojen välille. Useimmilla oikea aivopuolisko on esimerkiksi tärkeämpi puheen prosodian (äänenpainojen ym. vastaavien juttujen) hallinnassa. Tunnettuna esimerkkinä otsalohkon tärkeydestä käytiin potilaskeissi ‘tankopää’, jonka persoonallisuus muuttui rautatangon lävistettyä vasemman otsalohkon onnettomuuden seurauksena. Vaikka monet alueet vaikuttavat emootioihin, niin erityisesti keskityttiin mantelitumakkeeseen eli amygdalaan. Se koostuu useammasta tumakkeesta. Ulompi tumake kerää tietoa muualta aivoista ja aloittaa vasteet emotionaalisiin ärsykkeisiin. Ulompi tumake projisoi keskimmäiseen tumakkeeseen. Sisemmästä tumakkeesta ei hirveästi höpisty. Mantelitumakkeen vaurion tiedetään aiheuttavan esimerkiksi kyvyttömyyttä erottaa negatiivisa tunteita kasvojenilmeistä. Mantelitumake on (ilmeisesti?kö?) erityisesti negatiivisten tunteiden prosessoija. Amygdalan ansiosta muistamme helposti monet ikävät asiat. Kenties koko legenda Murphyn laista (löyhän määritelmän mielessä, ks. Wikipedia) johtuu vain siitä, että amygdala vahvistaa ikävien asioiden muistijälkeä. Evoluution kannalta tarkasteltuna tämä on hyvinkin järkevää, koska eloonjäämisen kannalta on kuitenkin tärkeämpää välttää vaaratilanteita, kuin hakeutua erityisen kivoihin tilanteisiin.

Yhteenvetona emootioista voidaan sanoa, että ne tunnetaan huonommin kuin kognitiot. Osasyynä tähän lienee mittaamisen hankaluus ja subjektiivisuus. Emootiot ovat kuitenkin erittäin tärkeitä toiminnanohjauksessa, ja siten kaikessa toiminnassa. Ilon kautta.