Viikkotehtävä 4 – Reflektio välikritiikistä

Välikritiikissä ja pienryhmäkritiikissä nousi esiin tärkeitä huomioita, kysymyksiä ja kritiikkiä työstäni, ja joistakin asioista olen samaa mieltä ja toisista eri mieltä. Jotkut toiset asiat olivat vielä sellaisia, jotka luulin jo selvittäneeni ainakin omassa päässäni, mutta niiden pureskeleminen uudestaan selvitti, että ehkä en olekaan vielä miettinyt niitä loppuun.

Ensin välikritiikissä tuli esille kysymys siitä, että kenen pitäisi ymmärtää kenenkin todellisuutta. Tämä on tavallaan vaikea kysymys ja osittain tulkinnasta riippuva asia. Itse ajattelen ehkä niin, että ihmisten tulisi ainakin aivan ensin ymmärtää oma todellisuutensa siten, että kykenisi analysoimaan sitä osana oman maailmansa viitekehystä ennen kuin pystyisi ymmärtämään ketään muuta. Ja itse koen, että tämän työni tarkoitus on näyttää juuri ne kokijan omat rajansa, josta sitten saattaisi mahdollisesti seurata se, että kykenisi aidosti ajattelemaan muidenkin subjektiivista todellisuutta, eikä pelkästään muita ihmisiä suhteessa itseensä. Ja toivottavasti siitä seuraisi se, että kokija voisi prosessoinin jälkeen kokea haluavansa suurentaa oman henkisen neulanreikäkameransa neulanreikää. Eli yksinkertaistettuna työn tarkoitus on näyttää se, että kukaan ei näe kaikkea (tai oikeastaan paljon mitään) ja ensin tulee katsoa sisään, jotta voisi katsoa uusin silmin ulos.

Tämä taas tietenkin johtaa kysymykseen siitä, mitä kaikkea voimme edes tietää, ja kuinka paljon tekemistä kunkin kokemusmaailmalla on todellisuuden kanssa, vai muodostavatko ne jopa todellisuuden. Mutta oli kuinka tahansa, ihmisten omilla käsityksillä ja niistä juontuvilla valinnoilla on merkittäviä seurauksia toisten ihmisten kokemuksiin ja elämään hyvin konkreettisella tavalla, mikä näkyi myös sisällissodassa.

Haluan jättää työni avoimeksi tulkinnoille enkä halua myöskään korostaa liikaa subjektiivisuuden merkitystä, sillä jos kyse olisi myös pelkästään vain kaikkien ihmisten todellisuuksien ymmärtämisestä yksinkertaistetuimmassa muodossaan, eteen tulisi suuri ongelma relativismin kanssa. Tietty määrä relativismia on aina tervettä, mutta absoluuttinen relativismi on hyvin ongelmallista. Jotta ei siis sorruta täyteen absoluuttiseen relativismiin, täytyy asettaa jotkut rajat toisten ihmisten ymmärtämiselle, ja näitä rajoja on jokaisen tärkeä pohtia itse.

Ja ehkä nimenomaan joidenkin tekojen tai ajatusten hyväksyminen on se asia, jossa voi mennä liian pitkälle, mutta ehkä pyrkimys ihmisten perimmäisten syiden ymmärtämiseen on myös ongelmanratkaisukeskeisin tapa käsitellä omasta mielestään vääriä mielipiteitä tai tekoja. Siten voi päästä jo hyvinkin yhteiskuntakriittisiin pohdintoihin.

Itse olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi jollakin tasolla ymmärtää kaikkia, mutta etenkin niitä kenellä menee itseään huonommin. Ja ennen kaikkea täytyy muistaa oma subjektiivinen katsantokantansa kaikkeen. Kuitenkin jokainen saa itse päättää, kuinka teoksen tulkitsee ja kokeeko, että se saa katsomaan sisäänpäin omaan itseensä vai ulospäin yhteiskunnan rakenteisiin tai toisiin ihmisiin yksilöinä.

Joka tapauksessa edellä mainittu kysymys oli oleellinen siinä mielessä, että näkymäaukkojen näkymät ovat olennainen osa sitä, kuinka teosta tulkitsee, ja täytyy olla varma ettei huolimattomasti valitse sellaisia näkymiä, jotka voisivat aiheuttaa mitä tahansa erittäin epätoivottuja mielleyhtymiä.

Kritiikkitilaisuudessa kiiteltiin työn monitulkintaista luonnetta, mutta toisaalta palautteessa mainittiin, että työn tulisi ehkä liittyä tarkemmin nimenomaan Lappeenrannan linnoituksen tapahtumiin sisällissodassa sekä se, että työn aukeaminen kokijalle voi olla hieman vaikeaa.

En ehkä ole täysin samaa mieltä siitä ajatuksesta, että työn tulisi paremmin liittyä paikan yksityiskohtaisiin tapahtumiin. En kuitenkaan halua tehdä työstä vain omien pohdintojeni monumenttia tai turistien valokuvauspaikkaa, josta esimerkiksi Berliinissä sijaitsevan Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkkiä on muun muassa kritisoitu. Pelkään, että tämä siis voisi seurata siitä, etten ota ilmiselvällä tavalla huomioon paikan selkeitä tapahtumia. Myös alle linkkaamassani artikkelissa Berliinissä sijaitsevaa suurta muistomerkkiä kuvattiin sanalla pseudo-universaali, mikä iski silmääni, sillä olenhan lähtenyt käsittelemään sisällissotaa hyvin universaalin teeman kautta.

“The mollifying solemnity of pseudo-universal abstractions puts a great gray sentiment in the place of actual memory.”

https://www.newyorker.com/culture/richard-brody/the-inadequacy-of-berlins-memorial-to-the-murdered-jews-of-europe

Haluan kuitenkin pitää kiinni työn monitulkintaisuudesta, jotta työ jättäisi paljon varaa omalle tulkinnalle ja pohdinnalle eikä tarjoa kaikkea valmiina. Näin ihmiset toivottavasti pohtisivat teemaan ja sisällissotaan liittyviä vaikeita kysymyksiä, ja jokainen voisi siten päästä lähemmäs omaa vastaustaan näihin kysymyksiin, joita ei välttämättä ole ennen miettinyt.

Minun täytyy kyllä miettiä, kuinka saisin työn teeman välittymään sen kokijalle niin, ettei se jäisi liian vieraaksi ja epäselväksi. Haluan, että työssäni on sisäänrakennettuna eri tasoja, jotka liittyvät linnoituksen historiaan sisällissodassa, nykypäivään ja subjektiivisen todellisuuden teemaan. Pyrin siis liittämään muistomerkkini paikkaan ja sen tapahtumiin abstraktimmilla tavoilla tunnelman kautta kuin suoraan viitata johonkin tiettyyn tapahtumaan. En ole kuitenkaan varma saanko välitettyä teemaa tarpeeksi selkeästi näillä keinoilla, joten olen pohtinut liittäisinkö työhöni jonkinlaisia muistolaattoja. En ole kuitenkaan todellakaan varma, mitä teen tämän asian kanssa.

Muistolaatoissa voisi kuitenkin lukea aiheeseen paikan tapahtumiin liittyvää informaatiota, sitaatteja aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta tai ihmisiltä, jotka ovat kokeneet vankileirin tai sisällissodan, tai ehkä jopa sitaatteja tietoisuutta käsittelevästä filosofisesta kirjallisuudesta.

Joka tapauksessa koen, että ajatukseni työn teemasta ovat selviä, mutta sen toteutustavat vielä hyvin epäselviä. Haluan kyllä liittää työni jollakin tavalla maisemaan, mutta se miten sen teen on hyvin epäselvää, etenkin nyt kun en ole enää niin innoissani ajatuksesta tehdä halkeamia linnoituksen valleihin.

Posted by Raisa

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *