Välikritiikki 26.10.2020

Tapa millä välikritiikki järjestettiin oli todella opettavainen ja siitä sai laajasti palautetta. Muiden työt olivat inspiroivia ja moni kurssikaveri osoitti hämmästyttävää eläytymiskykyä ja loistavaa mielikuvitusta. Tuntui kuitenkin siltä, että muutamat olivat edelleen takertuneet johonkin heitä kiinnostavaan aiheeseen leikin ulkopuolelta ja yrittivät saada sen jotenkin kytkettä osaksi kurssin teemaa. Myös pelkkiä interventioita oli edelleen melkoisesti, mikä ei mielestäni ole maisema-arkkitehtuuria sanan varsinaisessa merkityksessä vaan enemmänkin ympäristötaidetta. Ymmärrän niiden kiehtovuuden, kustannustehokkuude ja helppouden. Konseptivaiheessa kaipaisi silti melko vahvija eleitä, vaikka ne sitten toteutuessaan olisivatkin vain interventioita.

Iso oppi liittyi nimenomaan työn ja konseptin esittelyyn ja ns ”hissipuheeseen”, joka omasta puolestani oli rakenteeltaan hieman jaarittelevä. Vastedes on hyvä kääntää koko puhe toisinpäin ja aloittaa ydinasialla.

Olen panostanut viimeisimmillä kursseilla erityisen paljon konseptisuunnittelun pohdintaan, ja oli mukava mennä esittelemään työtä josta voi jo tässä vaiheessa olla ylpeä.

Tiivistetysti konseptisuunnitelmani rakentui vuorovaikutteisen leikin ympärille, millä tarkoitan sitä, että leikin ympäristö ja tarkoitus synyvät osittain vasta leikkijän ja paikan vuorovaikutuksesta. Lapsi aktiivisena ympäristön muokkaajana on aivan suunitelmani ytimessä ja siksi valitsin tarinallisista ja muotokielellisistä syistä ameeban konseptin nimeksi.

Jätin esittelystäni paljon eksityiskohtia pois, sillä ne ovat vielä jalostmisvaiheessa, ja siksi saattoi vaikuttaa siltä, että kaikki rakentuu yhden vuorovaikutteisuuden pohjalle. Kuitenkin kospetisuunnitelmaan liittyy muta ja puroleikkejä sekä kiipeilyn mahdollistavaa ympäristöä.

Palautteessa huomattiin konseptini tuotemaisuus, mikä oli hieman tahaton pikaisen illustraation aiheuttama piirre. Halusin esitellä konseptini peruselementit mahdollisimman yksinkertaisina kuvina, jotka eivät vesisi huomiota yksityiskohtiin. Tarkoitus oli välittää luonnon elementtien suurta roolia ja ameebojen erilaisia luonteita.Tätä olisi toki voinut avata hieman lisää sanallisesti.

Sain palautetta, että ameebojen välillä voisi olla jotain vuorovaikutusta, mikä pitää täysin paikkansa. Tämä olisi ollut seuraava askeleeni suunnitelman edetessä, etteivät eri alueet jää irrallisiksi. En edelleenkään tiedä miksi tämä aspekti jäi välikritiikkiaineiston ulkopuolelle. Luulen että hissipuheen ja esityksen valmistelu vei huomiota aika paljon viimeisellä viikolla. Joka tapauksessa olen alkanut pohtia eri luonteisten ameebojen keskinäisiä suhteita. Jotkut niistä ovat kuin paita ja peppu kuten vesi ja puu, jollain on pelkkä yksipuolinen suhde kuten hiekalla ja vedellä. Jotkut aiheuttavat toisilleen vain harmia kuten hiekka ja puu. Näitä leikillisiä dynamiikoita olen nyt jonkun aikaa meittinyt ja niistä pystyy ammentamaan paljon erilaista. Esimerkiksi puuameebat ovat eräänlaisia metsäsaarekkeita, joissa on elotontakin puurakennetta. Hiekan läheisyydessä on ”pystyyn kuolleita” puita hiekan kuivasta vaikutuksesta. Nämä puut ovat tietysti vain kiipeilyyn tarkoitettuja rakenteita. Vesi ja hiekka muodostavat ”mutaleikkipaikan” ja kiviameeban yli valuva vesi muodostaa puron uomia.

Konsepti on hyvä ja toteuttaa tarkotustaan. Se tuntuntuu ratkaisevan itse omat ongelmansa.

Sain valitsemani suunnittelukohteen suhteen sekä kritiikkiä että positiivista palautetta. Tästä oppia otan sen verran, että tutkin Töölön historiaa ja akaupunkirakennetta hieman enemmän, vaikka sitä olenkin jo tutkinut. Keskeinen kritiikki liittyi paikan luonteeseen ilmavuutta lisäävänä elementtinä tiiviissä kaupunkirakenteessa. Omat suunnitelmani eivät tule kovinkaan radikaalisti tätä tilannetta muuttamaan, sillä kokrkoja muutetaan maksimissaan pari metriä, eikä muurin alla oleva tila itsessää ole mihinkää katoamassa. Mutta tämä oli pointtina hyvä, mitä en ollut alueen luonteesta itse hoksannut, joten pyrin säilyttämään paikan ilmavuuden. Suunnitelman istuvuudesta Töölöön ei itsessään ole epäilyksiä, silläkaupungisosan arkkitehtuuri ja yleisilme ei minun mielestäni ole erityisen vakava. Materiaalisuus on keskeisiä suunnitteluperiaatteitani ja tulen ammentamaan tämän suhteen paljon ympäristöstä.

 

Konsepti

Olen päätynyt pitkällisten pohiskelujen ja lukemisenjälkeen luopua aluksi valitsemastani suunnittelukohteesta Munkkiniemessä. Uusi kohteeni tulee sijaitsemaan urbaanimmassa ympäristössä. Se on Lastelehdon puisto Kampissa tai vaihtoehtoisesti Nervanderinpuistikko Töölössä. Ensimmäinen on melko uusi puisto tapahtuma-aukiolla.. Syynä aiemmasta kohteesta luopumiseen oli sen sopimattomuus suhteessa tavoitteisiin.

Tarkasteltava erityisteema säilyy pienin muutoksin. Pyrkimyksenä on toteuttaa viihtyisä ympäristö, joka innostaa aikuisia ja lapsia leikkiin yhdessä ja erikseen, nuoria unohtamatta. Konseptin pääidea on käyttää luonnon elementtejä kuten vettä, hiekkaa ja valoa sekä niiden ominaisuuksia leikin lähtökohtana, esimerkiksi veden paineen tai valon heijaustuksien käyttäminen. Kehittelin ideaa ystävälle selittäessäni leikittävän suihkulähteen, jossa yhteistyöllä tai yksin voidaan saada erilaisia leikittäviä tiloja aikaan. Yhtä kaikki näkökulma on hyvin aisti- ja materiaalilähtöinen. Alkuperäisenä ajatuksena oli otsikoida konsepti-idea esimerkiksi ”interaktiivinen tai vuorovaikutteinen ympäristö”. Käytännössä tämän otsikon alle voisi sijoittaa paljon erilaista, mutta haluan käyttää luonnon elementtejä, sillä ne tarjoavat eniten aistiärsykkeitä. Tässä ideana oli se, että leikkiympäristö syntyy leikkijän läsnäolosta ja tavasta suhtautua ympäristöön. Näen tässä konseptissa loputtomasti mahdollisuuksia ja siksi olen leikkimielisen innoissani. Viimeksi tällä kurssilla näin on ollut avausluennolla. Tästä täytyy pitää kiinni.

En haluaisi tämän konseptin jäävän ainoastaan vesileikin ympärille. Tarkoituksena on kehittää muiden luonnon elementtien ympärille vastaavia vuorovaikutteisia asioita. Niiden ei tarvitsisi olla yhtä toiminnallisia kuin edellä mainittu. Tämän teeman ja konseptin ympärillä tuntuu hyvältä alkaa ja jatkaa leikillistä suunnittelua.

Yksi ajatukseni oli, että ympäristö toimisi eri vuodenaikoihin eri takoitukseen. Syksyllä, kun veden tulo jouduttaisiin katkaisemaa, voisi ympäristön muotoja esimerkiksi käyttää skeittaamiseen tms, mutta kesällä vesi tekisi sen mahdottomaksi. Helteellä virkistäytyminen olisi luonnollinen toiminta muun leikin rinnalla. Talvella systeemin päälle saisi luistinradan, varsinkin, jos samaan pakettiin olisi asennettu jäähdytysjärjestelmä tekojäätä varten.

Tein kandin työni aiheesta: aistimusten merkitys eri ympäristöissä liikkumiseen. Työn otsikko oli ”Saatatko aistia?”. Tarkastelin liikkumista eri aistien näkökulmasta ja miten erilaiset maisema-arkkitethoniset elementit vaikuttavat kykyyn orientoitua. Tämän työn puitteissa tutustuin paljon aistilähtöiseen suunnitteluun, aisteihin ja ihmisen mittakaavaan. Seuraavaksi perehdyn suunnittelun ohella teokseen joka silloin jäi kesken: Juhani Pallasmaa, Ihon silmät. Erilaiset aistimukset ovat tärkeä osa lapsen kokemusmaailmaa. Se miltä hiekka tuntui sormien välissä tai varpaiden alla, miltä kiven tai puun pinta tuntui kiipeillessä ja miltä kuuma asfaltti tuntui jalkojen alla. Nämä muistikuvat ovat paljon voimakkaampia lapsuudesta kuin itse nähty ympäristö. Tutkin asiaa, mutta lähtökohtaisesti paneudun erilaisten materiaalien käyttöön.

Teeman kirkastaminen

Välikritiikin jälkeen minulla on tiedossa ainakin suunnittelukohde, joka tosin on sekin on hieman pohdinnan alla, jos aion suorittaa 15 opintopistettä kurssista. Tämä on siis lähtökohtainen tavoitteeni, mutta jos en saa luotua itselleni riittävän laajaa tehtävänantoa, saattaa se jäädä haaveeksi.

Teeman pyörittely:

Teemana olen pyöritellyt sekä muokattavaa/mukautuvaa leikkiympäristöä sekä ylisukupolvista leikkiympäristöä. Kaikki ikä- ja ihmisryhmät olisivat tervetulleita vain olemaan, oppimaan tai leikkimään. Ihanne olisi, että ympäristö voisi karistaa aikuisilta kaikki estot ja saada heidät vapautuneina lumoutumaan leikin maailmaan. Kyseessä voisi olla eräänlainen leikkipuistokonsepti, josta tehtäisiin case-esimerkki valittuun kohteeseen.

Palataan hetkeksi muokattavaan leikkiympäristöön, sillä se on kahdesta käsittelemästäni pääteemasta abstraktimpi. Käytännössä tämä vastaa useiden lasten leikintutkimusten päähavaintoon lasten olemuksesta – lapsi on aktiivinen ympäristönsä havainnoija ja muokkaaja. Lapsi nähdään myös eräänlaisena villiheimolaisena, joka ei ole vain matkalla johonkin seuraavaan kehitysvaiheeseen vaan on sellaisenaan valmis aktiivinen yksilö, jonka maailmaan ei aikuisella ole pääsyä. Lapset kuuluvat samaan villiin heimoon jakaen saman tavan kyetä eläytymään leikin maailmaan ilman reaalimailman rajoitteita. He kykenevät myös aikuisen näkökulmasta käsittämättömällä tavalla luomaan ja leikkimään kompleksisia leikkejä ilman konflikteja. Tämä on tosin hieman sivupolku, mutta silti eräänlainen tiivistelmä siitä teoriakehyksestä, josta olen aihetta lähestynyt.

Lapselle tärkeitä elementtejä ovat muokattavissa olevat asiat, jotka eivät aseta toiminnalle rajoitteita. Esimerkiksi muovailtavalla hiekalla leikkimisellä on terapeuttisia vaikutuksia, kuten hiekkaterapia on osoittanut. Samoin vedellä ja tulella leikkiminen kiehtovat lapsia, tosin jälkimmäinen on näistä kielletty ja vaarallinen. Vesi taipuu leikissä moneen, ja sitävoi käyttää yhdessä hiekan kanssa. Nämä ovat eräänlaisia klassikoita.

Lapsuuteni metsissä kepit ja puunrungot loivat mahdollisuuksia kehitellä monenlaista. Eniten minua kuitenkin kiehtoivat luonnosta löytyneet paikat. Ne tarjosivat kukin erilaisine piirteineen ympäristön erialisille leikeille. Kalliolla, josta näki pitkälle ja jossa oli keloja leikittiin eräänlaista alkuasukasleikkiä. Siinä laulettiin merirosvolauluja yms. ja paukutettiin kepillä onttoa puunrunkoa. Pystyyn kuivuneiden puiden juurakot toimivat ”ruokien” säilytysastioina. Luulen että paikan dramaattisuus ja eräänlainen ylevyys innoitti leikin aiheeseen. Tämä on tärkeä aspekti, joka tuli myös lukemissani leikintutkimuksissa esille. Erilaiset leikit vaativat erilaisen paikan, ja joitain leikkejä voi leikkiä vain juuri tietyssä paikassa. Samoja leikkejä saatetaan leikkiä pitkiäkin aikoja, mutta ajan myötä ne jäävät ja tilalle tulee muuta.

Tästä syystä olisi mielenkiintoista luoda leikkiympäristöön kymmeniä erilaisia paikkoja osana kokonaisuutta. Ne olisivat yksityiskohtaisia ja lapsen mittakaavassa kiinnostavia. Osa näistä syntyisi todennäköisesti vahingossa, osa ei lapsia koskaan tulisi kiinnostamaan, mutta yhtä kaikki, ympäristön monipuolisuus ja kiinnostavuus tarjoaa ns tarjoumia ja ernemmän mahdollisia paikkoja leikeille.

Yksi aspekti vielä muokattavaan leikkiympäristöön liittyen. Muokattavuus johtaa helposti eräänlaiseen leikkivälinesuunnitteluun, jossa välineet olisivat muokattavissa liikkuvine osineen, mutta tavoitteena olisi ennemminkin suunnitella ympäristö, joka olisi yksi suuri monipuolinen leikkiväline itsessään. Teeman keksiminen tuntuu tämän suhteen väkinäiseltä ja sitä on vaikea sanoittaa. Tavoitteena on ennemminkin ympäristön mukautuminen lapsen leikkihin hänen päänsä sisällä kuin ympäristön todellinen muokkautuminen. Tietysti on tärkeää, että lapsi voi jollain tavalla vaikuttaa puiston rakenteiden fyysiseen olomuotoon ollessaan paikalla, mutta suurin osa asioista tapahtuu kuitenkin lapsen pään sisällä.

Tästä sainkin muutaman idean: Voisiko puistossa olla puro, joka syntyisi ylemmällä paikalla olevan pumpun luota. Lapset voisivat muokata puron uomaa haluamansa mukaan alavammalla niityllä, joka olisi myös eräänlainen jättömaa. Tämä olisi klassinen puroissa toteutuva patoleikki 2.0. Tietysti voisi olla kymmeniä valmiita uomia, joita tukkimalla lapset voisivat johtaa vettä haluamaansa paikkoihin. Tämä vaatisi yhteistyötä liikuntaa ja kommunikaatiota, kun lapset juoksisivat pato/puroverkoston uomalta toiselle. Alajuosulla olisi puiston levyinen kouru joka keräisi veden talteen, josta se pumpataan takaisin ylös. Tämänkaltaisia vapaita, muokattavia ympäristöjä olisi siis tarkoitus luoda. Luulen että vanhemmat voisivat innostua organisoimaan lasten kanssa tällaista purojärjestelmää ehkäpä jopa keskenään.

Kirjallisuus, työn teema ja kohde

Listaan kirjallisuutta, johon olen perehtynyt tai perehtymässä:

Ympäristön lapsipuolet, Horelli, Liisa
Leikin pikkujättiläinen, Piironen, Liisa
Leikkikentiltä : lastenperinteen tutkimuksia 2000-luvulta, Saariskoski Helena
Leikki ja todellisuus : puheenvuoroja suomalaisesta leikintutkimuksesta, Soini, Hannu
Lapsen leikit ja asuinympäristö, Asuntohallitus
Toiveet ja todellisuus : kasvatus osallisuutta ja oppimista rakentamassa, Toom, Auli

Keskeinen lasta ja lapsen leikin olemusta kuvaava ilmaisu niin vanhemmissa kuin uudemissakin tutkimuksissa oli: aktiivinen ympäristönsä havainnoija ja muokkaaja. Tämä tarve vaikuttaa ympäristöönsä ja ja toteuttaa luovuuttaan muokkaamalla ympäristöä on vahva suosikki kurssityön Teemaksi.

Kohteen olen jo valinnut. Kyseessä on Munkkiniemeen sijoittuva 60-luvulla rakentunut Solnan puistikko, joka on kalusteita lukuun ottamatta säilynyt alkuperäisessä ulkoasussaan. Tämä uslkoasu on melko karu. Oleskulu ja leikki on rajautunut fyysisten rakenteiden vuoksi hyvin pienelle alueelle eikä se ole millään lailla houkutteleva lapsille, aikuisille saati nuorille. Kiinnostavana rinnakkaisteemana haluaisi edistää kyseisen puiston sallivuutta läpi ihmis- ja ikäryhmien.

Viikkotehtävä 3 – kaupunkikävely

Sain perjantai-iltapäivällä viimein mahdollisuuden lähteä kävelylle Munkkiniemeen. Suuntasimme sinne Tapiolasta bussilla yhdessä 10-kuisen tyttäreni kanssa sateisessa syysilmassa. Sade oli kuitenkin jo lakannut saapuessamme perille, ja pystyin keskittymään olennaiseen.
Lähtöpisteeni oli tutuin kohta koko Munkkiniemen alueella eli Munkkiniemen aukio. Sieltä tuntu luontevalta lähteä kulkemaan Munkkiniemen puistotietä syvemmälle kaupunginosaan. Eksyn pian sivukauduille ja syvemmälle asuinalueelle. EN ollut aikaisemmin käynyt sillä ja ihsatuin alueeseen välittömästi.

On vaikea sanoa mikä sai minut kulkemaan juuri kulkemiani reittejä. Luulen että eri ärsykkeet eri kerroilla. Joskus kaunis ruska jollain kadulla tai kaunis arkkitehtuuri vetivät puoleensa. Toisinaan kaartuva katu kiehtoi. Keraan kadun pintamateriaali, tässä tapauksessa erityinen laatoitut sai muutoksen aikaan kurssissani. Suurin vaikutus on luultavasti ihmisen luontaisesti ja vaistonvaraisesti valitsemilla reiteillä kun kuljeskelu on tavoitteetonta.

En löytänyt kuin yhden lekkipuiston, joka oli kokonaisuutena kiehtva ja kiinnostava, niin omasta kuin lapsinäkökulmasta. Kyseessä oli päiväkodin leikkipuisto ja piha-alue, joten sitä en kehdannut alkaa kuvailemaan sen ollessa täynnä lapsia. Leikkipuistoihin ja piha-alueille oli sen sijaan suunniteltu joitain esimerkiksi betonielementtejä, jotka toimivat mielenkiintoisina detaljeina. Vaikea sanoa olivatko ne lasten aktiivisessa käytössä, mutta näen niissä potentiaalia monen leikin paikaksi. Mielenkiintoisimmat paikat leikkiin (peilaan siihen, mitä itse leikin lapsena, ja mitä olen leikkitutkimuksesta oppinut) Munkkiniemen ympäristössä olivat täysin muihin toimintoihin tarkioitettuja ja vaarallisia, eikä niissä todennäköisesti edes leikitä. Esimerkiksi mattotelineet eivät ole kummoisessa käytössä, mutta itselle pienenä se toimi kotipihan kiipeilytelineenä. Jos sen alle vain lisäisi turva-alustan niin saisipahan käyttöön nekin rakenteet. Vaikka onhan se selvä, että ne olisivat silti kyseenalaisia leikkipaikkoja.

Kävely herätti paljon sekalaisia ajatuksia, joihin palaan vielä varmasti myöhemmin. Kohdealueen valintaa en ole saanut edistettyä, mutta alueelta löysin yhden puiston, jonka kehittäminen olisi mielenkiintoinen projekti. Otinkin puistosta yhden kuvan sen betonirakenteesta, joka inspiroi. Kyseessä on solnanpuistikko, jonka leikkivälineistö on hyvin vähäistä a osin huonossa kunnossa. Puistikossa on paljon pinnanmuotoja, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, mutta puusto rajaa mielenkiintoisimmat paikat leikkialueen ulkopuolelle. Tämä voisi olla yksi mahdollinen kohde, vaikka itse kantakaupungin alue kiinnostaa myös. Puistikkoa vastapäätä on ruotsinkielinen yläaste, ja olisikin mielenkiintoista saafa luotua puistikon sille puolelle nuorison oleskelutilaa.

Aivomyrsky

Olen oppinut kahtena ensimmäisenä viikkona enemmän lapsille soveltuvista ympäristöstä, leikeistä ja leikkiympäristöistä enemmän kuin mitä olen enne kurssia tiennyt tai ymmärtänyt. Aihe on alusta asti tuntunut heleposti lähestyttävältä ja lisääntynyt ymmärrys ja tieto on lisäänyt itsevarmuutta suunnittelun suhteen. Toisaalta, mitä enemmän olen oppinut, sitä nöyremmäksi olen tullut stehtävän vaatimusten suhteen. Lasten maailmaan on vaikea päästä ja lapsille suunnittelu vaatii erityistä herkkyyttä.

En tiedä vielä misä kohteeni tulee sijaitsemaan, mutta muutamia ajatuksia on siitä jo muodostunut. Se voisi olla Kruunuhaassa taskupuiston muuttaminen leikin, kohtaamisen ja oleskelun paikaksi, suuren keskustassa sijaitsevan kävelykadun muuttaminen sallivammaksi lasten näkulmasta (jopa leikittäväksi) tai sitten suunnitella esimerkiksi Munkkiniemeen leikkipuistokonsepti kaikenikäisille.

Sekalaisia ajatuksia mahdollisuuksista sinkoilee ajatuksissa. Tärkeänä pidän silti sisällyttää muutama asia suunnitelmiin: materiaalien ja pintojen yksityiskohtaisuus ja mielenkiintoisuus, luonnollisten, muokattavien elementtien kuten veden, hiekan, puun ja kivien asettaminen suureen rooliin, ja ympärsitön riittävä yksinkertaisuus, jotta mielikuvitukselle jää sijaa. Viimeisintä mietin vielä, sillä lapset harvemmin leikkivät mielikuvitusleikkejä julkisilla paikoilla, varsinkaan yksin.

Reflektio – viikkotehtävä 2

Äitini kuvaus lapsuuden leikeistään
Asuimme lapsuutemme Alavuudella, lähellä Tuurin kyläkauppaa. Meillä oli talon ja tien välissä metsä, jonka olimme nimenneet ”pikkumetsäksi” ja siellä leikittiin paljon. Siinä metsässä oli isoja puita joihin kiivettiin, mutta yhteen haapaan kiipesin erityisesti haaveilemaan. Pikkumetsässä leikin mielikuvitusleikkejä itsekseni ja puiden välissä leikittiin kotia. Siellä oli myös ruusutarha kuusihaaraisen korkean kuusen ympärillä, ja sinne haudattiin perheen kuolleet eläimet kuten kissat ja lemmikkeinä pidetyt varikset. Sitä kutsuttiinkin ”lintujen hautausmaaksi”. Kesällä haudoille vietiin kukkia. Se kuusi oli mielenkiintoinen, sillä sen sisälle pystyi menemään ja se olikin yleensä leikeissä jonkun koti. Puun oksien alla oli muiden koteja tai ylä/ alakertoja.

Kodin lähellä kiemurtelee joki, jonka rannassa oli savusauna. Sen takan leikittiin kotia vanhoilla astioilla, korkeilla ja kansilla. Kun kevät koitti, kotileikit siirtyivät jokeen laskevan puron luo ojan luo. Joen rannalla noin puolen kilometrin päässä asui koulukaveri sillan vieressä. Siellä leikittiin samaa kotileikkiä, mutta rantakivien päällä kaverin kanssa. Kotona leikittiin vain sisarusten kanssa. Kaverin luona vanhemmat eivät olleet kotona vaan töissä niin sai leikkiä vapaammin joen rannalla, mikä lisäsi jännitystä. Lisäksi kaverin luona joki oli matalampi ja virtaus ei ollut niin voimakas, mikä tekei siitä turvallisemman ja kivemman paikan leikkiä. Usein koulumatkatkin venyivät, kun jäätiin leikkimään naapuriin tai ojiin. Kouluun kuljettiin pitkälti pyörillä ja suksilla.

Iso asia kevään tullessa oli, kun muutettiin alakerrasta lämmittämättömälle vintille kesäksi (lapset), mikä oli tosi tärkeä ja hieno hetki. Vintillä oli pitkä orsi, jossa roikkui vaatteita, ja oli myös isoarkku missä oli vaatteita. Tehtiin vaatteiden kanssa esityksiä ja näytelmiä, Isojen sisarusten esitykset olivat uskomattoman hienoja, eikä ollutkaan enää niin kivaa itse esittää itse kun vähän kasvoi. Vintillä oli paljon jännittäviä paikkoja. Kesä alkoi aina vintin siivoamisesta, ja siinä leikittiin ikään kuin muuttoa tai kotia. Leikittiin myös hotellia ja ravintolaa, tätä leikittiin myös ulkona. Tehtiin ruokia ja toiset tulivat syömää.
Sitten oli tietysti myös leikkimökki, jossa leikittiin koulua lomalla, mutta leikittiin myös kotia. Marja-aikana survottiin marjoista itse hilloa, jota säilöttiin leikkimökin ”kellariin”. Tehtiin ruokaa kasvimaan porkkanoista ja herneistä. Leikkimökki jaettiin kahtia lakanalla, vaikka se oli tosi pieni.
Leivinuunin pankolla leikittiin, ja siellä oli seinässä kapea laudoitus, jossa kuviteltiin jonkun olennon asuneen. Tehtiin paperinukkeja ja niille perheitä. Nukkejen vaatteet tehtiin värittämällä tai kankaasta. Niiden tekeminen tärkeämpää kuin itse leikkiminen.

Lapsuutenmme oli leikin kannalta melko vapaa. Meitä ei kielletty kiipeämästä puihin tai muuta, vaan saimme tehdä mitä halusimme. Silti ei mitään vakavaa koskaan sattunut. Tärkeä osa tätä kaikkea oli naapurien yksityisyyden ja luonnon kunnioittaminen, joka oli pitkälti kasvatuksen seurausta. Naapurissa ei ollut ikäisiämme lapsia, joten leikittiin keskenämme tai kylässä käyneiden serkkujen kanssa. Kouluille oli sen verran pitkä matka, ettei niille lähdetty itsenäisesti tai erikseen leikkimään. Luistelemassa toki käytiin talvisin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta koulumatka on taittunut koulukyydillä tai bussilla. Ne ovat olleet hyvin yksitoikkoisia reissuja. Omat vanhempani ovat kulkeeneet kouluun jalan tai pyörällä.

Lapsuuden leikkien ympäristön ja kokemukset voi kiteyttää muutamaan sanaan. Näitä ovat turvallisuus, vapaus, kunnioitus, luonto ja seikkailullisuus/jännitys.Verratessani omia ja oman äitin lapsuuden kokemuksia toisiinsa huomasin, että yhtäläisyyksiä oli ennemmän kuin eroja. Erityisesti varhaislapsuuden ulkoleikeit olivat samankaltaisia, sillä leikkiin innoittavana miljöönä toimi kotipihan luonto ja leikkivälineinä kivet, lehdet kepit yms. Asuimme molemmat maalla, minä Vihdissä 90-luvulla, äitini Alavudella 60-luvulla. Suurimpina eroina lapsuudessamme olivat, että äitini perhe oli huomattavasti vähävaraisempi ja heidän kotinsa molemmin puolin oli lapsille vaarallisia elementtejä kuten maantie ja joki. Meillä samanlaisia vaaroja ei ollut, vaan saimme mennä melko vapaasti, ja käytännössä menimme niin pitkälle kuin uskalsimme. Äitimme kotipihan pienessä metsässä oli selkeä maamerkki: 6-haarainen kuusi. Se oli monien leikkien paikka ja eräänlainen maamerkki. Meilläkin oli lapsuuden kodissamme omat vastaavat, kuten suuri kivenlohkare, jonka päältä pystyi kiipeämään monihaaraiseen raitaan. Saman raidan lehdet olivat seteleitä monissa leikeissämme. Vaikka peleilimme jo 90-luvulla tietokoneella ja playstationilla, ei se päässyt vaikuttamaan mielikuvitukseemme paljoakaan.

Suurin osa leikeistä oli mielikuvituksen tuotetta, ja monipuolinen sekä rehevä puutarha tarjosi paikkoja moneen leikkiin. Isot siarukset ovat kertoneet, että vieressämme kasvanut vanha metsä oli kuin viidakko, jonne tehtiin Tarzan-ratoja, ja on minulla niistä hyvin hämäriä muistikuviakin. Metsä muuttui avohakkuuksi yhden kesäreissun aikana kun oli 5-vuotias. Se ei itseä harmittanut, sillä kyseinen avohakkuu on tarjonnut jäljelle jääneen metsän kanssa todella monipuolisen leikkiympäristön. Nimenomaisella hakkuu-aukealla oli tuulen kaatamia suuria puita, joihin koverrettiin sotaleikejä varten ampumatukia, eli lovia. Niiden takaa torjuttiin lukemattomia kuvitteellisten vihollisten aaltoja ja vanhemmalla iällä airsoft-pelissä mukana olleita veljiä tai kavereita.

Artikkelissa pohdittiin pitkälti lasten tilankäytön murrosta kaupunkiympäristöissä, mutta koska olen varttunut koko lapsuuteni maalla, metsän keskellä, on ei seuranaisesti liity kokemuspiiriini. Samoin oman äitini kokemukset ovat maalta. Olen tietysti lapsuudessani vieraillut eri kaupungeissa matkoilla, ja muistan lumoutuneeni kaupunkien urbaanista tunnelmasta ja tiloista. Leikkipaikat olivat jotain hyvin poikkeuksellista ja ihmeellistä, sillä lapsuuteni leikkipaikat olivat yleensä metsässä. Käytimme metsän elementtejä hyvin monipuolisesti. Etupihalla puut ja pensaat saivat toimia jalkapallomaaleina, kun veljekset pistivät pelit pystyyn nurmikolla. Maaseudulla lapsena otimme kaiken tilan käyttöön, mutta emme menneet naapurin yksityisille pihoille kuin vain omenavarkaisiin.

Lapsen näkökulmasta kylän tiet olivat polkupyöräilylle ja skeittaamiseen, pellot hiihtämistä ja keihäänheittoa varten. Samosimme lähimetsät läpi leikkien monenlaista kuten sotaleikkejä, jossa kepit saivat toimittaa aseen virkaa. Puihin kiivettiin niin korkealle kuin uskallettiin ja jotkut käyttivät nuoria taipuisia koivuja flengaamiseen alas korkeuksista. Käytännössä hypättiin viereisen puun latvaan, ja annettiin sen taipua niin paljon, että lopulta oltiin itse lähellä maanpintaa. Meillä oli hieno leikkimökki, jossa leikittiin koulua. Isosisko opetti meitä ja käytimme vanhoja koulukirjoja. Kesähelteillä leikimme erilaisia vesileikkejä, joista paras oli sadettajan ympärillä juokseminen.

Lapselle suunnittelu suurena haasteena – Viikkotehtävä 1

Ympäristön suunnitteleminen lapsille on jokaiselle suunnittelijalle aikuisena erityinen haaste, sillä emme täysin kykene enää asettumaan lapsen asemaan. Henkilökohtaisesti isossa perheessä kasvaneena olen nähnyt läheltä pienempien sisarusten leikkejä, mutta en siltikään täysin tiedä mitä heidän päässään tuolloin liikkui. Mitkä asiat leikkipaikassa erityisesti inspiroivat ja mitkä kiihdyttivät mielikuvitusta. Omat lapsuuden leikit ovat sijoittuneet taloamme ympäröiviin metsiin ja omalle pihalle. Kepit olivat aseita tai miekkoja, raidan lehdet seteleitä. Kiehtovimpia paikkoja leikki olivat ehdottomasti hiekkalaatikko ja keväisin juokseva puro, jonne teimme patorakennelmia. Mäellä sijaitsevaa pihaa kiertää tie, jota poljimme ja juoksimme ympäri. Metsässä mielenkiintoisia paikkoja olivat kaatuneet puut, kelot ja sammaleiset kalliot. Olimme nimenneet lähialueen kallioita niiden piirteiden mukaan kuten ”jäkäläkallio”. Ne olivat myös perheen yhteisiä retkipaikkoja. Muistan elävästi miten käytimme onttoa puuntrunkoa rumpuna ja lauloimme merirosvolauluja kalliolla. Puumajoja rakenneltiin metsään isompien veljien kanssa sekä kiipeiltiin puiden latvoihin. Sotaleikit olivat mistä lie johtuu lähellä pikakatraan sydäntä.

Tällaiset ovat henkilökohtaiset lähtökohtani leikin maailmaan ulkotiloissa. Sen olen oppinut, että leikki ei vaadi paljoakaan, sillä lasten mielikuvitus on on yllättävän voimakas. Suuri virhe suunnitellessa lapselle ympäristöjä on ohjata leikin tarkoitusta tai luoda leikki valmiiksi joihinkin välineisiin. Sellaiseen lapsi kyllästyy nopeasti. Pisimpään lapsena viihtyi mielikuvitusmaailmassa, ja eniten sitä tuntui ruokkivan luonto ja sen konstailemattomat elementit kuten vesi, hiekka, kivet, oksat ynnä muut sellaiset. Koen suurena haasteena sen, että osaisi suunnitella lasten leikkiympäristöt riitttävän kiehtoviksi, mutta silti sopivan yksinkertaisiksi. Lapsen leikin anatoimia vaatii itsellänikin vielä paljon opittavaa ja taustatietojen hankkimista. Yksi asia on kuitenkin ollut mielessä jo pitkään: lapsi ei tarvitse niin paljon kaikenlaista kuin me kuvittelemme.

Miten sitten lähestyä tällaista työtehtävää, josta ei ole kokemusta ja tuntuu, että tietoa ei ole riittävästi. Keväällä käydessäni ensimmäistä studiokurssia perehdyin paljon kaikenlaiseen kasvualustoihin liittyvään kirjallisuuteen. En kokenut sitä helpoksi, sillä tuntui ettei kysymyksiini löytynyt yksiselitteistä vastausta oikein mistään. Lopulta vasta loppupalautteessa kerrottiin miten kyseinen ongelma olisi kannattanut ratkaista. Silloin ongelmat olivat kovin teknisiä tai liittyivät fysiikkaan sekä kemiaan, mikä sai aikaan epävarmuutta. Koin etten ymmärtänyt siltikään riittävästi aiheesta, vaikka käytin perehtymiseen paljon aikaa. Tämän hetkinen suunnittelutehtävä tuntuu siinä mielessä helpommalta, että itsellä on joku tuntuma siitä, miten lapsille pitäisi luoda leikin paikkoja. Se ei tarkoita sitä, että tieto olisi paikkansa pitävää ja käytännössä toimivaa, mutta se antaa pohjan ja itseluottamusta lähteä tutkimaan asiaa syvemmin. Koen, että suurin oppimisen paikka on edelleen taustatiedon hakeminen ja sisäistäminen, mutta erityisesti soveltaminen osana suunnitteluprojektia. Näen tämän kurssin suunnittelutehtävän hyvin positiivisena haasteena, ja uskon sen täydentävän hyvin suunnittelutaitojani.