“Akateemisen vapauden” pimeä puoli

Raimo Inkiläinen, KTT

Väitän, että yliopistoissa jo vuosisatoja peräänkuulutettu, että akateeminen vapaus on yksi syy siihen, miksi yliopistot eivät uudistu. Ja että niissä opiskeluajat pitkittyvät. Ja että ne ovat tehottomia. Ja että niissä tehdään paljon marginaalista tutkimusta, josta yhteiskunta ei hyödy.

”Haluamme viheltää keskustelun tuottavuusohjelman toteuttamisesta poikki”, sanoi rehtorien neuvoston puheenjohtaja Gustav Björkstrand syksyllä 2005, ja jatkoi: ”Ohjelma on sanelua ja uhkaa yliopistojen itsenäisyyttä”. Neuvosto toki halusi tehostaa yliopistojen toimintaa, mutta ”omista lähtökohdistaan”. Silloin kaavailtua tutkimuksen ja opetuksen laadunvarmistustakin vastustettiin peläten, että ulkopuoliset ”pakottavat tuhlaamaan muutenkin kortilla olevan aikansa älyttömien laadunvarmistusjärjestelmien pyörittämiseen”. Kansliapäällikkö Erkki Virtanen ehdotti samana vuonna yliopistoihin ammattijohtajia ja ammattimaisia hallituksia, mikä ammuttiin välittömästi alas, akateemisen vapauden nimissä. Myös uutta yliopistolakia, joka mahdollisti kyseiset ulkopuoliset hallitukset ja lisäsi yliopiston vastuuta tekemisistään, vastustettiin. Samanlaisia esimerkkejä on enemmänkin, mutta nämä riittäkööt.

Monet varmasti yllättää tieto, ettei vanha ns. institutionaalinen tai humboldtilainen käsitys akateemisesta vapaudesta ja tiedosta itseisarvona olekaan ainoa mahdollinen yliopiston missio eli sen olemassa olon oikeutus. Senhän mukaan yliopistot tarvitsevat täydellisen autonomian ja vuorovaikuttavat yhteiskunnan kanssa vain yliopistolaitoksen ja tieteen omilla ehdoilla. Sen kanssa kilpaileva missio on ns. instrumentaalinen, mikä ohjaa mm. amerikkalaisia huippuyliopistoja, jotka tekevät todistetusti myös huippututkimusta. Tämän käsityksen keskeinen sisältö on: yliopistot ovat välineitä kansallisen ja kansainvälisen politiikan toteuttamiseksi. Siten esimerkiksi Suomen valtion korkeakoulupoliittiset tavoitteet ovat osa maan tai maanosan laajempia yhteiskuntapoliittisia tavoitteita. Yhteiskunnan muuttuminen nopeatempoisemmaksi ja julkisen puolen liikkumavaran kaventuminen ovat tuoneet vaatimuksen yliopistojen tehokkuuden, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja opetuksen sekä tutkimuksen laadun parantamiseksi – ja nopeasti! Instrumentaalinen käsitys hyväksyy nämä vaatimukset ja lähtee toteuttamaan niitä. (Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi kirjasta ”Paras mahdollinen julkishallinto?, Gaudeamus, 2009).

Minä en ole kuullut yhdenkään professorin tai muun akateemisen henkilön puhuvan näistä vaihtoehtoisista tai jopa kilpailevista tieto -käsitteistä, ennen kuin itse törmäsin niihin ja kiinnostuin. Kun 90-luvun puolivälissä ihmettelin silloisessa HKKK:ssa (nykyinen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu) väitöskirjatutkimusaiheiden kirjoa, sain tutkimuksesta vastaavalta vastauksen: “Meillä kaikki kukat saavat kukkia”! Siis akateemisen vapauden hengessä, koska kaikki uusi tieto on arvokasta. Vertasin silloin kauppatieteitä lääketieteeseen, mikä tutkii ja kehittää menetelmiä ihmisten sairauksien parantamiseen, niiden ennaltaehkäisyyn tai eliniän jatkamiseen. Kysyin, eikö myös kauppatieteiden (ja HKKK:n erityisesti) tulisi kehittää pragmaattisia malleja ja teorioita yritysten sairauksien parantamiseen, niiden terveyden vaalimiseen ja eliniän jatkamiseen, eikä antaa ”kaikkien kukkien kukkia”. Jo silloin esimerkiksi Hanken kadun toisella puolella ymmärsi keskittyä rahoituksen ja asiakassuhteiden tutkimiseen ja saavutti niillä mainetta Suomen ulkopuolellakin. Strategia on valintaa, mitä tehdään, ja toisaalta, mitä ei tehdä. ”Kaikessa” Aalto -yliopistokin voi olla korkeintaan keskinkertainen, ei erinomainen. HKKK ei aikanaan tätä strategian perustotuutta ymmärtänyt, vaikka se strategiaa opettikin.

Pitäisikö akateemisen maailman myös Suomessa omaksua instrumentaalinen missio, jos siitä oma yhteiskuntamme (tai EU, koko maailmakin) hyötyisi? Ilmeisesti meillä valtion ja yliopistojen käsitykset jälkimmäisten roolista ovat olleet ristiriidassa, koska täällä vannotaan yksinomaan akateemisen vapauden nimiin. Tätä taustaa vastaan on ymmärrettävissä, miksi Aalto –yliopistoakin jouduttiin ajamaan kuin käärmettä pyssynpiippuun ja miksi yliopistoväki vastusti, ja lehtikirjoitusten mukaan edelleenkin vastustaa, uuden yliopistolain tuomia muutoksia; sehän vei niiltä osan akateemista vapautta pois.

Strategiatutkimus sanoo, että ensin pitää päättää strategiasta ja vasta sitten rakenteesta (ns. Strategia > Rakenne -paradigma). Koska yliopistot eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen strategiasta, valtiovalta päätti muuttaa yliopistolakia ja sen mukana rakennetta – ja sitten alkoi tapahtua strategiassakin! Tätä marssijärjestystä tuki myös ulkomaisten professoreiden muodostama arviointiryhmä, mikä esitti v. 2009, että yliopistouudistuksessa pitää harpata rakenneuudistukseen, minkä myötä mm. yliopistojen laitoskokoa pitää suurentaa ja erikoistumista lisätä.

Olihan tästä oli jo akateemista tutkimustakin, mutta siihen en ole nähnyt kenenkään yliopistouudistuksen vastustajan tai puolestapuhujan viittaavan. Strategiaguru Henry Mintzberg nimittäin tutki kanadalaisen McGill -yliopiston uudistumista 50 vuoden jaksolla vv. 1929-1980 ja tuli johtopäätökseen: ”Yliopistoa ei voi johtaa tai kehittää, mutta silti se ajan myötä kehittyy!” (Kirjassa”Tracking Strategies – Toward a General Theory”, Oxford University Press, 2007). Koska akateemisen vapauden nimiin vannovat suomalaiset yliopistot eivät kehittyneet riittävän nopeasti valtiovallan instrumentaalisen käsityksen mielestä, uudistus toteutettiinkin ylösalaisin (”upside down”) eli rakenne edellä.

Raimo Inkiläinen

KTT, Aallon alumni

PS. Tätä taustaa vastaan on helppo ymmärtää, miksi valtiovalta Suomessa on lähtenyt kuntauudistukseenkin ”ylösalaisin” eli ensin kuntarakenteen muuttamiseen!