Framptonin analyysi ovena Pikioniksen arkkitehtuuriajatteluun

Kenneth Framptonin Filopappos-kukkulan kiveystä koskevassa analyysissä omakohtainen kokemus, taustoitus ja tulkinta ovat etusijalla. Varsinaista kuvailua on vain vähän, lähinnä tekstin alkupuolella osana Framptonin kulkukokemuksen kuvausta ja siinäkin vain rivien välistä esiin tuotuna. Taustoituksen ja tulkinnan suuren painoarvon syynä lienee tekstin funktio Pikioniksen elämäntyötä kuvanneen näyttelyn esipuheena, mikä tekee analyysistä muodoltaan erilaisen verrattuna ns. tavalliseen maisema-arkkitehtuurikohteen analyysiin. Tekstin fokus on Pikionis ja hänen elämäntyönsä ja Filopappos-kukkulan kiveykset toimivat esimerkkikohteena ja johdatuksena varsinaiseen aiheeseen. Tavalliseksi näyttelyn esipuheeksi kirjoitus on hyvin omakohtainen: teksti alkaa omakohtaisen kokemuksen tarinan tapaisella kuvauksella, mikä antaa koko analyysille henkilökohtaisen sävyn. Frampton kertoo milloin ja miten hän löysi paikan ja kuvailee voimakkain sanoin kokemustaan ja mikä hänestä paikassa oli erityisen vaikuttavaa. Tekstin henkilökohtaisuutta lisää vielä se, että Frampton kertoo, mitä tuolloin tiesi paikasta ja miten hänen ystävänsä reagoivat Framptonin kertoessa heille löydöstään ja kokemuksestaan.

Tulkinnoissaan Frampton ei pidä Pikionista osana modernismin valtavirtaa, vaan oman tiensä kulkijana. Tällaiset henkilöt eivät tyypillisesti saa omana aikanaan huomiota valtavirrasta ja trendeistä poikkeavan tyylinsä vuoksi, vaan heidät löydetään ja heidän arvonsa huomataan vasta myöhemmin ajankohtaisten trendien himmettyä osaksi historiaa.

Framptonin mukaan Pikionis pyrki arkkitehtuurissaan toisaalta paikallisuuteen ja toisaalta ajattomuuteen ja luonnon ja keinotekoisen, ihmisen tekemän väliseen luontevaan vuoropuheluun. Pikioniksen arkkitehtuurin paikallisuus syntyy Framptonin mukaan alueen rakentamisen perinteen ja elämäntavan syvällisestä tuntemisesta ja arkkitehtuurin liittämisestä elimelliseksi osaksi fyysistä ympäristöään ja sen ominaispiirteitä kuten maisemaa ja ilmastoa. Vahvasta paikallisuudesta huolimatta Pikioniksen arkkitehtuuri on myös ajatonta johtuen tietyn hengellisyyden ja ehkä aineettomankin tavoittelusta ja paikalle ja kulttuurille vieraiden, mm. itämaisten elementtien tuomisesta osaksi arkkitehtuuria. Luonnehdinnat tuntuvat oivaltavilta, mutta resepti silti näin auki kirjoitettuna kummalliselta ja kaukaa haetulta. Tätenkö syntyy ainutlaatuista ja luontevaa arkkitehtuuria: Jotain uutta, jotain lainattua? Jään pohtimaan, löytyisikö Pikioniksen arkkitehtuurin vertaamisesta Corbusieriin ja Miesiin vastausta. Tai Muuratsalon koetalon maisemaan sovittamisesta, ryhmäkylän umpipihamaisuudesta ja toisaalta viitteistä atrium-taloon, vahvasta materiaalin tunnusta ja toisaalta sinisistä klinkkereistä..