Ajatuksia leikin tutkimuksesta (22.9)

14.12. – Tämän artikkelin kirjoitin kurssin laussa 22. syyskuuta, mutta jostain syystä se on jäänyt julkaisematta. Käsittelen postauksessani lukemiani tutkimuksia ja kirjallisuutta. Koko kurssin läpi kantavat pääajatukset ovat tässä postauksessa hyvin esillä. Esimerkiksi, miten lapsi nähdään aktiivisena toimijana leikkiessään.

 

22.9. – Olen ensimmäisen viikon aikana perehtynyt kirjaan: Leikkikentiltä, Lastenperinteen tutkimuksia 2000-luvulta (2005), jonka on toimittanut Helena Saarikoski. Kirja pureutuu lastenperinteeseen lasten leikin historiaan ja kulttuuriin. Tärkeimpänä on jäänyt mieleen, että lapsen rooli yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen vuosisadan aikana valtavasti ja myös viimeaikaiset eri leikin tutkimukset lähestyvät lapsen osallisuutta eri tavoin. Tämän kirjan näkökulma kuitenkin on, että Lapsi on aktiivinen toimija, joka muokkaa jatkuvasti ympäristöään ja sosiaalisia suhteitaan. Seuraavaksi kokan kirjan tarjoamia ajatuksia lasten leikistä.

Leikit ovat lapsen tapa opetella kulttuuriamme, yhteiskuntarakennetta ja tapojamme. Aikuisen tehtävä on luoda puitteet leikille ja toimia tarkkailijana. Mielikuvitus on lapsen tärkein leikkiväline. Meillä ei ole suoraa pääsyä leikin todellisuuteen, mutta kertomukset tarjoavat silti hyvän väylän siihen. Leikin todellisuuden kokemuksiin vaikuttaa kulttuuri, ja lapsen kertomuksiin leikistä vaikuttavat oman kulttuurimme kertomukset, mallit ja tilanteiset. Lasten maailma on salaista ja lasten keskinäistä todellisuutta.

Tässä on vain osa poimimistani ajatuksista, mutta ne ovat saaneet minut suhtautumaan nöyrästi lasten ja leikin maailmaan. Emme voi sitä ymmärtää, eivätkä lapset välttämättä halua meidän tietävän, sillä se on heidän oma maailmansa, jossa he saavat olla ilman aikuisia.

Lasten leikkien sisältö ei myöskään ole aina sellaista kuin kuvittelemme tai toivoisimme. Sen aiheet saattavat tuntua liian rujoilta tai muuten aikuisista vaikealta hyväksyä. Aina lasten leikeissä on ollut asioita aikuisten maailmasta, ja aina tulee olemaan. Se on ainoa paikka, mistä poimia leikin aiheita, jos mukaan ei lueta lasten kertomuksia ja satuja, jotka ovat myös aikuisten sepittämiä. Lapset leikkivät kotia, mutta he leikkivät yhtälailla myös salaseuroja ja sotaleikkejä, ja se on luonnollista. Monet pitävät leikin ihanteena tietynlaisia pihaleikkejä sääntöineen, ja se on osa lastenperinnettä. Tämä perinne on kuitenkin katoamassa, ja tilalle tulossa jotain uutta. Jos tätä tarkastelee nostalgisesta näkökulmasta, kehitys nähdään varmasti negatiivisena. Pihaleikkiejä on edelleen, ja lapset tarvitsevat leikkiympäristöjä ulkotiloissa.

Yksi mielenkiintisimmista tavosita lähestyä lasten leikkiä on Leea Virtasen tapa kutsua lapsia ”villiheimolaisiksi”. Tässä kuvauksessa lapset ovat oma heimonsa, jotka elävät vaistonvaraista elämää. Määritelmässä korostuu, että lapset ovat jo jotain valmista, eivätkä vasta tulossa joksikin (kasvamassa aikuisiksi). Tämä on vastine tavanomaiselle lapsuuskäsitykselle, joka määrittyy kehityspsykologian, biologian ja universaalien kehityspiirteiden kautta. Uusi lapsuustutkimus, johon Virtasen lähestymistapakin lukeutuu, näkee lapsen aktiivisena, komponenttina (osatekijä), autonomisena, luovana ja ssiaalisena toimijana.

”Leikki tapahtuu tässä ja nyt. Leikkijä ei puuhiensa avulla suinkaan pyri kohti sosiaalista aikuisuutta, vaan hän pikemminkin vie lapsuutensa asenteet mukanaan siirtyessään aikuisyhteisön jäseneksi.” -Leea Virtanen

Kirjan tutkimukset piirtävät lapsesta kuvan hyvin aktiivisena ja elinympäristöään muokkaavana toimijana, jonka osallistuminen ulottuu omalla tavallaan talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin asti.

Hyvä leikkipaikka 10 -vuotiaan Helsinkiläistytön sainoin: ”Leikkiä voi kaikkialla. Hyvä leikkipaikka on selalinen, missä voi leikkiä rauhassa. Jotain leikkejä leikin kotona, joitain leikkipuistossa tai koulussa. Se riippuu ihan leikistä, millainen leikkipaikka iishen leikkiin sopii”

Pelkkiä omia ajatuksiani: Lukemieni tutkimusten perusteella lapset tarvitsevat monenlaisia paikkoja leikkiä, ja siksi leikkipaikkojen on hyvä olla persoonallisella tavalla erilaisia. Lapset leikkivät tavallisesti eri leikkejä erilaisissa paikoissa. Lasten leikkiä ei tulisi ohjata liikaa, vaan luoda puitteet tiettyyn pisteeseen asti. Vaikeaa tässä onkin sitten se, mikä riittää tai mikä on jo liikaa? Lapsille tärkeitä leikeissä ovat luonnon omat elementit kuten vesi, hiekka, kivet yms. Ne ovat loputtomasti muokattavissa ja vain lapsen mielikuvitus on rajana. Ne voisivat olla leikkipuiston pääelementtejä aivan hyvin. Useimpien valmiiden leikkivälineiden tarjoama uutuudenviehätys, ja ilo ei kestä kovinkaan pitkään. Ne ovat usein myös huonoja ympäristöjä lasten mielikuvitusleikeille.

kommentti 14.12. – On mielenkiintoista, miten puhun omissa pohdinnoissani leikin puitteiden rakenteamisesta lapselle. Olen mielestäni onnistunut luomaan riittävän viitteelliset puitteet, jotka eivät ohjaa leikin tarkoitusta suoraan ja antavat lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään tai vain leikkiä paikkaan sopivaa leikkiä.

Olen nostanut esiin tärkeinä leikin elementteinä veden, hiekan, kivet ja puun. Ne ovat säilyneet suunnittelemani leikin ympäristön ytimessä aivan loppuun saakka ja kaikki muu on karsiutunut pois.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *