Laittomasta lataamisesta ja mediakriittisyydestä

Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n puheenjohtaja Kaija Kärkinen lyttää median ja valistaa kansaa ja päättäjiä “pehmeämmistä keinoista” piratismin vastaisessa taistelussa (HS Mielipide 5.12.).

Kärkinen toteaa, että tiedotusvälineet levittivät melkoisen kritiikittä Chisun levyn ladanneen tytön isän Facebook-kirjoittelua. Tämä on aivan tavallista tiedotusvälineiden toimintaa. Silti tämä tuli jostain syystä yllätyksenä? Harmikseni en ole kuullut Kärkisen valittavan Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus TTVK ry:n lausuntojen mennessä läpi tiedotusvälineissä kuin totuuskomission lausumana. Kyseessä on kuitenkin aatteellinen yhdistys ja tiedotusvälineiden olisi pikkuhiljaa aika herätä tähän todellisuuteen. Chisugaten uutisointi kielii kuitenkin siitä, että myös toisenlaiset mielipiteet alkavat saada tilaa.

Kärkinen toteaa myös, että uutisointi ja kirjoittelu aiheesta on tuottanut ikävää julkisuutta koko musiikkialalle. Oliko tämäkään millään tavalla yllätys? Olisiko musiikkialalla eli pääosin TTVK ry:n asiakkailla hieman syytä katsoa peiliin? Taustalla on todennäköisesti pikkuhiljaa patoutunut raivo musiikkialan toimintaa kohdaan, joka koki sopivan purkautumiskanavan tämän tapauksen myötä. Musiikkiala on ennestään jo kunnostautunut osallistumalla ihmisten elämien tuhoamiseen oikeudenkäynneillä, joissa syytetyt on tuomittu maksamaan satojen tuhansien eurojen korvauksia teoreettisista menetyksistä oikeudenhaltijoille. Ehkä hattu alkaa puristamaan jo hieman liikaa.

Varoituskirjemenettely ei ole niin yksinkertainen Kärkinen antaa ymmärtää. Ranskan varoituskirjekokemuksien hehkuttelussa hän sortuu itse kritisoimaansa lähdekritiikin puutteeseen. Ensimmäisen varoituskirjeen jälkeen 95% ei lopeta laitonta jakamista, vaan kaikkien kuluttajien laitonta jakamista ei pystytä enää heihin yksilöimään. Osa kirjeiden vastaanottajista voi olla siirtynyt esimerkiksi anonymisointipalveluiden käyttäjiksi. Vaihtoehtoina ovat myös streaming- ja download-palvelut

Viihdeteollisuuden sopiikin tässä tilanteessa miettiä: miksi kuluttaja on valmis maksamaan palveluista, joista tekijänoikeuksien haltijoille ei mene penniäkään, kun hän toisaalta voisi kuluttaa rahaansa ostaakseen viihdettä oikeudenomistajien hyväksymistä palveluista?