Arkkitehdin ja maisema-arkkitehdin silmälaseista

Höganäsin kaupungintalon pihapiiriä analysoinut Malene Hauxner keskittyy analyysissään ulkotilojen (aukio), kasvillisuuden (nurmikko, pensaat, puut) ja kalusteiden (penkki, ruukku) olemukseen ja rooliin osana pihapiirin ilmettä ja tunnelmaa. Arkkitehtina ja tuoreena maisema-arkkitehtiopiskelijana oma analyysini ilmensi nähtävästi vielä arkkitehdin tapaa katsoa ympäristöään: Huomioni kiinnittyi pääasiassa rakennusten ja niiden välisten ulkotilojen muodostamaan tilalliseen ja massalliseen kokonaisuuteen ja sitä rikastaviin arkkitehtonisiin aiheisiin, ei niinkään edellä mainittuihin Hauxnerin kirjoituksen fokuksiin.

Molemmat analyysit sekä tehtävä ylipäätään panevatkin omalla kohdallani pohtimaan, mikä on arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin määritelmä ja missä kulkee näiden kahden toimintakentän välinen ero. Maisema-arkkitehti hallitsee kasvimaailman ja arkkitehti rakennukset, sehän on selvää. Arkkitehtoniseen kokonaisuuteen väkisinkin liittyvien ja itsestään selvästi maisema-arkkitehdin toimintakenttää olevien ulkotilojen osalta rajanveto ei ole niin yksiselitteistä, eikä välttämättä edes tarpeen. Kiintoisaa on kuitenkin pohtia, miten arkkitehdin ja maisema-arkkitehdin ulkotilojen lähestymistavat poikkeavat toisistaan.

Tehtävän perusteella voisi tulkita, että arkkitehti näkee ulkotilat rakennettua ympäristöä palvelevina väljentäjinä, joilta käsin arkkitehtuuria aistitaan. Näillä välitiloilla on arkkitehdin näkökulmasta lähinnä tilallisia ja toiminnallisia ominaisuuksia. Maisema-arkkitehdille ulkotilat taas ovat itse pihvi ja rakennukset vähimmillään vain fyysinen raja, tavallisimmillaan tyylillinen viitekehys ja enimmillään kaiketi elimellinen osa arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin muodostamaa erittelemätöntä kokonaisuutta.

Yllättävää Hauxnerin analyysissa on, että hän ei peilaa maisema-arkkitehtonisten elementtien suhdetta pihapiirin arkkitehtuurin eli esimerkiksi rakennusten arkkitehtonisiin aiheisiin, vaan 1960-luvun rationalismiin. Minulle uusi ajatus on, että maisema-arkkitehtuuri voitaisiin irrottaa rakennetun ympäristön kontekstista omaksi, varsin itsenäiseksi luomuksekseen, joka liittyy arkkitehtuuriin vain löyhän tyylillisesti. Havainto avaa aivan uusia maailmoja.