21.11. Lipidit

Kurssin viidennen asiantuntijaluennon piti dosentti Reijo Mäkelä Helsingin Yliopiston biotieteiden laitokselta. Luennon aihe, lipidit, oli tuttu käsite jo lukion oppimäärästä. Muistissa oli ainakin lipidien määritelmä rasvahappoina ja niiden johdannaisina, sekä lipidien tärkeät tehtävät solukalvojen rakennusaineena ja solun energiavarastona. Lukiossa oli kuitenkin käsitelty vain muutamia erilaisia rasvahappoja ja niiden muodostamia estereitä, joten uutena asiana tuli erilaisten lipidien valtava määrä ja lipidien luokittelut erilaisiin glyserofosfolipideihin, svingolipideihin, steroleihin, jne. Oli myös kiinnostavaa ymmärtää kunnolla, mitä arkikielestä tutut ja paljon puhutut omega-rasvahapot ja kolesterolit oikeasti merkitsevät ja miten ne toimivat.

Uutta tietoa oli myös lipidien vähemmän tunnetut tehtävät biologisina viestinviejinä, ihon kosteustasapainon säilyttäjinä ja keuhkorakkuloiden avaajina. Tätä viimeistä tehtävää Mäkelä havainnoi selkeällä ja mieleenpainuvalla esimerkillä: Kaksi lasilevyä, joiden välissä on vettä, tarttuvat toisiinsa kiinni pintajännityksen takia, mutta rasvalla voideltuina eivät tartu. Siksi keuhkorakkulatkaan eivät lipidien ansiosta liimaudu yhteen ja painu kasaan. Mäkelällä oli luennon aikana useita mieleenpainuvia ja välillä hauskojakin vertauskuvia, joiden avulla abstrakteilta tuntuvat asiat painuivat hyvin mieleen.

Tärkeä, ja ehkä kiinnostavin osa luennon sisältöä oli lipidikalvot. Niistä keskityttiin erityisesti solujen kalvoihin, sillä keinotekoisesti ei osata vielä luoda yhtä monimutkaisia rakenteita. Kuva kaksilehdykkäisestä lipidikalvosta oli tuttu näky lukiosta, mutta nyt kalvon rakenne ja toiminta johdettiin lipidien hydrofobisista ja -fiilisista ominaisuuksista sekä erilaisten lipidimolekyylien muodoista. Vanhoja käsityksiä selkeistä fyysisistä solukalvoista ravisteli tieto siitä, että tosiasiassa kalvot liikkuvat koko ajan: lipidimolekyylit vaihtavat paikkaa jopa 10 miljoonaa kertaa sekunnissa! Yksinkertaistettuihin kuviin perustuvat käsitykset aineen rakenteesta eivät siis useinkaan vastaa todellisuutta. Aikaisemmin tuntemattomia olivat myös lipidien eri keinot siirtyä kalvosta toiseen solun sisällä, sekä hauskankuuloinen käsite flip-flop, eli lipidien spontaani mutta hidas siirtyminen kalvon puolelta toiselle.

Loppupuolen luentokalvoissa oli aika lailla kysymysmerkkejä, kun perehdyttiin uusiin, kiisteltyihin teorioihin biologisten kalvojen todellisesta rakenteesta. Vajavaisen nestemosaiikkimallin rinnalle on noussut kaksi kilpailevaa teoriaa; lipidilauttamalli ja superhilamalli. Oli ilahduttavaa kuulla, että näitä molempia on ollut tutkimassa suomalaisia tieteentekijöitä. Saimmekin pätevän muistutuksen siitä tosiasiasta, että jopa tieteessä on usein kiistanalaisia totuuksia, kun eräs opiskelija kysyi luennoitsijan mielipidettä “voi vastaan margariini” -ikuisuusväittelystä. Melkein mille tahansa tieteellisesti todistetulle väitteelle löytää aina jonkun tahon, jolla on todisteita päinvastaiselle kannalle. Mäkelä kiteyttikin tämän paradoksin osuvasti toteamalla: “Tiede on tosia uskomuksia.”