Joutomaat virkistysalueina

Luento mm. Südgeländen ja Tempelhofin alueista oli todella vaikuttava. Ajatus laajojen alueiden jättämisestä silleen, oman onnensa nojaan, puskittumaan, on erittäin kiehtova. Alueet sotivat kaikkialle tunkevaa tehokkuuden, hyödyllisyyden ja kontrollin ihannetta ja käytäntöjä vastaan. Ne laajentavat kauneuskäsitystämme sisältämään myös ennen hyljeksityn ja vaativat meitä käyttämään mielikuvitustamme, kun toimintoja ei ole valmiiksi määritetty. Ne tarjoavat toki myös hyödyn näkökulmasta jotain: oivan vaihtoehdon alati supistuvien taloudellisten resurssien paineessa.

Vapauttavaa alueiden jättämisessä silleen on myös se, että ihminen nostaa suosiolla kätensä pystyyn luonnon edessä ja lakkaa yrittämästä ohjata kasvien kasvua. Ehkä myöntää, että ilman ihmisen kosketusta luonto saattaa olla kauniimpi ja voida paremmin. Sopeutuu myös siihen, että kaikki ei ole olemassa ihmisiä varten, edes kaupungissa.   Kestää epävarmuuden siitä, millaiseksi luonto omaehtoisesti kehittyy ja myöntää, että luonnonprosesseissa mikään tila ei ole valmis ja lopullinen. Ymmärtää oman elinaikansa rajallisuuden ja sen, että paljon oli ennen minua ja paljon tulee olemaan minun jälkeenikin.

Tuntuu, että kaikki tämä on mahdollisempaa Saksassa ja erityisesti Berliinissä kuin Suomessa. Meillä talonpoikainen ajattelutapa luonnosta vihollisena, jota vastaan on käytävä alituista kamppailua, on edelleen vahva. Luonnosta on otettava ylivalta, muuten se nujertaa meidät. Saksassa luonnolla on ollut aiemmin luettavana olleen Zehnerin artikkelin mukaan pidempään itseisarvoinen asema.

Saksassa menneisyyden jälkiä on ollut pakko opetella säilyttämään, vaikka ne eivät ole aina kaunista katsottavaa. Suomessa käytännöksi tuli aikoinaan vaikeneminen ja unohdus.  Saksassa ja erityisesti Berliinissä myös keskeneräisyys, tuho ja mennyt loisto  ovat olleet pakon sanelemana kaupunkikuvassa läsnä vuosikymmeniä ja siksi uusia käyttöä vaille jääneitä alueitakin on varmasti helpompi sietää.