Viikkotehtävä 3 – kaupunkikävely

Sain perjantai-iltapäivällä viimein mahdollisuuden lähteä kävelylle Munkkiniemeen. Suuntasimme sinne Tapiolasta bussilla yhdessä 10-kuisen tyttäreni kanssa sateisessa syysilmassa. Sade oli kuitenkin jo lakannut saapuessamme perille, ja pystyin keskittymään olennaiseen.
Lähtöpisteeni oli tutuin kohta koko Munkkiniemen alueella eli Munkkiniemen aukio. Sieltä tuntu luontevalta lähteä kulkemaan Munkkiniemen puistotietä syvemmälle kaupunginosaan. Eksyn pian sivukauduille ja syvemmälle asuinalueelle. EN ollut aikaisemmin käynyt sillä ja ihsatuin alueeseen välittömästi.

On vaikea sanoa mikä sai minut kulkemaan juuri kulkemiani reittejä. Luulen että eri ärsykkeet eri kerroilla. Joskus kaunis ruska jollain kadulla tai kaunis arkkitehtuuri vetivät puoleensa. Toisinaan kaartuva katu kiehtoi. Keraan kadun pintamateriaali, tässä tapauksessa erityinen laatoitut sai muutoksen aikaan kurssissani. Suurin vaikutus on luultavasti ihmisen luontaisesti ja vaistonvaraisesti valitsemilla reiteillä kun kuljeskelu on tavoitteetonta.

En löytänyt kuin yhden lekkipuiston, joka oli kokonaisuutena kiehtva ja kiinnostava, niin omasta kuin lapsinäkökulmasta. Kyseessä oli päiväkodin leikkipuisto ja piha-alue, joten sitä en kehdannut alkaa kuvailemaan sen ollessa täynnä lapsia. Leikkipuistoihin ja piha-alueille oli sen sijaan suunniteltu joitain esimerkiksi betonielementtejä, jotka toimivat mielenkiintoisina detaljeina. Vaikea sanoa olivatko ne lasten aktiivisessa käytössä, mutta näen niissä potentiaalia monen leikin paikaksi. Mielenkiintoisimmat paikat leikkiin (peilaan siihen, mitä itse leikin lapsena, ja mitä olen leikkitutkimuksesta oppinut) Munkkiniemen ympäristössä olivat täysin muihin toimintoihin tarkioitettuja ja vaarallisia, eikä niissä todennäköisesti edes leikitä. Esimerkiksi mattotelineet eivät ole kummoisessa käytössä, mutta itselle pienenä se toimi kotipihan kiipeilytelineenä. Jos sen alle vain lisäisi turva-alustan niin saisipahan käyttöön nekin rakenteet. Vaikka onhan se selvä, että ne olisivat silti kyseenalaisia leikkipaikkoja.

Kävely herätti paljon sekalaisia ajatuksia, joihin palaan vielä varmasti myöhemmin. Kohdealueen valintaa en ole saanut edistettyä, mutta alueelta löysin yhden puiston, jonka kehittäminen olisi mielenkiintoinen projekti. Otinkin puistosta yhden kuvan sen betonirakenteesta, joka inspiroi. Kyseessä on solnanpuistikko, jonka leikkivälineistö on hyvin vähäistä a osin huonossa kunnossa. Puistikossa on paljon pinnanmuotoja, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, mutta puusto rajaa mielenkiintoisimmat paikat leikkialueen ulkopuolelle. Tämä voisi olla yksi mahdollinen kohde, vaikka itse kantakaupungin alue kiinnostaa myös. Puistikkoa vastapäätä on ruotsinkielinen yläaste, ja olisikin mielenkiintoista saafa luotua puistikon sille puolelle nuorison oleskelutilaa.

Aivomyrsky

Olen oppinut kahtena ensimmäisenä viikkona enemmän lapsille soveltuvista ympäristöstä, leikeistä ja leikkiympäristöistä enemmän kuin mitä olen enne kurssia tiennyt tai ymmärtänyt. Aihe on alusta asti tuntunut heleposti lähestyttävältä ja lisääntynyt ymmärrys ja tieto on lisäänyt itsevarmuutta suunnittelun suhteen. Toisaalta, mitä enemmän olen oppinut, sitä nöyremmäksi olen tullut stehtävän vaatimusten suhteen. Lasten maailmaan on vaikea päästä ja lapsille suunnittelu vaatii erityistä herkkyyttä.

En tiedä vielä misä kohteeni tulee sijaitsemaan, mutta muutamia ajatuksia on siitä jo muodostunut. Se voisi olla Kruunuhaassa taskupuiston muuttaminen leikin, kohtaamisen ja oleskelun paikaksi, suuren keskustassa sijaitsevan kävelykadun muuttaminen sallivammaksi lasten näkulmasta (jopa leikittäväksi) tai sitten suunnitella esimerkiksi Munkkiniemeen leikkipuistokonsepti kaikenikäisille.

Sekalaisia ajatuksia mahdollisuuksista sinkoilee ajatuksissa. Tärkeänä pidän silti sisällyttää muutama asia suunnitelmiin: materiaalien ja pintojen yksityiskohtaisuus ja mielenkiintoisuus, luonnollisten, muokattavien elementtien kuten veden, hiekan, puun ja kivien asettaminen suureen rooliin, ja ympärsitön riittävä yksinkertaisuus, jotta mielikuvitukselle jää sijaa. Viimeisintä mietin vielä, sillä lapset harvemmin leikkivät mielikuvitusleikkejä julkisilla paikoilla, varsinkaan yksin.

Reflektio – viikkotehtävä 2

Äitini kuvaus lapsuuden leikeistään
Asuimme lapsuutemme Alavuudella, lähellä Tuurin kyläkauppaa. Meillä oli talon ja tien välissä metsä, jonka olimme nimenneet ”pikkumetsäksi” ja siellä leikittiin paljon. Siinä metsässä oli isoja puita joihin kiivettiin, mutta yhteen haapaan kiipesin erityisesti haaveilemaan. Pikkumetsässä leikin mielikuvitusleikkejä itsekseni ja puiden välissä leikittiin kotia. Siellä oli myös ruusutarha kuusihaaraisen korkean kuusen ympärillä, ja sinne haudattiin perheen kuolleet eläimet kuten kissat ja lemmikkeinä pidetyt varikset. Sitä kutsuttiinkin ”lintujen hautausmaaksi”. Kesällä haudoille vietiin kukkia. Se kuusi oli mielenkiintoinen, sillä sen sisälle pystyi menemään ja se olikin yleensä leikeissä jonkun koti. Puun oksien alla oli muiden koteja tai ylä/ alakertoja.

Kodin lähellä kiemurtelee joki, jonka rannassa oli savusauna. Sen takan leikittiin kotia vanhoilla astioilla, korkeilla ja kansilla. Kun kevät koitti, kotileikit siirtyivät jokeen laskevan puron luo ojan luo. Joen rannalla noin puolen kilometrin päässä asui koulukaveri sillan vieressä. Siellä leikittiin samaa kotileikkiä, mutta rantakivien päällä kaverin kanssa. Kotona leikittiin vain sisarusten kanssa. Kaverin luona vanhemmat eivät olleet kotona vaan töissä niin sai leikkiä vapaammin joen rannalla, mikä lisäsi jännitystä. Lisäksi kaverin luona joki oli matalampi ja virtaus ei ollut niin voimakas, mikä tekei siitä turvallisemman ja kivemman paikan leikkiä. Usein koulumatkatkin venyivät, kun jäätiin leikkimään naapuriin tai ojiin. Kouluun kuljettiin pitkälti pyörillä ja suksilla.

Iso asia kevään tullessa oli, kun muutettiin alakerrasta lämmittämättömälle vintille kesäksi (lapset), mikä oli tosi tärkeä ja hieno hetki. Vintillä oli pitkä orsi, jossa roikkui vaatteita, ja oli myös isoarkku missä oli vaatteita. Tehtiin vaatteiden kanssa esityksiä ja näytelmiä, Isojen sisarusten esitykset olivat uskomattoman hienoja, eikä ollutkaan enää niin kivaa itse esittää itse kun vähän kasvoi. Vintillä oli paljon jännittäviä paikkoja. Kesä alkoi aina vintin siivoamisesta, ja siinä leikittiin ikään kuin muuttoa tai kotia. Leikittiin myös hotellia ja ravintolaa, tätä leikittiin myös ulkona. Tehtiin ruokia ja toiset tulivat syömää.
Sitten oli tietysti myös leikkimökki, jossa leikittiin koulua lomalla, mutta leikittiin myös kotia. Marja-aikana survottiin marjoista itse hilloa, jota säilöttiin leikkimökin ”kellariin”. Tehtiin ruokaa kasvimaan porkkanoista ja herneistä. Leikkimökki jaettiin kahtia lakanalla, vaikka se oli tosi pieni.
Leivinuunin pankolla leikittiin, ja siellä oli seinässä kapea laudoitus, jossa kuviteltiin jonkun olennon asuneen. Tehtiin paperinukkeja ja niille perheitä. Nukkejen vaatteet tehtiin värittämällä tai kankaasta. Niiden tekeminen tärkeämpää kuin itse leikkiminen.

Lapsuutenmme oli leikin kannalta melko vapaa. Meitä ei kielletty kiipeämästä puihin tai muuta, vaan saimme tehdä mitä halusimme. Silti ei mitään vakavaa koskaan sattunut. Tärkeä osa tätä kaikkea oli naapurien yksityisyyden ja luonnon kunnioittaminen, joka oli pitkälti kasvatuksen seurausta. Naapurissa ei ollut ikäisiämme lapsia, joten leikittiin keskenämme tai kylässä käyneiden serkkujen kanssa. Kouluille oli sen verran pitkä matka, ettei niille lähdetty itsenäisesti tai erikseen leikkimään. Luistelemassa toki käytiin talvisin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta koulumatka on taittunut koulukyydillä tai bussilla. Ne ovat olleet hyvin yksitoikkoisia reissuja. Omat vanhempani ovat kulkeeneet kouluun jalan tai pyörällä.

Lapsuuden leikkien ympäristön ja kokemukset voi kiteyttää muutamaan sanaan. Näitä ovat turvallisuus, vapaus, kunnioitus, luonto ja seikkailullisuus/jännitys.Verratessani omia ja oman äitin lapsuuden kokemuksia toisiinsa huomasin, että yhtäläisyyksiä oli ennemmän kuin eroja. Erityisesti varhaislapsuuden ulkoleikeit olivat samankaltaisia, sillä leikkiin innoittavana miljöönä toimi kotipihan luonto ja leikkivälineinä kivet, lehdet kepit yms. Asuimme molemmat maalla, minä Vihdissä 90-luvulla, äitini Alavudella 60-luvulla. Suurimpina eroina lapsuudessamme olivat, että äitini perhe oli huomattavasti vähävaraisempi ja heidän kotinsa molemmin puolin oli lapsille vaarallisia elementtejä kuten maantie ja joki. Meillä samanlaisia vaaroja ei ollut, vaan saimme mennä melko vapaasti, ja käytännössä menimme niin pitkälle kuin uskalsimme. Äitimme kotipihan pienessä metsässä oli selkeä maamerkki: 6-haarainen kuusi. Se oli monien leikkien paikka ja eräänlainen maamerkki. Meilläkin oli lapsuuden kodissamme omat vastaavat, kuten suuri kivenlohkare, jonka päältä pystyi kiipeämään monihaaraiseen raitaan. Saman raidan lehdet olivat seteleitä monissa leikeissämme. Vaikka peleilimme jo 90-luvulla tietokoneella ja playstationilla, ei se päässyt vaikuttamaan mielikuvitukseemme paljoakaan.

Suurin osa leikeistä oli mielikuvituksen tuotetta, ja monipuolinen sekä rehevä puutarha tarjosi paikkoja moneen leikkiin. Isot siarukset ovat kertoneet, että vieressämme kasvanut vanha metsä oli kuin viidakko, jonne tehtiin Tarzan-ratoja, ja on minulla niistä hyvin hämäriä muistikuviakin. Metsä muuttui avohakkuuksi yhden kesäreissun aikana kun oli 5-vuotias. Se ei itseä harmittanut, sillä kyseinen avohakkuu on tarjonnut jäljelle jääneen metsän kanssa todella monipuolisen leikkiympäristön. Nimenomaisella hakkuu-aukealla oli tuulen kaatamia suuria puita, joihin koverrettiin sotaleikejä varten ampumatukia, eli lovia. Niiden takaa torjuttiin lukemattomia kuvitteellisten vihollisten aaltoja ja vanhemmalla iällä airsoft-pelissä mukana olleita veljiä tai kavereita.

Artikkelissa pohdittiin pitkälti lasten tilankäytön murrosta kaupunkiympäristöissä, mutta koska olen varttunut koko lapsuuteni maalla, metsän keskellä, on ei seuranaisesti liity kokemuspiiriini. Samoin oman äitini kokemukset ovat maalta. Olen tietysti lapsuudessani vieraillut eri kaupungeissa matkoilla, ja muistan lumoutuneeni kaupunkien urbaanista tunnelmasta ja tiloista. Leikkipaikat olivat jotain hyvin poikkeuksellista ja ihmeellistä, sillä lapsuuteni leikkipaikat olivat yleensä metsässä. Käytimme metsän elementtejä hyvin monipuolisesti. Etupihalla puut ja pensaat saivat toimia jalkapallomaaleina, kun veljekset pistivät pelit pystyyn nurmikolla. Maaseudulla lapsena otimme kaiken tilan käyttöön, mutta emme menneet naapurin yksityisille pihoille kuin vain omenavarkaisiin.

Lapsen näkökulmasta kylän tiet olivat polkupyöräilylle ja skeittaamiseen, pellot hiihtämistä ja keihäänheittoa varten. Samosimme lähimetsät läpi leikkien monenlaista kuten sotaleikkejä, jossa kepit saivat toimittaa aseen virkaa. Puihin kiivettiin niin korkealle kuin uskallettiin ja jotkut käyttivät nuoria taipuisia koivuja flengaamiseen alas korkeuksista. Käytännössä hypättiin viereisen puun latvaan, ja annettiin sen taipua niin paljon, että lopulta oltiin itse lähellä maanpintaa. Meillä oli hieno leikkimökki, jossa leikittiin koulua. Isosisko opetti meitä ja käytimme vanhoja koulukirjoja. Kesähelteillä leikimme erilaisia vesileikkejä, joista paras oli sadettajan ympärillä juokseminen.

Lapselle suunnittelu suurena haasteena – Viikkotehtävä 1

Ympäristön suunnitteleminen lapsille on jokaiselle suunnittelijalle aikuisena erityinen haaste, sillä emme täysin kykene enää asettumaan lapsen asemaan. Henkilökohtaisesti isossa perheessä kasvaneena olen nähnyt läheltä pienempien sisarusten leikkejä, mutta en siltikään täysin tiedä mitä heidän päässään tuolloin liikkui. Mitkä asiat leikkipaikassa erityisesti inspiroivat ja mitkä kiihdyttivät mielikuvitusta. Omat lapsuuden leikit ovat sijoittuneet taloamme ympäröiviin metsiin ja omalle pihalle. Kepit olivat aseita tai miekkoja, raidan lehdet seteleitä. Kiehtovimpia paikkoja leikki olivat ehdottomasti hiekkalaatikko ja keväisin juokseva puro, jonne teimme patorakennelmia. Mäellä sijaitsevaa pihaa kiertää tie, jota poljimme ja juoksimme ympäri. Metsässä mielenkiintoisia paikkoja olivat kaatuneet puut, kelot ja sammaleiset kalliot. Olimme nimenneet lähialueen kallioita niiden piirteiden mukaan kuten ”jäkäläkallio”. Ne olivat myös perheen yhteisiä retkipaikkoja. Muistan elävästi miten käytimme onttoa puuntrunkoa rumpuna ja lauloimme merirosvolauluja kalliolla. Puumajoja rakenneltiin metsään isompien veljien kanssa sekä kiipeiltiin puiden latvoihin. Sotaleikit olivat mistä lie johtuu lähellä pikakatraan sydäntä.

Tällaiset ovat henkilökohtaiset lähtökohtani leikin maailmaan ulkotiloissa. Sen olen oppinut, että leikki ei vaadi paljoakaan, sillä lasten mielikuvitus on on yllättävän voimakas. Suuri virhe suunnitellessa lapselle ympäristöjä on ohjata leikin tarkoitusta tai luoda leikki valmiiksi joihinkin välineisiin. Sellaiseen lapsi kyllästyy nopeasti. Pisimpään lapsena viihtyi mielikuvitusmaailmassa, ja eniten sitä tuntui ruokkivan luonto ja sen konstailemattomat elementit kuten vesi, hiekka, kivet, oksat ynnä muut sellaiset. Koen suurena haasteena sen, että osaisi suunnitella lasten leikkiympäristöt riitttävän kiehtoviksi, mutta silti sopivan yksinkertaisiksi. Lapsen leikin anatoimia vaatii itsellänikin vielä paljon opittavaa ja taustatietojen hankkimista. Yksi asia on kuitenkin ollut mielessä jo pitkään: lapsi ei tarvitse niin paljon kaikenlaista kuin me kuvittelemme.

Miten sitten lähestyä tällaista työtehtävää, josta ei ole kokemusta ja tuntuu, että tietoa ei ole riittävästi. Keväällä käydessäni ensimmäistä studiokurssia perehdyin paljon kaikenlaiseen kasvualustoihin liittyvään kirjallisuuteen. En kokenut sitä helpoksi, sillä tuntui ettei kysymyksiini löytynyt yksiselitteistä vastausta oikein mistään. Lopulta vasta loppupalautteessa kerrottiin miten kyseinen ongelma olisi kannattanut ratkaista. Silloin ongelmat olivat kovin teknisiä tai liittyivät fysiikkaan sekä kemiaan, mikä sai aikaan epävarmuutta. Koin etten ymmärtänyt siltikään riittävästi aiheesta, vaikka käytin perehtymiseen paljon aikaa. Tämän hetkinen suunnittelutehtävä tuntuu siinä mielessä helpommalta, että itsellä on joku tuntuma siitä, miten lapsille pitäisi luoda leikin paikkoja. Se ei tarkoita sitä, että tieto olisi paikkansa pitävää ja käytännössä toimivaa, mutta se antaa pohjan ja itseluottamusta lähteä tutkimaan asiaa syvemmin. Koen, että suurin oppimisen paikka on edelleen taustatiedon hakeminen ja sisäistäminen, mutta erityisesti soveltaminen osana suunnitteluprojektia. Näen tämän kurssin suunnittelutehtävän hyvin positiivisena haasteena, ja uskon sen täydentävän hyvin suunnittelutaitojani.