Välikritiikki 26.10.2020

Tapa millä välikritiikki järjestettiin oli todella opettavainen ja siitä sai laajasti palautetta. Muiden työt olivat inspiroivia ja moni kurssikaveri osoitti hämmästyttävää eläytymiskykyä ja loistavaa mielikuvitusta. Tuntui kuitenkin siltä, että muutamat olivat edelleen takertuneet johonkin heitä kiinnostavaan aiheeseen leikin ulkopuolelta ja yrittivät saada sen jotenkin kytkettä osaksi kurssin teemaa. Myös pelkkiä interventioita oli edelleen melkoisesti, mikä ei mielestäni ole maisema-arkkitehtuuria sanan varsinaisessa merkityksessä vaan enemmänkin ympäristötaidetta. Ymmärrän niiden kiehtovuuden, kustannustehokkuude ja helppouden. Konseptivaiheessa kaipaisi silti melko vahvija eleitä, vaikka ne sitten toteutuessaan olisivatkin vain interventioita.

Iso oppi liittyi nimenomaan työn ja konseptin esittelyyn ja ns ”hissipuheeseen”, joka omasta puolestani oli rakenteeltaan hieman jaarittelevä. Vastedes on hyvä kääntää koko puhe toisinpäin ja aloittaa ydinasialla.

Olen panostanut viimeisimmillä kursseilla erityisen paljon konseptisuunnittelun pohdintaan, ja oli mukava mennä esittelemään työtä josta voi jo tässä vaiheessa olla ylpeä.

Tiivistetysti konseptisuunnitelmani rakentui vuorovaikutteisen leikin ympärille, millä tarkoitan sitä, että leikin ympäristö ja tarkoitus synyvät osittain vasta leikkijän ja paikan vuorovaikutuksesta. Lapsi aktiivisena ympäristön muokkaajana on aivan suunitelmani ytimessä ja siksi valitsin tarinallisista ja muotokielellisistä syistä ameeban konseptin nimeksi.

Jätin esittelystäni paljon eksityiskohtia pois, sillä ne ovat vielä jalostmisvaiheessa, ja siksi saattoi vaikuttaa siltä, että kaikki rakentuu yhden vuorovaikutteisuuden pohjalle. Kuitenkin kospetisuunnitelmaan liittyy muta ja puroleikkejä sekä kiipeilyn mahdollistavaa ympäristöä.

Palautteessa huomattiin konseptini tuotemaisuus, mikä oli hieman tahaton pikaisen illustraation aiheuttama piirre. Halusin esitellä konseptini peruselementit mahdollisimman yksinkertaisina kuvina, jotka eivät vesisi huomiota yksityiskohtiin. Tarkoitus oli välittää luonnon elementtien suurta roolia ja ameebojen erilaisia luonteita.Tätä olisi toki voinut avata hieman lisää sanallisesti.

Sain palautetta, että ameebojen välillä voisi olla jotain vuorovaikutusta, mikä pitää täysin paikkansa. Tämä olisi ollut seuraava askeleeni suunnitelman edetessä, etteivät eri alueet jää irrallisiksi. En edelleenkään tiedä miksi tämä aspekti jäi välikritiikkiaineiston ulkopuolelle. Luulen että hissipuheen ja esityksen valmistelu vei huomiota aika paljon viimeisellä viikolla. Joka tapauksessa olen alkanut pohtia eri luonteisten ameebojen keskinäisiä suhteita. Jotkut niistä ovat kuin paita ja peppu kuten vesi ja puu, jollain on pelkkä yksipuolinen suhde kuten hiekalla ja vedellä. Jotkut aiheuttavat toisilleen vain harmia kuten hiekka ja puu. Näitä leikillisiä dynamiikoita olen nyt jonkun aikaa meittinyt ja niistä pystyy ammentamaan paljon erilaista. Esimerkiksi puuameebat ovat eräänlaisia metsäsaarekkeita, joissa on elotontakin puurakennetta. Hiekan läheisyydessä on ”pystyyn kuolleita” puita hiekan kuivasta vaikutuksesta. Nämä puut ovat tietysti vain kiipeilyyn tarkoitettuja rakenteita. Vesi ja hiekka muodostavat ”mutaleikkipaikan” ja kiviameeban yli valuva vesi muodostaa puron uomia.

Konsepti on hyvä ja toteuttaa tarkotustaan. Se tuntuntuu ratkaisevan itse omat ongelmansa.

Sain valitsemani suunnittelukohteen suhteen sekä kritiikkiä että positiivista palautetta. Tästä oppia otan sen verran, että tutkin Töölön historiaa ja akaupunkirakennetta hieman enemmän, vaikka sitä olenkin jo tutkinut. Keskeinen kritiikki liittyi paikan luonteeseen ilmavuutta lisäävänä elementtinä tiiviissä kaupunkirakenteessa. Omat suunnitelmani eivät tule kovinkaan radikaalisti tätä tilannetta muuttamaan, sillä kokrkoja muutetaan maksimissaan pari metriä, eikä muurin alla oleva tila itsessää ole mihinkää katoamassa. Mutta tämä oli pointtina hyvä, mitä en ollut alueen luonteesta itse hoksannut, joten pyrin säilyttämään paikan ilmavuuden. Suunnitelman istuvuudesta Töölöön ei itsessään ole epäilyksiä, silläkaupungisosan arkkitehtuuri ja yleisilme ei minun mielestäni ole erityisen vakava. Materiaalisuus on keskeisiä suunnitteluperiaatteitani ja tulen ammentamaan tämän suhteen paljon ympäristöstä.

 

Konsepti

Olen päätynyt pitkällisten pohiskelujen ja lukemisenjälkeen luopua aluksi valitsemastani suunnittelukohteesta Munkkiniemessä. Uusi kohteeni tulee sijaitsemaan urbaanimmassa ympäristössä. Se on Lastelehdon puisto Kampissa tai vaihtoehtoisesti Nervanderinpuistikko Töölössä. Ensimmäinen on melko uusi puisto tapahtuma-aukiolla.. Syynä aiemmasta kohteesta luopumiseen oli sen sopimattomuus suhteessa tavoitteisiin.

Tarkasteltava erityisteema säilyy pienin muutoksin. Pyrkimyksenä on toteuttaa viihtyisä ympäristö, joka innostaa aikuisia ja lapsia leikkiin yhdessä ja erikseen, nuoria unohtamatta. Konseptin pääidea on käyttää luonnon elementtejä kuten vettä, hiekkaa ja valoa sekä niiden ominaisuuksia leikin lähtökohtana, esimerkiksi veden paineen tai valon heijaustuksien käyttäminen. Kehittelin ideaa ystävälle selittäessäni leikittävän suihkulähteen, jossa yhteistyöllä tai yksin voidaan saada erilaisia leikittäviä tiloja aikaan. Yhtä kaikki näkökulma on hyvin aisti- ja materiaalilähtöinen. Alkuperäisenä ajatuksena oli otsikoida konsepti-idea esimerkiksi ”interaktiivinen tai vuorovaikutteinen ympäristö”. Käytännössä tämän otsikon alle voisi sijoittaa paljon erilaista, mutta haluan käyttää luonnon elementtejä, sillä ne tarjoavat eniten aistiärsykkeitä. Tässä ideana oli se, että leikkiympäristö syntyy leikkijän läsnäolosta ja tavasta suhtautua ympäristöön. Näen tässä konseptissa loputtomasti mahdollisuuksia ja siksi olen leikkimielisen innoissani. Viimeksi tällä kurssilla näin on ollut avausluennolla. Tästä täytyy pitää kiinni.

En haluaisi tämän konseptin jäävän ainoastaan vesileikin ympärille. Tarkoituksena on kehittää muiden luonnon elementtien ympärille vastaavia vuorovaikutteisia asioita. Niiden ei tarvitsisi olla yhtä toiminnallisia kuin edellä mainittu. Tämän teeman ja konseptin ympärillä tuntuu hyvältä alkaa ja jatkaa leikillistä suunnittelua.

Yksi ajatukseni oli, että ympäristö toimisi eri vuodenaikoihin eri takoitukseen. Syksyllä, kun veden tulo jouduttaisiin katkaisemaa, voisi ympäristön muotoja esimerkiksi käyttää skeittaamiseen tms, mutta kesällä vesi tekisi sen mahdottomaksi. Helteellä virkistäytyminen olisi luonnollinen toiminta muun leikin rinnalla. Talvella systeemin päälle saisi luistinradan, varsinkin, jos samaan pakettiin olisi asennettu jäähdytysjärjestelmä tekojäätä varten.

Tein kandin työni aiheesta: aistimusten merkitys eri ympäristöissä liikkumiseen. Työn otsikko oli ”Saatatko aistia?”. Tarkastelin liikkumista eri aistien näkökulmasta ja miten erilaiset maisema-arkkitethoniset elementit vaikuttavat kykyyn orientoitua. Tämän työn puitteissa tutustuin paljon aistilähtöiseen suunnitteluun, aisteihin ja ihmisen mittakaavaan. Seuraavaksi perehdyn suunnittelun ohella teokseen joka silloin jäi kesken: Juhani Pallasmaa, Ihon silmät. Erilaiset aistimukset ovat tärkeä osa lapsen kokemusmaailmaa. Se miltä hiekka tuntui sormien välissä tai varpaiden alla, miltä kiven tai puun pinta tuntui kiipeillessä ja miltä kuuma asfaltti tuntui jalkojen alla. Nämä muistikuvat ovat paljon voimakkaampia lapsuudesta kuin itse nähty ympäristö. Tutkin asiaa, mutta lähtökohtaisesti paneudun erilaisten materiaalien käyttöön.

Teeman kirkastaminen

Välikritiikin jälkeen minulla on tiedossa ainakin suunnittelukohde, joka tosin on sekin on hieman pohdinnan alla, jos aion suorittaa 15 opintopistettä kurssista. Tämä on siis lähtökohtainen tavoitteeni, mutta jos en saa luotua itselleni riittävän laajaa tehtävänantoa, saattaa se jäädä haaveeksi.

Teeman pyörittely:

Teemana olen pyöritellyt sekä muokattavaa/mukautuvaa leikkiympäristöä sekä ylisukupolvista leikkiympäristöä. Kaikki ikä- ja ihmisryhmät olisivat tervetulleita vain olemaan, oppimaan tai leikkimään. Ihanne olisi, että ympäristö voisi karistaa aikuisilta kaikki estot ja saada heidät vapautuneina lumoutumaan leikin maailmaan. Kyseessä voisi olla eräänlainen leikkipuistokonsepti, josta tehtäisiin case-esimerkki valittuun kohteeseen.

Palataan hetkeksi muokattavaan leikkiympäristöön, sillä se on kahdesta käsittelemästäni pääteemasta abstraktimpi. Käytännössä tämä vastaa useiden lasten leikintutkimusten päähavaintoon lasten olemuksesta – lapsi on aktiivinen ympäristönsä havainnoija ja muokkaaja. Lapsi nähdään myös eräänlaisena villiheimolaisena, joka ei ole vain matkalla johonkin seuraavaan kehitysvaiheeseen vaan on sellaisenaan valmis aktiivinen yksilö, jonka maailmaan ei aikuisella ole pääsyä. Lapset kuuluvat samaan villiin heimoon jakaen saman tavan kyetä eläytymään leikin maailmaan ilman reaalimailman rajoitteita. He kykenevät myös aikuisen näkökulmasta käsittämättömällä tavalla luomaan ja leikkimään kompleksisia leikkejä ilman konflikteja. Tämä on tosin hieman sivupolku, mutta silti eräänlainen tiivistelmä siitä teoriakehyksestä, josta olen aihetta lähestynyt.

Lapselle tärkeitä elementtejä ovat muokattavissa olevat asiat, jotka eivät aseta toiminnalle rajoitteita. Esimerkiksi muovailtavalla hiekalla leikkimisellä on terapeuttisia vaikutuksia, kuten hiekkaterapia on osoittanut. Samoin vedellä ja tulella leikkiminen kiehtovat lapsia, tosin jälkimmäinen on näistä kielletty ja vaarallinen. Vesi taipuu leikissä moneen, ja sitävoi käyttää yhdessä hiekan kanssa. Nämä ovat eräänlaisia klassikoita.

Lapsuuteni metsissä kepit ja puunrungot loivat mahdollisuuksia kehitellä monenlaista. Eniten minua kuitenkin kiehtoivat luonnosta löytyneet paikat. Ne tarjosivat kukin erilaisine piirteineen ympäristön erialisille leikeille. Kalliolla, josta näki pitkälle ja jossa oli keloja leikittiin eräänlaista alkuasukasleikkiä. Siinä laulettiin merirosvolauluja yms. ja paukutettiin kepillä onttoa puunrunkoa. Pystyyn kuivuneiden puiden juurakot toimivat ”ruokien” säilytysastioina. Luulen että paikan dramaattisuus ja eräänlainen ylevyys innoitti leikin aiheeseen. Tämä on tärkeä aspekti, joka tuli myös lukemissani leikintutkimuksissa esille. Erilaiset leikit vaativat erilaisen paikan, ja joitain leikkejä voi leikkiä vain juuri tietyssä paikassa. Samoja leikkejä saatetaan leikkiä pitkiäkin aikoja, mutta ajan myötä ne jäävät ja tilalle tulee muuta.

Tästä syystä olisi mielenkiintoista luoda leikkiympäristöön kymmeniä erilaisia paikkoja osana kokonaisuutta. Ne olisivat yksityiskohtaisia ja lapsen mittakaavassa kiinnostavia. Osa näistä syntyisi todennäköisesti vahingossa, osa ei lapsia koskaan tulisi kiinnostamaan, mutta yhtä kaikki, ympäristön monipuolisuus ja kiinnostavuus tarjoaa ns tarjoumia ja ernemmän mahdollisia paikkoja leikeille.

Yksi aspekti vielä muokattavaan leikkiympäristöön liittyen. Muokattavuus johtaa helposti eräänlaiseen leikkivälinesuunnitteluun, jossa välineet olisivat muokattavissa liikkuvine osineen, mutta tavoitteena olisi ennemminkin suunnitella ympäristö, joka olisi yksi suuri monipuolinen leikkiväline itsessään. Teeman keksiminen tuntuu tämän suhteen väkinäiseltä ja sitä on vaikea sanoittaa. Tavoitteena on ennemminkin ympäristön mukautuminen lapsen leikkihin hänen päänsä sisällä kuin ympäristön todellinen muokkautuminen. Tietysti on tärkeää, että lapsi voi jollain tavalla vaikuttaa puiston rakenteiden fyysiseen olomuotoon ollessaan paikalla, mutta suurin osa asioista tapahtuu kuitenkin lapsen pään sisällä.

Tästä sainkin muutaman idean: Voisiko puistossa olla puro, joka syntyisi ylemmällä paikalla olevan pumpun luota. Lapset voisivat muokata puron uomaa haluamansa mukaan alavammalla niityllä, joka olisi myös eräänlainen jättömaa. Tämä olisi klassinen puroissa toteutuva patoleikki 2.0. Tietysti voisi olla kymmeniä valmiita uomia, joita tukkimalla lapset voisivat johtaa vettä haluamaansa paikkoihin. Tämä vaatisi yhteistyötä liikuntaa ja kommunikaatiota, kun lapset juoksisivat pato/puroverkoston uomalta toiselle. Alajuosulla olisi puiston levyinen kouru joka keräisi veden talteen, josta se pumpataan takaisin ylös. Tämänkaltaisia vapaita, muokattavia ympäristöjä olisi siis tarkoitus luoda. Luulen että vanhemmat voisivat innostua organisoimaan lasten kanssa tällaista purojärjestelmää ehkäpä jopa keskenään.

Kirjallisuus, työn teema ja kohde

Listaan kirjallisuutta, johon olen perehtynyt tai perehtymässä:

Ympäristön lapsipuolet, Horelli, Liisa
Leikin pikkujättiläinen, Piironen, Liisa
Leikkikentiltä : lastenperinteen tutkimuksia 2000-luvulta, Saariskoski Helena
Leikki ja todellisuus : puheenvuoroja suomalaisesta leikintutkimuksesta, Soini, Hannu
Lapsen leikit ja asuinympäristö, Asuntohallitus
Toiveet ja todellisuus : kasvatus osallisuutta ja oppimista rakentamassa, Toom, Auli

Keskeinen lasta ja lapsen leikin olemusta kuvaava ilmaisu niin vanhemmissa kuin uudemissakin tutkimuksissa oli: aktiivinen ympäristönsä havainnoija ja muokkaaja. Tämä tarve vaikuttaa ympäristöönsä ja ja toteuttaa luovuuttaan muokkaamalla ympäristöä on vahva suosikki kurssityön Teemaksi.

Kohteen olen jo valinnut. Kyseessä on Munkkiniemeen sijoittuva 60-luvulla rakentunut Solnan puistikko, joka on kalusteita lukuun ottamatta säilynyt alkuperäisessä ulkoasussaan. Tämä uslkoasu on melko karu. Oleskulu ja leikki on rajautunut fyysisten rakenteiden vuoksi hyvin pienelle alueelle eikä se ole millään lailla houkutteleva lapsille, aikuisille saati nuorille. Kiinnostavana rinnakkaisteemana haluaisi edistää kyseisen puiston sallivuutta läpi ihmis- ja ikäryhmien.