13.2.2013 Virukset – Maria Söderlund-Venermo

Alkuun luento viruksista tuntui kohtuullisen irralliselta aiheelta lääketieteellisen tekniikan kannalta. Osoittautui kuitenkin, että virukset ovat keskeisessä osassa monissa lääketieteellisissä sovelluksissa, ja niiden tunteminen on olennainen osa myös solujen toiminnan ymmärtämistä.

Jonkin verran tiesimme viruksista jo lukiopohjalta. Viruksen luokitteleminen elollisiksi on jo joidenkin mielestä kyseenalaista, sillä niillä ei ole säännöllistä solurakennetta; ainoastaan perimä (DNA ja/tai RNA), ja sitä ympäröivä proteiinikuori. Maria Söderlund-Venermo esitteli erinomaisesti virusten rakenteita ja ominaisuuksia, sekä niiden luokittelua. Päälimmäisenä mieleen jäi yksi virusten tärkeimmistä piirteistä: virukset ovat todella pieniä, vain maksimissaan muutaman sadan nanometrin kokoisia. Tästä syystä virusten tutkimiseen tarvitaan elektronimikroskooppia, jonka erottelukyky riittää näkyvän valon aallonpituutta pienempien kohteiden tarkastelemiseen. Jos tietää kuvan olevan peräisin elektronimikroskoopista, voi kuvassa näkyvää madon muotoista otusta syystäkin epäillä ebola-virukseksi.

Erilaisista virussymmetrioista puhuessaan Söderlund-Venermo herätti yllättäen ajatuksia matematiikasta opinnoista. Symmetrian havaitseminen ja geometristen muotojen analysoiminen vaatii matemaattista tietämystä, ja jo aikaisemmin kurssilla olimme saaneet kuulla juurikin avaruudellisen muodon olevan keskeisessä roolissa molekyylitason reaktioissa. Vahva perustieteiden osaaminen toimiikin varmasti tukena tulevaisuudessa, mikäli suuntautuu tutkimaan solubiologiaa lähenteleviä aiheita.

Söderlund-Venermon esitellessä tyypillisiä DNA- ja RNA-viruksia vastaan tuli monta aikaisemmin kuultua nimeä. Muun muassa DNA-viruksista papillooma- ja isorokkovirukset sekä RNA-viruksista erityisesti HIV- ja puumala-virus olivat sellaisia, jotka uutisia seuraamalla oli kuullut useaan otteeseen. Havainto osoitti, että virukset ovat hyvin ajankohtainen aihe. Viimeaikoina eniten esillä ovat olleet erilaiset influenssavirukset kuten lintu- ja sikainfluenssa.

Mielenkiintoisinta oli ehkä kuulla muita kuin tumallisia soluja isäntinään käyttämistä viruksista. Bakteriofaagit ja virusten faagit olivat mielenkiintoisia sekä ominaisuuksiltaan että toimintaperiaatteiltaan. Ajatus siitä, että bakteereilla ja viruksillakin voi olla omia viruksia tuntui omituiselta, sillä kyseiset eliöt tyypillisesti aiheuttavat ihmisille ongelmia. Voisiko esimerkiksi virusten faageissa piillä ratkaisu vaikeiden, nopean muuntelun ansiosta perinteisille hoitomenetelmille resistenteiksi  tulevien virusten tuhoamiseksi? Jos virusten faagien muuntelu pysyisi itse virusten muuntelun tahdissa, voisi hoitomenetelmä kenties pitää viruksen kurissa lopullisesti.

Loppuosa luentoa käsitteli virusten toimintaa eli sitä, kuinka virukset tunnistavat isäntäsolun ja valjastavat tämän toimimaan omien tarpeidensa mukaisesti. Paljon virusten toiminnassa tuntui perustuvan siihen, että isäntäsolu luulee viruksen olevan jollain tavalla tälle itselle tarpeellinen aines. Tarvittaessa virus saa isäntäsolun jopa siirtämään viruksen tämän toiminnan kannalta keskeisiin osiin solussa, sillä virus kykenee hyödyntämään solun tukirankaa.

Luento tarjosi paljon kiinnostavaa tietoa elollisen luonnon kummajaisista. Luentodiat olivat yhdet kurssin havainnollistavimmista ja asia pysyi paljolti ymmärrettävällä tasolla myös meille, jotka emme vielä ole asiantuntijoita jollain tietyllä solubiologian osa-alueella.