Virheistä oppii

Kurssi oli kokonaisuutena ehkä mielenkiintoisin kurssi koko opiskeluaikanani. Leikkisä ja keveä aihe, joka samalla oli erityisen merkityksellinen sai innostumaan suunnittelijana.

Loppukritiikki ja puheenvuorojen valmistelu olivat jälleen opettavainen kokonaisuus. Muiden työt inspiroivat ja opettivat paljon uutta. Esittely- ja kritiikkitilaisuuden erottelu toisistaan sopi ainakin itselleni todella hyvin, sillä annettu palaute oli harkittua ja perusteellista. Jaksoi myös paremmin perehtyä muiden töihin ja kuunnella esitykset ajatuksella. Kokonaisuutena olimme opiskelijoina onnistuneet poikkeusoloissa vaativassa suunnittelutehtävässä hyvin. Työt toivat leikistä jokainen oman näkökulmansa kiinnostavalla tavallaan, vaikka kaikki niistä eivät olleetkaan täysin valmiita töitä.

Henkilökohtaisella tasolla opin paljon yleisesti itsestäni suunnittelijana ja sain paljon kaipaamaani itsevarmuutta suunnitteluratkaisuiden tekemiseen ja hyvistäkin ideoista luopumiseen. Sain poikkeuksellisen hyvin kiteytettyä työni perusidean melko varhain, vaikka siinä olikin täytteenä kaikenlaisia ameeboja ja muita, jotka onnekseni tajusin jättää omaan mikroskooppiseen maailmaansa. Prosessi oli välillä kivuliaskin ja tuskaa tuotti erityisesti sunnittelukohteen valitseminen. Lopulta kun suunnittelukohde löytyi, alkoi se antaa suunnitelmalleni sisältöä ja rataisuja kuin itsestään. Luultavasti tämä johtui siitä, että kohde soveltui tarkoitukseeni hyvin sekä olin pohtinut valitsemaani aihetta pitkään ja hartaasti.

Kurssin yliset oppimistavoitteet ovat mielestäni olleet pitkälti osana omaa osaamista, mutta erityisesti luulen oppineeni suhtautumaan vaativaan tehtävään positiivisena haasteena.

Opin kurssilla heittäytymään rohkeasti suunnittelutehtävän ja -prosessin vietäväksi. Kahlasin erilaisia kirjoja ja tutkimuksia, joista monet vain sivusivat aihetta, mutta yhtä kaikki käsitys leikin maailmasta muodostui nopeasti: suuri, hauska mysteeri. Luulen, että opin myös kyselemään asiantuntijoilta apua ja oikeanlaisia kysymysiä, silloin kun siihen oli mahdollisuus. Aina ei ollut vastauksia olemassa, mutta tavoitteeni oli opetella pyytämään konsultaatiota. Esimerkiksi isäni auttoi rakennusmestarin roolissa teknisten ratkaisujen kanssa, jos niihin ei ohjaajilla ollut vastauksia. Myös isoveljeni auttoi konetekniikan diplomi-insinöörinä. Keskeiset oppimistavoitteeni eli oppia lähestymistapoja erityislaatuisiin suunnittelutehtäviin ja oppia hyödyntämään asiantuntijoita, täytyyivät melko hyvin.

Edelleen tiedonhankinta on sellainen osa-alue, johon suhtaudun melko laiskasti, mutta tämä kurssi on opettanut, että myös se osuus voi olla kiinnostava, hauska ja mukaansa tempaava. Jatkossa luulen lähestyväni samankaltaisia ennalta tuntemattomia aiheita ennakkoluulottomalla mielenkiinnolla. Aihealueen keskeiset teokset antavat varmasti jo hyvän tietopohja, jonka avulla voi lähteä syventymään suunnittelukysymyksiä ja tarkentaa teemoja.

Mielestäni omat valmiuteni tuottaa suunnittelma-aineistoa oma-aloitteisuutta vaativissa tilanteissa. SUunnittelussa itsessään en usko ongelmien olevan, vaan enemmänkin havainnollistavan materiaalin valinnassa. Tälläkin kurssilla käyin resursseja sellaisiin piirroksiin, joilla ei juuri ollut virkaa lopullisessa aineistossa, vaikka esimerkiksi projektio koko suunnitelmasta olisi auttanut hahmottamaan paikkaa kolmiulotteistesti. Pitää opetella suhtautumaan kriittisesti siihen, tarvitseeko jokainen suunnitelma esimerkiksi tiettyjä leikkauksia tai kaavioita, vaik olisiko muutama havainnekuva lisää sittenkin kokonaisuuden kannalta parempi. Mielestäni onnistuin tässä jo paremmin kuin viiem kerralla, mutta veilä ollaan kaukana halutusta lopputuloksesta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että itse suunnitelmassa ei ollut merkittäviä puutteita, vaan visuaalisessa aineistossa.

Työohjelmani muuttui paljon kurssin edetessä, mutta sen peruselementit ovat pysyneet samana lähes alusta saakka. Tarkoitukseni oli jo melko varhain suunnitella muutaman luonnon elementin ympärille lasten luovuutta ruokkiva leikkiympäristö. Ajatuksen ympärillä oli paljon ylimääräistä tilpehöötriä, joka onneksi saatiin karsittua ajoissa pois, jotta sain suunnitelman vietyä loppuun saakka. Työohjelmassa ongelmana olin esittänyt suunnitelman istuttamisen kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen ympäristöön. Tämän ongelman ratkaisu onnistui materiaalivalintojen kautta, ja lopulta työ sopi paikkaan kuin nenä päähän. Koirapuisto tuotti myös ongelmia, mutta siihenkin löytyi tekninen ratkaisu. Aktiviteettejen kehitteleminen eli leikin tason näkyväksi tuominen oli pitkään suuri haaste joka ratkesi työstämällä suunnitelmaa hyvin tarkalla tasolla ja lopulta visuaalisten esityksien kautta.

Työsuunnitelmassani ilmoittamani asiakirjat toteutuivat projektiota lukuunottamatta suunnitellusti, lukuun ottamatta muutamia mittakaavan muutoksia ja detaljien määriä. Olen tyytyväinen siihen, että onnistuin luomaan työohjelman, jota kykenin seuraamaan koko kurssin aikataulua myöten.

Koen, että kurssi oli tärkeä palanen matkalla kohti kokonaisvaltaiseksi ja kypsäksi suunnittelijaksi kasvamista. Sain runsaasti itseluottamusta ja minusta tuli melko paljon oma-aloitteisempi. olen löytänyt omalle suunnitteluprosessille jotkut raamit, joiden sisällä saa melko vapaasti roiskia ja kompastella. Kiitos kurssista kaikille osallistujille ja opettajille. 🙂

PS. Muiden blogeja lukiessa tajusin, että omassani ei ole yhtään kuvaa. Siispä tässä mielestäni kaunein ja eniten työstäni kertova kuva blogin päätteeski. 

Ajatuksia leikin tutkimuksesta (22.9)

14.12. – Tämän artikkelin kirjoitin kurssin laussa 22. syyskuuta, mutta jostain syystä se on jäänyt julkaisematta. Käsittelen postauksessani lukemiani tutkimuksia ja kirjallisuutta. Koko kurssin läpi kantavat pääajatukset ovat tässä postauksessa hyvin esillä. Esimerkiksi, miten lapsi nähdään aktiivisena toimijana leikkiessään.

 

22.9. – Olen ensimmäisen viikon aikana perehtynyt kirjaan: Leikkikentiltä, Lastenperinteen tutkimuksia 2000-luvulta (2005), jonka on toimittanut Helena Saarikoski. Kirja pureutuu lastenperinteeseen lasten leikin historiaan ja kulttuuriin. Tärkeimpänä on jäänyt mieleen, että lapsen rooli yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen vuosisadan aikana valtavasti ja myös viimeaikaiset eri leikin tutkimukset lähestyvät lapsen osallisuutta eri tavoin. Tämän kirjan näkökulma kuitenkin on, että Lapsi on aktiivinen toimija, joka muokkaa jatkuvasti ympäristöään ja sosiaalisia suhteitaan. Seuraavaksi kokan kirjan tarjoamia ajatuksia lasten leikistä.

Leikit ovat lapsen tapa opetella kulttuuriamme, yhteiskuntarakennetta ja tapojamme. Aikuisen tehtävä on luoda puitteet leikille ja toimia tarkkailijana. Mielikuvitus on lapsen tärkein leikkiväline. Meillä ei ole suoraa pääsyä leikin todellisuuteen, mutta kertomukset tarjoavat silti hyvän väylän siihen. Leikin todellisuuden kokemuksiin vaikuttaa kulttuuri, ja lapsen kertomuksiin leikistä vaikuttavat oman kulttuurimme kertomukset, mallit ja tilanteiset. Lasten maailma on salaista ja lasten keskinäistä todellisuutta.

Tässä on vain osa poimimistani ajatuksista, mutta ne ovat saaneet minut suhtautumaan nöyrästi lasten ja leikin maailmaan. Emme voi sitä ymmärtää, eivätkä lapset välttämättä halua meidän tietävän, sillä se on heidän oma maailmansa, jossa he saavat olla ilman aikuisia.

Lasten leikkien sisältö ei myöskään ole aina sellaista kuin kuvittelemme tai toivoisimme. Sen aiheet saattavat tuntua liian rujoilta tai muuten aikuisista vaikealta hyväksyä. Aina lasten leikeissä on ollut asioita aikuisten maailmasta, ja aina tulee olemaan. Se on ainoa paikka, mistä poimia leikin aiheita, jos mukaan ei lueta lasten kertomuksia ja satuja, jotka ovat myös aikuisten sepittämiä. Lapset leikkivät kotia, mutta he leikkivät yhtälailla myös salaseuroja ja sotaleikkejä, ja se on luonnollista. Monet pitävät leikin ihanteena tietynlaisia pihaleikkejä sääntöineen, ja se on osa lastenperinnettä. Tämä perinne on kuitenkin katoamassa, ja tilalle tulossa jotain uutta. Jos tätä tarkastelee nostalgisesta näkökulmasta, kehitys nähdään varmasti negatiivisena. Pihaleikkiejä on edelleen, ja lapset tarvitsevat leikkiympäristöjä ulkotiloissa.

Yksi mielenkiintisimmista tavosita lähestyä lasten leikkiä on Leea Virtasen tapa kutsua lapsia ”villiheimolaisiksi”. Tässä kuvauksessa lapset ovat oma heimonsa, jotka elävät vaistonvaraista elämää. Määritelmässä korostuu, että lapset ovat jo jotain valmista, eivätkä vasta tulossa joksikin (kasvamassa aikuisiksi). Tämä on vastine tavanomaiselle lapsuuskäsitykselle, joka määrittyy kehityspsykologian, biologian ja universaalien kehityspiirteiden kautta. Uusi lapsuustutkimus, johon Virtasen lähestymistapakin lukeutuu, näkee lapsen aktiivisena, komponenttina (osatekijä), autonomisena, luovana ja ssiaalisena toimijana.

”Leikki tapahtuu tässä ja nyt. Leikkijä ei puuhiensa avulla suinkaan pyri kohti sosiaalista aikuisuutta, vaan hän pikemminkin vie lapsuutensa asenteet mukanaan siirtyessään aikuisyhteisön jäseneksi.” -Leea Virtanen

Kirjan tutkimukset piirtävät lapsesta kuvan hyvin aktiivisena ja elinympäristöään muokkaavana toimijana, jonka osallistuminen ulottuu omalla tavallaan talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin asti.

Hyvä leikkipaikka 10 -vuotiaan Helsinkiläistytön sainoin: ”Leikkiä voi kaikkialla. Hyvä leikkipaikka on selalinen, missä voi leikkiä rauhassa. Jotain leikkejä leikin kotona, joitain leikkipuistossa tai koulussa. Se riippuu ihan leikistä, millainen leikkipaikka iishen leikkiin sopii”

Pelkkiä omia ajatuksiani: Lukemieni tutkimusten perusteella lapset tarvitsevat monenlaisia paikkoja leikkiä, ja siksi leikkipaikkojen on hyvä olla persoonallisella tavalla erilaisia. Lapset leikkivät tavallisesti eri leikkejä erilaisissa paikoissa. Lasten leikkiä ei tulisi ohjata liikaa, vaan luoda puitteet tiettyyn pisteeseen asti. Vaikeaa tässä onkin sitten se, mikä riittää tai mikä on jo liikaa? Lapsille tärkeitä leikeissä ovat luonnon omat elementit kuten vesi, hiekka, kivet yms. Ne ovat loputtomasti muokattavissa ja vain lapsen mielikuvitus on rajana. Ne voisivat olla leikkipuiston pääelementtejä aivan hyvin. Useimpien valmiiden leikkivälineiden tarjoama uutuudenviehätys, ja ilo ei kestä kovinkaan pitkään. Ne ovat usein myös huonoja ympäristöjä lasten mielikuvitusleikeille.

kommentti 14.12. – On mielenkiintoista, miten puhun omissa pohdinnoissani leikin puitteiden rakenteamisesta lapselle. Olen mielestäni onnistunut luomaan riittävän viitteelliset puitteet, jotka eivät ohjaa leikin tarkoitusta suoraan ja antavat lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään tai vain leikkiä paikkaan sopivaa leikkiä.

Olen nostanut esiin tärkeinä leikin elementteinä veden, hiekan, kivet ja puun. Ne ovat säilyneet suunnittelemani leikin ympäristön ytimessä aivan loppuun saakka ja kaikki muu on karsiutunut pois.