Elämää talojen välissä

Luin alkukesästä Jan Gehlin kirjan Life Between Buildings, Using Public Space. Kirjassa tutkitaan systemaattisesti kaupunkien julkisten tilojen rakennetta ja toiminnallisuutta sekä ihmisten viihtymistä niissä. Jan Gehl käsittelee tiloja ja toimintaa nimenomaan ihmisen näkökulmasta, ei niinkään rakennusten tai autojen, jotka nykysuunnittelussa saavat turhankin paljon huomiota ihmisen jäädessä usein toiselle sijalle. Hän vertailee vanhaa ja uutta ja näkee monessa vanhan parempana. Gehl toteaa esimerkiksi keskiaikaisen kaupunkiympäristöjen olevan mittasuhteiltaan erityisen hyvin soveltuvia ihmisten toimintoihin verrattuna moniin nykyaikaisiin kaupunkeihin, jotka ovat mittasuhteiltaan usein liian isoja, leveitä ja suoria.

Olen itsekin vieraillut joukossa vanhoja Keski-Eurooppalaisia kaupunkeja ja yleensä aina viihtynyt niissä. Itse asiassa, mitä vanhempi kaupunki, sitä miellyttävämmältä ympäristö on tuntunut. En ole aina osannut täsmentää mistä se johtuu, mutta Jan Gehl pukee sen sanoiksi hyvin. Moni vanha kaupunki, joka on suunniteltu ja toteutettu aikana ennen autoja, on lähtökohtaisesti keskittynyt ihmiseen. Mittapuuna on käytetty jalankulku- tai hevosliikennettä joka on vaatinut  huomattavasti vähemmän tilaa kuin nykyaikaisten autojen ja pysäköintialueiden ehdoilla toimiva yhdyskunta. Vanhojen kaupunkien kehitys on myös ollut historiallisessa mittakaavassa pitkä ja asiat ovat ajan mittaan kehittyneet spontaanisti intuition kautta luonnollisesti siihen suuntaan mikä parhaalta tuntuu ja toimii.

Kun nyt yritetään suunnitella valmis kaupunki piirustuspöydällä lyhyessä ajassa ei millään voida huomioida kaikkia seikkoja, jotka ilmenevät vain ajan mittaan. Suunnittelun lähtökohdaksi ei kuitenkaan voida ottaa ajatusta “kyllä se sadan vuoden kuluttua alkaa olla kohdillaan…”, vaan suunnittelijan täytyy pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen jo piirustuspöydällä. Tässä kannattaa kuitenkin ottaa oppia onnistuneista ratkaisuista ja paikoista, joissa ilmapiiri on viihtyisä ja niistä tekijöistä, jotka siihen vaikuttavat. Emme voi myöskään alkaa suunnittelua samoista lähtökohdista kuin keskiajalla. Elintavat ja elinympäristö ovat muuttuneet ja luovat suunnitteluun aivan uudenlaisia vaatimuksia. Jan Gehlin tavoin olen kuitenkin sitä mieltä että suunnittelussa pitäisi joka tapauksessa keskittyä ihmiseen ja hänen viihtymiseensä alueella. Valitettavan moni uusista asuinalueista tai julkisista tiloista suunnitellaan kuitenkin edelleen niin että nimenomaan autojen on mukava liikkua ja oleskella alueella.

Kotikaupungissani on vastikään suunniteltu ja toteutettu asuinalue, joka toimii melko pitkälti autojen ehdoille. Omakotitaloalueen läpi kulkee niin leveä autotie että jokaiselle tontille pääsee ajamaan vaikka täysperävaunuyhdistelmällä suoraan pihaan. Alueelle ole toteutettu mitään yhteisiä oleskelutiloja, mutta parkkipaikoille on kyllä varattu tarpeeksi tilaa. Kaikki asukkaat pääsevät autolla suoraan omaan pihaansa ja alueelta “karkuun” ilman että naapuriin tarvitsee välttämättä ottaa mitään kontaktia. Tämä ei varmasti lisää alueen yhteisöllisyyttä eikä paranna alueen ilmapiiriä.

Jan Gehl myös kritisoi sitä että post-modernismi on tuottanut monia rakennuksia joiden suunnittelussa on kiinnitetty enemmän huomiota taiteelliseen muodonantoon kuin niiden hyödyllisyyteen asukkaiden suhteen.

Esimerkeissään hän nostaa esiin usein Venetsian hyvänä esimerkkinä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, kun taas huonona esimerkkinä mainitaan esimerkiksi Los Angeles, joka modernina suurkaupunkina on luotu pikemminkin autoja kuin ihmistä varten. Hän painottaa nimenomaan sitä että alue tulisi toteuttaa siten että autot ovat vieraita ihmisten alueella eikä päinvastoin.

Jan Gehl käsittelee aihetta ottamalla suunnittelun lähtökohdiksi myös erilaisia ihmisten perustoimintoja, kuten kävelemisen, seisomisen, istumisen sekä näkemisen, kuulemisen ja puhumisen. Hän käy läpi minkälainen ympäristö vetää ihmistä puoleensa ja minkälainen työntää pois. Hän painottaa että usein tiiviys on parempi kuin väljyys ja pienimuotoisuus parempi kuin massiivisuus. Kun ihmisille luodaan mahdollisuus kanssakäymiseen miellyttävässä ympäristössä alueesta tulee vetovoimainen ja viihtyisä. Jan Gehl painottaa että suunnittelun tulisi perustua ihmisen mittasuhteisiin ja toiminnallisuuteen.

Mielestäni yhtenä kyseenalaisena esimerkkinä nykypäivän suunnittelusta voidaan ottaa Porvooseen vastikään rakennettu Taidetehtaan alue. Vanhaan tiiliseen tehdasrakennukseen on liitetty uusia rakennuksia, siten että alueelle muodostuu suojaisa sisäpiha joelle päin. Tähän Porvoonjoen ja maineikkaan Aleksanterinkadun sillan suuntaan avautuvaan tilaan ei kuitenkaan ole suunniteltu katukahviloita tai puistoa, vaan parkkipaikka. Taidetehtaan sisällä on mm. kahviloita, ravintoloita, elokuvateatteri ja korkeita aulatiloja, joista näkee ulos suurien lasiseinien läpi. Mutta sen sijaan että näkymä olisi ihmisten hyörintä katukahvilan pöydissä tai esimerkiksi kuljeskelu puistossa, avautuu ikkunoista näkymä parkkipaikalle, jossa voi seurata kuinka autoja tulee ja menee ja kuinka ihmiset nousevat autoista ulos ja puikkelehtivat autojen välistä kohti taidetehdasta tai takaisin autolle.

Haveinnekuva alueesta

Mielestäni tässä olisi voinut päätyä parempaankin ratkaisuun. Sisäpihan parkkialueen suunnittelu ihmetyttää varsinkin kun rakennuksen alle on vielä louhittu suuri parkkihalli, joka ammottaa tyhjyyttään. Sisäpihan potentiaali oleskelualueena on tässä kohteessa mielestäni pilattu autokeskeisellä suunnittelulla.